torstai 31. joulukuuta 2015

Tyhjä sivu

Uusi vuosi on mulle aina jotenkin ajatus uuden alusta. Tyhjä sivu, johon kirjoittamalla pitäisi itse saada vaikuttaa omaan elämäänsä ja siihen miten sen viettää. Osittain näin voi tehdä, osittain taas ei. 



Kuitenkin ne asiat, joihin voi vaikuttaa, voin minäkin värittää ihan haluamillani väreillä. Yhtenä päivänä saan olla räiskyvän punainen, toisena unelmoivan pinkki. Joskus sivusta tulee pikimusta mörrimöykkysivu, joskus taas valoisa keltainen. Eniten tulee varmasti niitä kirjavia päiviä.

Uudenvuodenlupauksia mä en sen kummemmin tee, kokemus on opettanut, etten pysty niitä oikein pitämään. Jos lupauksena voi pitää sitä, että koetan värittää  vuoden 2016 tyhjät sivuni mahdollisimman kauniisti ja monin värein, niin se olkoon sellainen. 
Joka päivä se ei onnistu, se on selvää. Yritän silti hyväksyä senkin.

Tuleva vuosi tuo mukanaan varmasti paljon uutta ja muutoksia moniin asioihin. Yritän olla pelkäämättä tuntematonta ja muutosta ja ottaa positiivisin mielin vastaan sen, mitä Elämällä on mulle annettavanaan. Yritän. 

Jokaiselle teille toivon kaikkea hyvää. Olkoon tuleva vuosi onnellinen, helpompi, kivuton, pirteämpi, päättäväisempi, rakkaudellinen, yllätyksellinen, toimeentulevainen, vahvempi, säihkyvä, pussailevampi, matkustavampi, hullutteleva. Jokaiselle toivon sitä, mitä sinä juuri nyt tarvitset. 
Mitä sinä omasta mielestäsi tarvitset?

Hyvää uutta vuotta 2016!

tiistai 29. joulukuuta 2015

Välipäiväpohdintaa

Sitä tuli sitten saikkua lisää. Eipä tuota tohtorisetää nytkään kiinnostanut kovin, totesi vaan että onpa hyvä että on asia fyssarilla hallussa, tässä on saikkulappu, kiitos ja näkemiin. Oven ulkopuolella sitten tiirasin, että viikko napsahti. Samalla keikalla kun osuvasti aika oli kohdillaan, kävin labrassa turvakokeissa.
Asian töihin ilmoittaminen on mulle aina vaikea paikka. Mä tiedän, tiedän, että sairaslomaan on oikeus ja on viisasta se pitää ja oma terveys on tärkein ja kaikkea tuota, mutta silti mulla on vaan niin inha omatunto. Kun kuitenkin tiedän, että kiire on, sijaisia ei oteta  ja muiden selkänahasta mun saikku revitään. Mä inhoan sitä ajatusta. 
Ekalla fyssarikerralla suhtnuori (=nuorempi kun minä) heppu taivasteli kivikovaa selkää ja koetti rentouttaa sitä. Irroitteli kalvoja, olivat kuulemma kovasti jumissa. Löysi selästä pätkän, joka ei liiku mihinkään suuntaan. Taisi tehdä vartin verran ylitöitäkin mun kanssani. Tänään totesi sikasuurimman pingotuksen hellittäneen (kiitos lääkkeiden ja rennon olemisen) ja pääsi rusauttelemaan selkärankaa kunnolla. Hitsi, mutta on se häijyä puuhaa! Ei se varsinaisesti satu, mutta se iso naksahduksen tuntu ja se ääni ovat musta ihan hyytäviä. Alkaa jo kuvitella suurinpiirtein halvaantuvansa... Tuntuu paremmalta, vaan ei hyvältä. Mutta on tämä jo alku parempaan! Kolmannen kerran menen vielä tällä viikolla, sitten on pidettävä kyllä pakkotaukoa. Selän puolesta ei, mutta pankkitilin puolesta erittäin kyllä. Sikakallista puuhaa tämä. 
On myös yksi hyvin vakava asia, mitä tänään siinä lavitsalla maatessani pohdin. Miksi, oi miksi hierojalla ollessa aina pierettää???

