keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Keskimmäinen

Mä etsin Keskimmäisen synttäripäivänä runoa lapselle, ja vollotin minkä ehdin.... Jäin muistelemaan sitä, kuinka sitä yritettiin, Kuinka rikki mä olin monen keskenmenon jälkeen. Ja miten onnellinen mä olin, kun se vihdoin sai alkunsa ja päätti vielä kasvaa ihan vauvaksi asti. Muistelen kun se syntyi, helteisenä äitienpäivän jäkeisenä aamuna ja miten ylpeitä me kaikki siitä oltiinkaan. Ja miten katselin sairaalan ikkunasta, kun ruusupuskat kukkivat ja kun niiden päälle satoi lunta! Mä muistelin,kun se oli vauva. Suloinen, vaaleanpunainen vauva, pikkusisko.

9 kuukuden ikäisestä eteenpäin mun muistikuvat loppuu. Keskimmäinen oli tuon vajaan 9 kk, Vanhin 3,5-vuotias villikko. Mieheni, isänsä, ajoi pahan kolarin. Yhtäkkiä mulla olikin kolme lasta. Vauva, villikko ja pyörätuolissa istuva, jolla ei olut kuin yksi käsi käytössään. Vuoden verran tätä pahinta aikaa kesti, kunnes mies alkoi pikkuhiljaa toipua. Kuitenkin, juuri tuon ajan tapahtumista mä en muista juuri mitään. En muista, kun Keskimäinen kysyy, mikä oli ensimmäinen sanansa tai jotain muuta. En vaan muista. Siitä mulla on ikuisesti huono omatunto.

Mutta se Keskimmäinen. Miten vaikea se oli teininä. Miten monet itkut ja hammastenkiristykset sen kanssa on koettu. Miten mä usein ihmettelin, miten eri maata se on, kun Nuorin ja Vanhin. Miten mä jo sen ollessa 5-vuotias, sanoin luottoystävälle, miten Vaikeaa sen kanssa vielä tulee... Ja miten oikeassa olinkaan! Koulu meni päin helvettiä, se karkasi arestista ikkunasta sukkasillaan vapauteen, se liehui missä sattui, se joi ja rellesti. Siitä tehtiin katoamisilmoitus, sen kanssa jouduttiin sossuun keskustelemaan, kun jäi poliiseille kiinni juomisesta, se haistatteli ja oli vittumainen. Se teki ihan just mitä se tykkäs. Se juoksi pakoon vartijoita ja se otti salaa lävistyksiä. Kun se vietiin koulun ovelle, se karkasi takaovesta. Kerran mä tein siitä itsekin lastensuojeluilmoituksen, jotta se olisi päässyt/joutunut jonnekin hetkeksi rauhoittumaan. Mutta ei se sopinut kriteereihin, ei ollut "tarpeeksi kamala". Se halusi itse sisäoppilaitokseen. Kahden viikon jälkeen se hommasi itselleen tahallaan erotuksen. Se sai raivareita, joissa se heitteli huoneensa tavarat seinille, niin totaalisesti, että lopulta sille soitettiin jo pilliauto.
Jatkanko...?

Ja mikä se on nyt? Nuori neiti. Asuu omillaan, hoitaa asiansa, soittaa suloisesti äidille jokaisessa pulmassa, kysyy neuvoa. Yrittää ja parjää. Ei sillä ole helppoa. Se sinnittelee erittäin pienten rahojen kanssa. Se opettelee elämää samallatavalla tunteiden viemänä kuin äitinsä. Se ei ole helppoa, ei. Se tekee edelleen hölmöjä päätöksiä. Mutta oppii. Äiti voi vain neuvoa, mutta ei päättää. Se tietää, että äidin luo voi aina tulla. Rahaa laskuihin äidillä ei ole antaa, mutta pulmien kanssa voi aina tulla, nolonakin. Se hoitaa koulunsa, käy vapaa-ajalla töissä, maksaa itse laskunsa, laittaa ja pitää kodin kivana. Malttaa odottaa, kiertää kirppareita hommatakseen jotakin tarvittavaa. Opettelee elämää.

Se on niin rakas. Niin hassu ja höpsö ja toisinaan ärsyttävä. Fiksu ja ahkera, jos tahtoo. Niin Härkä, kuin vaan voi. Mutta rakas. Niin Rakas.

Ja nyt täysi-ikäinen.

