torstai 20. maaliskuuta 2014

Isää ikävä

Pääsiäisen aikaan tulee kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun iskä muutti taivaaseen. Uskomatonta, miten aika voi mennä niin nopeasti.

Mä en meinannut päästä iskän kuolemasta yli millään. Se tapahtui niin äkkiä, iskä oli liian nuori. Kaikki jäi kesken. Paljon jäi sanomatta. Kokematta.

Iskä oli hyvä Vaari. Muutama päivä aikaisemmin se oli vielä leikkinyt mun kahden lapsen kanssa. Kolmatta iskä ei koskaan ehtinyt nähdä. Miten selität 3- ja 7- vuotialle, että vaari on mennyt taivaaseen, kun olet itsekin aivan poissa tolaltasi?

Mä muistan, miten mä pyörin illalla sängyssä ja mietin. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa tulevaisuuteni suhteen ja pohdin niitä. Nukahdin. Heräsin yhden aikaan siihen, kun veljeni soitti ja sanoi hätäisesti olevansa pihassa ja että mun pitää tulla. En mä kysellyt, hyppäsin salamana vaatteisiin ja painuin pihalle. Veli odotti autossa ja ajoi mut äidin ja isän kotiin. Iskä makasi selällään sängyssä ja ambulanssimies istui iskän päällä hajareisin ja elvytti. Muistan vieläkin debfillaattorin mekaanisen äänen, kun se sanoi "irti - potilaasta". Mä seisoin kivettyneenä ovella ja katselin. Äiti ja veli olivat jossain, en muista.
Mitään ei ollut tehtävissä. Iskä oli saanut nukkuessaan sydänkohtauksen ja menehtyi, siitä huolimatta, että äiti heräsi outoon ääneen ja hälyytti apua. Iskä kuoli 53- vuotiaana. 
Mä istuin sängyn vieressä ja pidin iskää kädestä, sen ajan kun poliisia ja ruumisautoa odotettiin. Poliisien käynnistä en muista muuta, kuin että niitä oli kolme. 
Se sinkki?arkku, johon iskä sitten nostettiin, oli kamala, sen mä muistan. Tuntui kamalalta katsella, kun iskää laitettiin sinne. En voinut katsoa ja lähdin pois.

Mä muistan, että mä olin se "vahva", joka hoiti asioita sinä yönä. Tilasi äidille lääkäriä, soitteli sisaruksille, perui omia töitään, ilmoitti tarhaan että lapset tuleekin hoitoon, vaikka piti olla vapaa, otti äidin luona vastaan suruvalittelukukkia, hoiti äitiä, 45-vuotiaana leskeksi jäänyttä aivan pihalla olevaa naista, ilmoitti iskän töihin...en edes muista.

Muistan, millaiset vaattet olin kiskonut yöllä hätäisesti päälleni. Vihreät. Paita oli väärinpäin päällä.

Jossain kohtaa mä lähdin kävelemään. Muistan, että satoi ja mä vaan kävelin ja kävelin. Muistan, että mun velipuoli ajoi mun ohi autolla, hiljensi ja katsoi tutkivasti muttei pysähtynyt. Myöhemmin kuulin, että olin ollut pois kauan ja joku oli jo huolestunut..velipuoli etsi mua. Mä en oikeastaan muista tuosta mitään. Muuta, kuin että mä kävelin ja kävelin. Ja että olin ihan märkä.

Sairaalassa mä kävin vielä katsomassa iskää. Mua pelotti, en ollut koskaan nähnyt kuollutta (en laskenut iskää kuolleeksi vielä siinä kotona sängyllä.) Se oli hyvä käynti. Iskä näytti hymyilevän. 

Sen mä muistan, että mä olin aivan pihalla pitkään.

Muistan, että olin töissä, noin puoli vuotta tapahtuneesta ja taukohuoneessa muut voivottelivat säätä. Muistan, miten mun teki mieli kirkua, että unohtakaa nyt saakeli sentään toi marina, ettekste tajua, että mun isä on kuollut!! 

Muistan nähneeni iskän itkevän kaksi kertaa. Toisella kertaa, kun ajoivat pahan kolarin ja pelkäsi äidin puolesta. Toisella kertaa, kun mä muutin pois kotoa. Iskä oli äijä, ei se turhia vollotellut. Ärsyttäväkin se oli ja joi liikaa viinaa. Mutta aina se auttoi ja oli iskä, kun tarvittiin. Vaikkei se edes ollut mun biologinen sellainen. Silti sellaisena mä sitä pidin ja mä olin sille ihan oma lapsi. 

Mä muistan, että vielä viisi vuotta jälkeenpäinkin mulla tuli haudalla itku.

Jotenkin elävästi ja voimakkaasti tuli Iskä mieleen, kun kaivelin noita myytäviä koruja. Iskän ketju.... mä punnitsin pitkääääään ja moneen kertaan, laitanko myyntiin.

Nyt se on mun kaulassa.

Ja nenäliinat lopussa.

12 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus!

    Voimia! <3

    Mäkin välillä mietin ja muistelen kuolleita läheisiä.
    Onneksi muistot ovat jääneet elämään.

    VastaaPoista
  2. Samanlaisia kokemuksia täälläkin, tosin aikaa 24 vuotta. Voi ja ne useita eri kertoja kuuluneet debfillaattorin äänet. Kuolleita olen nähnyt ennenkin, mutta kun kyseessä on läheinen, niin on se vain erilainen juttu. Onneksi on muistoja.
    Enkeli-energiaa sinulle!

    VastaaPoista
  3. *hali*
    Itse pelkään päivää jolloin isän menetyksesta tulee omakohtainen.

    VastaaPoista
  4. Niin lämmin ja upea kirjoitus <3
    Minun isä lähti yllättäen 1992 ja äiti sitten 1997.
    Unohtaa ei voi mutta aika siloittelee kipeän ikävän.

    VastaaPoista
  5. Sen on täytyny olla kyllä kamalaa, nähdä elvytys ja sen epäonnistuminen oman läheisen kohdalla... mulla tuli ihan tippa linssiin tuota lukiessa. Oman äidin kuolemaa usein vielä itsekin ajattelen.

    VastaaPoista
  6. Oi, pidä siitä korusta kiinni. Kauniita sanoja!

    VastaaPoista
  7. :( Oot hyvä kirjoittamaan. Aivan meni kylmät väreet lukiessa. Pidä koru kaulassa ja muistot sydämessä.

    VastaaPoista
  8. Voi. Äitini kuoli 2005, ja oikeastaan vasta nyt hiljattain en olekaan enää hänelle ensimmäisenä soittamassa kun tulee mikä tahansa pulma..
    -a

    VastaaPoista
  9. Kiitos kaikille kauniista kommenteistanne! ♥

    VastaaPoista
  10. Mun isän kuolemasta tulee pääsiäisenä kuluneeksi 11 vuotta ja isäni kuoli 56-vuotiaana sydänkohtaukseen. Hänet saatiin kotona vielä elvytettyä, mutta sairaalassa ei enää tullut tajuihinsa ja pääsiäispyhien taistelun jälkeen isä lopulta nukkui pois. Myös minä olin silloin se vahva perheessä, joka hoiti kaiken ja oma surun sain surtua pois vasta parin vuoden päästä pitkän masennuksen kanssa. Ja vieläkin ikävä välillä vaivaa! Mutta tekstisi kuulosti niin tutulta!

    VastaaPoista

Kiitos kommentista. Pus!