Mä olen ihan tosissani alkanut miettiä, mikä musta voisi tulla isona. Viimeisen reilun puolen vuoden aikana todellisuus on tullut tässä asiassa aika karusti vastaan. Halusin tai en, niin enpä taida voida tätä työtä tehdä eläkeikään saakka. On niin paljon asioita, joita pohtia...oma ikä, opiskelun taloudellinen hankaluus, tai se, mitä edes haluaisin opiskella. Ja onko se sitä, mihin mä vielä pystyn seuraavat reilut 20 vuotta? Pystynkö mä mihinkään työhön? Saako muutaman vuoden opiskelun jälkeen tämänikäinen enää töitä? Tai ylipäätään kukaan? Riittääkö mun motivaatio opiskeluun? Mikä mua kiinnostaisi? Miten kaikki byrokratia sairauden/opiskelun/"vanhan" työpaikan kanssa toimii? Mikä taho näitä asioita ensisijaisesti mun tapauksessa hoitaa? Työterkka vissiin ihan ekana. 
Miljoona kysymystä ja pyöreät nolla vastausta.

Toivottavasti tänään on yhtä kaunis pikkupakkaspäivä kuin eilen. Villasukkahiihtely alkaa jo tympiä, keuhkot kaipaavat raitista ilmaa. Selkä antaisi varmasti tehdä edes lyhyen kävelylenkin. Kuntoutuksesta saatu liikuntapäiväkirja odottaa jääkaapin ovessa. Jotain olis välttämätöntä tehdä, tälläkin saralla!



                    Kyllä minä riisipuuroa niin rakastan....


sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Joulu polvillaan

Juu, niin ne pyhät kului. Polvillaan tai maatessa, pääasiassa. Selällään kun makasi, ei sattunut, tai kun oli polvillaan sohvan edessä, rintakehä sohvan istuinosalla, saattoi seurustella muiden kanssa. Olipahan mielenkiintoinen kulma seurata joulunviettoa. Olin mä jouluruokapöydässäkin aina hetken ja palasin taas sohvalle, jne...  No, aattoyönä olinkin sitten niin kipeä, ettei edes kädet suostuneet liikkumaan. Sentti kerrallaan hilasin itseni sänkyyn, lapset antoi lääkettä ja juotti vettä perään, peitteli jne. Joulupäivä meni samaan malliin, krampit oli kamalia ja mä vedin lääkkeitä ihan hurlumhei vaan. Silti jumahdin keittiön pöytään niin, että olivat jo soittamassa ensiapuun. Uh. Lapset lähti isälleen ja mut kyydittiin Rakkaan luo, itse en olisi uskaltanut ajaa. Pari päivää kun on "kylässä", eikä mitään anneta tehdä, vaan lepuuttaa selkää, töllöttää ähkyyn saakka telkkaa, saa hierontaa ja geelejä selän täydeltä ja suklaata lääkettä kuin karkkia, niin alkaa olla aika hyvä. Kipeä on yhä, mutta ne tainnuttavat krampit on jo poissa (koputtaa puuta). Vierihoitokin oli ehkä oiva lisä. Kyllä tää tästä... Niin olin kipeä kyllä, etten muista milloin. Ja vieläkin sen verran on kipu jäljellä ja tuska tuoreessa muistissa, että huomenna aion koettaa saada uuden lääkäriajan. Jos nyt lähden töihin taas nostelemaan ja riehumaan, sama palaa nopeammin kuin ehdin huomata. 

Ihmiset mun ympärillä oli ihania. Kun ne näki, etten mä oikeasti pysty, ne huolehti ja höösäsi. Passasi ja hoivasi. "Pienellä" joululla mentiin, mutta nyyttäriperiaatteella me saatiin vaikka mitä herkkuja ja aivan ihania lahjojakin. Me oltiin kaikki oltu toooosi kilttejä. En olisi ikinä uskonutkaan! <3 Meillä oli yhdessä kivaa, siitäkin huolimatta, että mä olin pylly pystyssä ja kielsin naurattamasta mua, kun sattui. Meidän sakkia ei paljon painanut, vaikkei ollutkaan serviettirenkaita ja hienosti aseteltuja muotikippoja ja kimaltavia eläinomituisuuksiakoristeita, joita esitellä. Pyh, tärkein asia oli se, että rakkaat oli yhdessä, eikä kenenkään tarvinnut pönöttää tai stressata. Tai valmistaa yksin ruokia ja hermoilla muiden tuloa. Höps, ne on niiin sivuseikkoja tuollaiset kiiltokuva-asiat! 