 "Mä katsoin yhtä kuvaa
Monta lapsuuteni iltaa
Siinä kaksi pientä lasta
Kulki vaarallista siltaa
Heitä uhkas metsän pimeys
Ja synkkä virta pyörteinen
Muttei hätää,
heitä suojas enkeli valkosiipinen

Kun tänään katson sinuun
Ja sua uneen tuuditan
Mä muistan päivän leikit
Kuinka sua rakastan
Sä olet tosi pieni
Ja mä melkein toivoisin
Että rinnallesi saisit
Samanlaisen enkelin

Kohta ryntäät maailman ruuhkaan
Näet varjoja ja aurinkoa
Tee mitä teet mut älä sielullesi vahinkoa
Sillä haavat nuo ei parane
Vaikk' isi kuinka puhaltais
Siksi toivon että enkelini jostain suojaa sais

Tuota lapsuuteni kuvaa
Vielä hetken muistelen
On harmaantuneet värit enkelin
Repaleiset siivet sen
Oi jospa voisin paikata edes laudat lahoimmat
Tuon sillan, jonka yli kaikki lapset kulkevat"

14 kommenttia:

  1. Onnittelut lapselle ja äidille!
    Niin paljon on elämässäsi muuttunut. Muistan, kun aloin seurata blogiasi juuri silloin kun tämän neidin kanssa oli vaikeaa. Meillä oli myös ongelmia silloin poikien kanssa ja tuntui lohduttavalta, etten ollut ainoa äiti, jolla oli ongelmia.
    Mutta nyt meillä molemmilla ja lapsilla menee hyvin, joten elämä kantaa meitä kaikkia! Suojelusenkeli kulkee mukanamme!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin ei kyllä olisi jaksanut uskoa, että joskus voi vielä kirjoittaa Keskimmäisestä noin. Oli se toivotonta ja tuskaisaa! Onneksi nyt on asiat reilassa siltä osin. Ja kyllä, kolmessa vuodessa on tapahtunut mun elämässä PALJON!!! (ja mitä vielä tapahtuukaan....)

      Poista
  2. Mukava kuulla, että keskimmäisen elämä on seestynyt ja näyttää löytävänsä oman uomansa. Itselläni taistot kapioivien teinien kanssa on vielä edessä ja välillä tulevaisuus pelottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osaa ne olla aikamoisia, kun tahtovat. Mutta kaksi muuta sitten taas ovat olleet ns normaaleja teinejä, pikkutaisteluineen. Ei puhettakaan tuollaisesta SUURESTA KAPINASTA. Samat geenit ja sama kasvatus, ja silti niiiiiin erilaisia...

      Poista
  3. Jotkut ihmiset jotenkin aikuistuu yhtäkkiä. Mun tuttavapiirissä on pari naista, jotka oli ihan kauheita teini-iässä, järjesti just kaikkea mahdollista tuollaista mitä sunkin tekstissä luki ja lisäksi vielä riitaantui omien sisarustensa kanssa jne jne. Sitten yhtäkkiä niistä tuli kymmenen kertaa fiksumpia kuin muista ikäisistään. Molemmat näistä naisista (ei tunne toisiaan) elää nykyään seesteistä perhe-elämää, toisella on yksi lapsi, toisella kaksi. Ovat tulleet toimeen omillaan ja ovat sovinnollisimpia ihmisiä mitä tunnen. Ja kuinka kauheita olivatkaan teini-iässä, silloin kun mä olin niihin verrattuna fiksu. Nyt taas tuntuu, että oon jäänyt valovuoden verran heistä jälkeen :D

    Onnea tyttärelle ja äidille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, näin se vaan menee. Ja varmasti se on hyvä niin ;) Mäkin olen ollut aikuinen ja fiksu 17-vuotiaasta asti.
      Nyt sitten onkin ihan eri asia ;)

      Poista
  4. Murrosiän myllerrykset piti ilmeisesti vain elää ja käydä läpi. Se on varmasti opettanut, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä saa tehdä ja mitä ei. Nyt on parempi jatkaa kohti aikuisuutta, kohti elämää. Äitinä et ole päässyt todellakaan helpolla...missään kohtaa, mutta olet jaksanut ja onnistunut. Voit olla jälleen kerran ylpeä itsestäsi. Olet hyvä äiti ja pirun vahva. Hugs <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos muru ♥ Ihan niinkuin sinäkin ja sä tiedät sen! ♥

      Poista
  5. Sekin on merkki hyvästä kodista, että lapsi uskaltaa kapinoida. Se tietää, että vaikka se tekis mitä, niin sillä on joku, joka sitä rakastaa. Turvattomat lapset ei uskalla edes mieltään osoittaa. Paitsi että tämä nyt on vain mun ajatus, eihän se kuitenkaan aina niin mene kun ihmiset on erilaisia.

    Tippa tuli silmään tuosta runosta...

    VastaaPoista
  6. Oi, mulla menee kylmät väreet!

    Onnea äitille ja "lapselle" <3

    VastaaPoista
  7. Tämä oli kaunis postaus ja toivon onnea sekä menestystä niin äidille kuin lapsillekin ♥

    VastaaPoista

Kiitos kommentista. Pus!