Tämän joulun vietin siis sairaslomalla, selkäkipuisena, pylly pystyssä, lääkepöllyssä, omien rakkaiden kanssa, vierihoidossa, leväten, telkkaria töllöttäen ja erittäin kupu ravittuna. Erityisesti lahjasuklaalla.

Erityismainintana pitää tänne vielä kirjoittaa, miten ihania ihmisiä mulla onkaan myös täällä. Tervehdyksiä, kortteja, asioita ja niin paljon hyvää mieltä, etten osaa uskoakaan. Te kyllä tiedätte, ketkä sitä aitoa onni-epäuskoa ja ilahtumista aiheutitte.
Love ya!!



Tämä oli hyvä. Ipanat tiesi, että mä olen kaivannut dosettia, jossa myös ilta-lokero, mutta en ole raaskinut ostaa. Nyt on, mun näköiseksi tuunattuna ja lääkkeetkin oli sisällä :-D

torstai 24. joulukuuta 2015

Joulu

Jouluaattoaamu. Yhä vaan, näin keski-iässä, yhtä onnessaan Joulusta. Kyhjötän olohuoneen sohvalla yöpaidassa, vilttiin kääriytyneenä, teekuppi kädessä. Ihailen pimeässä loistavaa minikuusta ulkona. On hiljaista. Tässä on se kaikki. Joulu.
Ei lasketa,että selkään sattuu ja siivosin juuri kahdet kissanoksut. Ei lasketa muitakaan murheita, ehtii sitä parin päivän päästäkin. Lasketaan vaan se, että joulutunnelma on sydämessä. Illalla läheisiä ja hyvää ruokaa. Omien lasten tuleva ilo hykerryttää jo valmiiksi.
Vietä sinäkin mitä onnellisin Joulu, parhaaksi katsomallasi tavalla. ♡

maanantai 21. joulukuuta 2015

Pipi

Vapaa viikonloppu. Ihan ei mennyt niinkuin suunnitelmissa oli, mutta hengissä selvisin. Perjantaina töiden jälkeen tuli nimittäin selkä niin kipeäksi, ettei mitään rajaa. Sen lisäksi, että oli "yleiskipeä", eikä voinut liikkua oikein mihinkään suuntaan, äityi vielä kramppaamaan tasaisin väliajoin oikein huolella. Niin lujaa, että huuto (ja välillä itku) pääsi aina kun kramppi iski, sitä kesti aina muutamia kymmeniä sekunteja ja sitten laukesi. Alkaakseen kohta taas. Krampin jälkeen kädet tuntuivat tunnottomilta. Hengitys kulki huohottamalla. Sama jatkui lauantain ja sunnuntain. Jonkunsortin nappeja koetin nassuunkin heitellä, mutten kauheasti kumminkaan uskaltanut, noiden "peruslääkkeiden" takia. Oikein kun en tiedä, mitä niiden kanssa voi syödä ja mitä ei. Läheiset oli jo viemässä mua ensiapuun, mutten suostunut. Sama se nyt on, istunko siellä tyyliin kahdeksan tuntia vai kramppaanko kotona. Ihan kamalaa, enpä ole moista ennen kokenut, vaikka selkävaivoja on ollutkin. Nyt on millin parempi (koputtaa puuta) ja viikko saikkua. Ja omatunto soimaa. Töissä ollaan pulassa, kamalin viikko vuodessa ja vähän väkeä. Ja sitten mä "tein" tämän. Saamarin saamari. Mutta totuuden nimessä, en siellä pystyisi nyt kyllä mitään tekemään.
Tänäänkin on kramppeja tullut, mutta harvemmin. Pitäkää peukkuja, että loppuisivat kokonaan. Rintaranka tässä nyt temppuilee, kipu tuntuu sekä selässä, että edessä. Karseaa. Lääkärin reseptin vien apteekkiin heti ylihuomenna. Siihen asti pärjään kotilääkkeillä. Aikaisemmin ei vaan voi.

Jotenkin mieli on ihan levollinen. Siitä huolimatta, että joulu on tulossa ja tili on miinuksella. Tai ehkä mä olen vaan luovuttanut. Lapsilisä tulee 23 päivä, mutta sen on riitettävä 10:een päivään saakka. Kahden lapsen lahjan olen saanut ostettua, yksi saa itsetehdyn lahjakortin, jonka saa lunastaa tammikuun lopussa. Sumplimalla nämäkin selviää. Kun on vaan pakko.  Kaksi lapsista, äiti ja Rakas ovat tulossa syömään. Nyyttäriperiaatteella mennään. Jokainen tuo jotakin ja meillä on varmasti ihan kelpo joulupöytä. Porkkanalaatikko odottaa pakkasessa, sen sain tehtyä edukkaasti. Onneksi lapsilla on muitakin sukulaisia <3 

Joulukortteja on putkahdellut yllättävistäkin paikoista ja yksi pikkupakettikin. Kiitos <3 Säästän innoissani sen aattoon. Meidän mini-tekokuusen virittelin ulos heti, kun pistorasiat tulivat kuntoon. Kun kuusi on pöydällä, se näkyy kivasti sisään. Kissojen takia se saa pysyä ulkona, sisällä se ei saisi olla rauhassa hetkeäkään. 

Mulla oli suunnitelma auttaa edes yhtä lapsiperhettä tänä jouluna. Se meni vähän mönkään, koska oma tilanne muuttui äkisti miinusmerkkiseksi. Tein kuitenkin kotona olevista helmivarastoista yhteen perheeseen 4- ja 6-vuotiaille pikkutytöille hempeät korut. Toiselle enemmän vaaleanpunaisen ja toiselle vähemmän. Saavat leikkiä vaikkapa prinsessaa :) Ryhmän puuhamies kävi ne multa vielä hakemassa ja toimittaa perille. Reipas mies, kiersi 50 km:n säteellä hakemassa lahjoituksia useammalle perheelle ja toimittaa ne sitten saajille. Siinä juteltiinkin, että molemmat meistä ovat aikanaan saaneet apua samankaltaisesta jutusta ja niin sitä haluaa auttaa itsekin. Suuria ei ole mulla auttaa, mutta onneksi keksin nuo helmet! Niin hyvä mieli!!!
Aika usein mua ihmetyttää ihmisten itsekkyys. Musta on jotenkin käsittämätöntä, miten monia ei kiinnosta. On tärkeämpää säästää omaan etelänmatkaan kun antaa joku kiva, vaikka kympin, juttu jollekin joka ilahtuu siitä Oikeasti. Vaikka ne samaiset ei tajua sitäkään, että kun on Pula, niin kymppi voi tuntua omaisuudelta! 
Tässä on varmaan ideaa niille, jotka eivät tiedä, mihin rahojaan laittaisivat..

Sunnuntaina tuli katsottua kaksi leffaa. Kun oikein mihinkään ei pystynyt, oli helpoin tuijottaa Rakkaan kanssa telkkaa. Rare Export. Juu, ei, ihan pimeä leffa. Kamala oikeastaan. Tai sitten mä en vaan Ymmärtänyt. Illalla katsottiin Lupaus. Hyvä leffa minusta. Vaikka yhtä aikaa ahdistava. Mä en vaan meinaa kestää tollasta ahdistavaa, epäonnea, onnettomuutta, sotaa. Asiat jää pyörimään mieleen ja uniin. Mä otan ne liian "henkilökohtaisesti", oon liian empaattinen, tai jotain. 

Teevesi kuumenemaan ja iltatee nassuun. Perään vähän huumeita ja unihan se saattaa sieltä tulla. Toivotaan ainakin niin. Onneksi yöpöydällä on paksu kirja.

 



tiistai 15. joulukuuta 2015

Hyvää ja huonoa

Ihan ensimmäiseksi pitää kiittää teitä kaikkia, jotka peukutitte mun kotteron puolesta! Läpi meni ja kirkkaasti! Katsastuspoju sanoi vielä papereita tuodessaan että ikäisekseen harvinaisen hienossa kunnossa. Jess!!! Kiitos-kiitos-kiitos!

Ehkä ekaa kertaa elämässäni mulla meinaa olla jouluangsti. Mä en kaipaa suuria, mutta kun ei meinaa nyt olla mahiksia pieneenkään. Kuntoutus ja oma veromoka pisti tilin niin miinukselle, etten tiedä, miten selvitään tammikuun 15:een. Sitä ennen pitäisi selvitä joulusta. Vaikka ei suuria ja ihmeellisiä ostaisi, se on silti ylimääräistä. Ja tokihan mun on lapsille "pakko" jotain hommata. Toinen, mikä vie joulumielen, on se, että mulla on jouluna yksi päivä vapaata. Yksi fucking päivä! Ei siinä paljon joulua vietetä tai perhettä tavata. Tai levätä. Mä tiedän, että monella muulla alalla on sama juttu, mutta silti. Toiset tykkää, toiset ei. Mä en, en millään! Vaikka kuinka olen asiaa koettanut katsoa positiivisesti ja asennoitua, niin ei. En haluaisi olla kaikkia pyhiä töissä. Siitäkään huolimatta että niistä saa vähän extraa. Epäloogista, mutta totta. 
On vaan pakko hoitaa tää joulu pois alta ja oltava ajattelematta. Veetettaa, kun kuuntelee radiota, katsoo somea tai mitä vaan, kun kaikki puhuvat joululomasta ja "pyhistä jolloin vihdoin saa vähän hengähtää". Niin vissiin. (kade paskiainen mä vaan olen..)
Joulufiilis ei noussut myöskään siitä, että posti toi 70 euron vuokrankorotuksen. Olisihan se pitänyt arvata, ettei ikkunoita "ilmaiseksi" vaihdeta. Hohhoijaa.. Palkkaa ei tipu lisää ja nytkin jo kituutetaan. Kuinkas jatkossa? Yhtälö from ass. Myös päätös lääkkeiden omavastuuosuuden korotuksesta vaikuttaa meihin ensi vuonna. Paskat vaan sillekin.

Hymyilytti mua sentään tänään toisenkin kerran. Sain neronleimauksen kaupassa ja ostin Nuorimmaisen joulukalenteriin ananaksen! Heh, ihan tosi, koko ananaksen. Nuorimmainen rakastaa sitä ja nyt oli tarjouksessa 90 snt kilo. Jos muina aamuina kalenterista on löytynyt konvehti tai jotain muuta erittäin pientä, niin huomenna siellä on ananas :-D Olin kaupan kassalla ja jotenkin tuli olo, että joku katselee. Viereisellä kassalla oli mies, joka tuijotti intensiivisesti ja hymyili koko ajan. Yritin miettiä tunnenko, muttei muistunut mieleen. Sitten mietin, että roikkuuko mulla hämähäkki tukasta tai onko persiljaa hampaissa. Tiedä häntä, mitä tuijotti ja hymyili. Meinasin ihan mennä hämilleni. Asia jäi selviämättä, mutta tuli siitä jotenkin hyvä mieli. 

Viime yönä mä taas valvoskelin ja koetin siinä samalla tiirailla taivaalle. Ei näkynyt tähdenlentoja tai revontulia. Upeita kuvia oli kyllä sitten netti pullollaan. Notkuin sitten netissä ja katselin kaikkea kummaa. Kissankakkakorvikset oli yksi, joka mua ihmetytti. Kuka sellaiset haluaa?




Okei, mä voisin alkaa tehdä aitoja. Ainakin kahdet korvikset päivässä sais tehtyä. Kuka tilaa?  Tästäkö mulle lisätienestiä?

Vai pitäisko kouluttautua hitsariks?

maanantai 14. joulukuuta 2015

Kiristävä kuuppa

On se vaan jännä, miten ohut lumihuntu saa maailman paljon valoisammaksi. Pysyisi nyt tuokin vähä, josko sitä tästä piristyisi. Kun aamulla pimeässä ajaa töihin ja hämärää/pimeää on, kun tulet pois, ei polla saa oikeastaan käytännössä yhtään valoa. Töissäkään ei käytännössä ikkunoista juuri näe. En yhtään ihmettele, että kaamostuska alkaa saada valtaa. Kaikkensa on itsensä piristyttämiseksi tehtävä! Jos jaksaa ja pystyy.

Mulla on Taas miehet ikkunan takana. Tämän viikon aikana rempan pitäisi viimeinkin olla valmis. Ihanaa. Jatkuva kura, pöly, melu, ovikellottomuus ja ulkopistorasiattomuus loppuu kohta. Saadaan vihdoinkin myös jouluvalot ulos. Ja mikä parasta; ikkunat on kauniit ja valoisat. Meillä on sälekaihtimet ja ovesta ei enää vedä. Huippua. Ja niinkuin kirjoitinkin, noille iloisille remppamiehille pitää antaa kaikki pisteet kotiin!

Huomenna on sitten vuorossa SE. No, tilipäivä tottakai ja sen myötä siis auton katsastus. Hirvittää. Tämä mun kaikkien koneiden laukeaminen suurinpiirtein yhtäaikaa ei vaan enää VOI päättyä autoonkin... Sen on vaan pakko olla kunnossa ja toimia. Ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa. Pitäkää huomenna kaikki raajat pystyssä mun ropposen puolesta, jooko. 

Jotenkin tänään on taas niin toivoton olo. Huono fiilis. On niin paljon kaikkea pientä ja ärsyttävää, joka pännii tai huolettaa. Loppuuko tää koskaan? 

Pitää kai vaan alkaa tekemään jotain ja lakata ajattelemasta mitään


torstai 10. joulukuuta 2015

Itkuiita

Meillä oli rakkaiden ystävien kanssa pieni tapaaminen yhtenä arki-iltana. Meitä on seitsemän ja hyvin harvoin onnistuu, että kaikki pääsevät paikalle. Nyt onnistui pitkästä aikaa! Muutenkin kaikkien aktiivisuudesta johtuen tapaamisia on vain noin puolen vuoden välein, joten voitte kuvitella, miten paljon kuulumisia on aina kerrottavana. Ja oli nytkin. Osalla suuria asioita, osalla "vaan sitä tavallista ja samaa. Mikään ei ole muuttunut, ei mies, työ eikä kotipaikka. Lapset vaan kasvaa -tyyliin". Kaikkien hengessä ollaan aina mukana ja taivastellaan tai ihmetellään asioita. Mitä kenenkin elämään milloinkin kuuluu. Voi, mitä kaikkea vuosiin onkaan mahtunut; avioeroja, salamarakkauksia, yllätysvauvoja, syöpää, bailaamista, muuttotalkoita, mökkitalkoita, syöminkejä, uusia ammatteja, esiintymisiä, vertaistukea, opiskelua, lapsipulmia, itkua, naurua, tsemppejä, vaikka mitä! 
Tällä kertaa mulle kävi niin, että kun tuli mun vuoro kertoa kuulumiset, tulikin itku. Hitto, että harmitti. Piti olla tiedossa kiva ilta naisten kanssa ja sitten mä menen ja alan vollottaa. No, aikani kun siinä pillitin ja samalla koetin saada nyyhkittyä kuulumiset, niin sainhan mä itseni rauhoittumaan. Jonkun ajan päästä kun mun murheet oli unohdettu ja siirrytty seuraavaan, mä taas jo nauraa käkätin.
Kotiin ajellessa mua harmitti oma itkuni, mutta sitten mä oivalsin yhden asian: tuo ryhmä oli ainoa, jossa mä ikäänkuin saatoin itkeä. Töissä on oltava reipas, kotona on oltava reipas, äidille on oltava reipas, kaikille on oltava reipas. Tai siis näyteltävä reipasta. Töissä vaan pitää ja nuo muut on liian huolissaan jos näytän, miten kipeä mä oikeasti olen.  Noille ei tarvitse. Tämän kun mä tajusin, lakkasi harmittamasta. 

Ystävät <3

maanantai 7. joulukuuta 2015

Miehiä oven takana

Itsenäisyyspäivänä en nokkaani ulos laittanut. Anteeksi, heti huijasin, hain pikaisesti pyykkituvalta kuivumasta lastin remontti- ja kuntoutuspyykkiä. Muutoin lököilin sisällä, kuikuilin ikkunasta hurjana lepattavaa lippua ja taukoamatonta sadepisaroiden virtaa. Puuhailin pieniä ja välillä olin puuhailematta. Päivän "innoittamana" oli erityisesti yksi vaareistani paljon mielessä. Illalla telkkari oli poikkeuksellisesti auki, sillointällöin jaksoin kuikuilla linnanjuhlia joulukorttipuuhailujen lomassa. Mä niin nautin vapaasta viikonlopusta kuntoutuksen päälle!
Kuntoutusasiat ovat pyörineet mielessä täällä kotona. Erityisesti psykologin ja vertaisten neuvot ja kokemukset ovat olleet mielessä. Muut kursssilaiset olivatkin asian työstämisen kanssa pidemmällä kuin minä, olin ainoa "uusi" /hiljattain diagnoosin saanut. Asenne, siinä se sana!
Psykologin kanssa miettiin myös tulevaisuutta, ja sitä, mikä on tärkeää ja mitä sitä haluaa. Myös itseltään liikaa vaatiminen luettiin mun "viakseni" ja sen kanssa olisi tarkoitus tehdä töitä. Monta asiaa, joista jokainen helpommin sanottu kuin tehty.

Ensimmäinen joulukortti on saapunut. Kiitos sinä ihana "kötöstelijä"! Se ensimmäinen ilahduttaa aina vähän enemmän kuin muut! Jostakin syystä joulukortit on aina lapsellisesti ilahduttaneet mua suuresti. Tänäkin vuonna ne pääsevät paraatipaikalle.

Marjaanan seesaminsiemen-viikuna"kerma" pääsi vihdoin kokeiluun, nyt kun on ollut aikaa ja jaksua. Aamupalaksi vetäisin sitä ja marjoja. Mielenkiinnolla odotan, miten ja missä iskee nälkä, tai tuleeko sitä ollenkaan ;) Näin ekalla maistelukerralla mä en tuntenut mitään suurta makujuhlaa, mutten toisaalta myöskään ajatellut sen olevan pahaa. Loputkin syön ja uskon, että maku on sellainen, johon tottuu. Ja jos olisi vielä niin fiksu ja ymmärtäisi jättää sen sokerin muuten pois, saattaisi tämä alkaa maistua jopa vähän makealta. Vai  mitä sanoo asiantuntija?

Tuulikaapin oven takana rymyää miehiä. Mua hymyilyttää, kun yksi niistä välillä laulaa lurauttaa ja muutenkin kuulostaa kovasti hyväntuuliselta. Selkeä höpöttäjämies. Ja hauska. 
Voitte kuvitella, mikä ääni tulee, kun ulkoseinää jyrsitään, auts. Kissat on peloissaan sängyn perimmäisessä nurkassa ja mä vaan irvistelen muuten. Koska en mahdu sängyn alle. 
Vaan ihan kohta meillä on uusi ulko-ovikin ja remppahommat kokonaan pulkassa. Jipii!! Ja kun pakkaset tulee, meilläkin on tuulikaapissa enemmän kuin 10 astetta lämpöä, toivon. 

Ehkä tästä sohvalta on vaan könyttävä ylös laitettava nokka ulkoilmaan... 

lauantai 5. joulukuuta 2015

Sata sanaa kuntoutuksesta


                                          Tuloaula
Ensimmäinen päivä kului kuntoutuksessa lähinnä pyörien ja ihmetellen, kipitellen paikasta toiseen. Ohjelma oli tiukka ja kaikki tapahtumat eri paikoissa. Oli tutustumisryhmää, yleistä ohjeidenantoa ja huoneeseen majoittautumista. Oli kuntosaliohjausta, ja ulkolenkkiä. Oli papereiden täyttöä ja taas tutustumista. Ihan mukavan oloinen porukka meillä. Oli mahdollisuus lainata testiin myös erilaisia terveystyynyjä. No minähän tietysti otin Tempurin testiin, ajatuksella että kaikki irti mitä ikinä saa..  Vapaaehtoisesti menin vielä illalla uimaan. Huoneeseen kun pääsin, oli niin väsy, niin-niin-niin väsy. Vaikka paikka ja sänky olivat vieraat ja vieressä tuhisi vieras ihminen, sammuin kuin saunalyhty. Syömistä tuntui olevan ihan koko ajan, minä kun en ole välttämättä tottunut edes yhteen lämpimään ruokaan päivässä, niin nyt niitä oli kaksi! Niiden lisäksi aamu-, väli-, ja iltapalaa. Huhhuh! Mutta maittavaa ja herkullista ruokaa.
Jollain tasolla ensikävelyt laitoksen käytävillä järkyttivät. Oli jos jonkinnäköistä kulkijaa, joista huomion herättivät tietysti kaikki keppien kanssa kulkevat, ontuvat tai muuten vain vinkurat ihmiset. Väkisinkin tuli mieleen oma tulevaisuudenkuva. Krööh.

Tokana päivänä ohjelmaa oli taas paljon. Allasjumppa oli kivaa! Keskusteluryhmä oli antoisa; vertaistuki on kyllä opettavaista ja antoisaa. Lohduttavaakin. Kivasti saatiin juttu kulkemaan ja kaikki saivat kertoa mitä tahtoivat. Mukavaa on se, että koko ajan korostetaan, ettei mikään ole pakko. Kaikki, niin keskustelut kuin urheilukin, tehdään omien halujen ja jaksamisten ja pystymisten rajoissa. Helpottavaa ja oikein mukavaa. Kun ryhmässä on vain kymmenen henkilöä, ehtivät urheiluohjaajat oikeasti seurata jokaista, antaa vinkkejä omaan vaivaan sopiviksi, tai korjata jos liike on huono. Kaikilla tuntuu olevan paljon tietoa. Tätänykyä paikka onkin suomen johtava reuma ja sidekudossairauksien kuntoutuslaitoksena.

Pilatestyyppinen keskivartalolihaksiin keskittyvä jumppa oli rankkaa, eikä selkä tykännyt siitä yhtään. Tiedä sitten, oliko syynä sekin, että ne mun olemattomat vatsalihakset  eivät ole edes olemassa toimi. (tosin fyssarin mukaan mun vinkura selkä hankaloittaa asiaa myös..)
Kävimme myös sauvakävelyllä. Tykkäsin ihan hirveästi! Lenkin lopulla kun oli jo vähän väsy, ilma harmaa ja jalat tärisevät, ajattelin, että millähän tätä fiilistä saisi pulloon...oli niin kiva, reipas, samalla tyytyväisen väsynyt ja innostunut olo. Ehkä asiaan vaikutti sekin, että huomasin, etten ollut ajatellut kotiasioita moneen tuntiin! Sain testiin myös liukulakanan. Joo, muakin huvittaa, kuulostaa niin pöljältä ja mummolta. Tosiasia nyt kumminkin on se, että mua sattuu kääntyminen lonkkaan öisin ja herään siihen monet kerrat. Lakana saattaa auttaa asiaa. Tai sitten mä putoan sängystä, ajattelin.
Illalla mä osallistuin vielä vapaaehtoiseen askarteluun. Vaihtoehtona olisi ollut myös uniluento, mutta se ei mua nyt sykähdyttänyt.

Keskiviikkona aamu alkoi aika pipinä. Normaalia psoripipiä ei nyt lasketa, vaan nyt oli päällä ne lihaskvut äkkiurheilusta. Auts. 

Liukulakana OLI hyvä, sen mummomaisuudesta huolimatta.
Ravitsemusterapeutti piti meille muutaman tunnin luennon ja tämä oli kyllä koko viikon mielenkiintoisin luento, ehdottomasti. Aihe oli mielenkiintoinen, asiaan päästiin syvemmälle kuin tavallisesti, eikä varsin persoonallinen luennoitsijakaan paha ollut. Jossain kohtaa käytiin myös syvävenyttelemässä ja allasjumpassa. Etuuksistakin meitä valistettiin.
Illalla mä kävin kylmäaltaassa. Kyllä!!! MÄ KÄVIN KYLMÄALTAASSA KAKSI KERTAA!!! Koko illan olin itsestäni niin ylpeä, etten housuihin mahtunut.

Torstaina piti olla altaassa jo puoli yhdeksältä. Sitä ennen käytiin aamupalalla ja koetettiin olla syömättä paljoa. Mitä luulette, onnistuuko, kun tarjolla on hotellitasoinen aamiainen?

Allasjumppa oli edelliskertaa reipastempoisempi, mutta mukavaa. Suoraa altaasta kipaistiin keskivartalolihaksia harjoittavaan jumppaan ja sieltä ihotautilääkärin luennolle. Porukan kanssa keitettiin oleskelutilassa kaffet ja höpöteltiin. Psykologi piti meille tunnin luennon kivunhallinnasta ja toisaalta stressistä.  Sosiaaliohjaaja kertoi meille taas eduista ja kaikenmaailman faktoista, samoin Iholiiton edustaja.
Illalla vietettiin vielä "viimeistä iltaa" takkahuoneessa. Oli siellä varmaan jotain asiaakin, mutta vapaata höpöttelyä ja naurunpyrskähdyksiä. Meille kehkeytyi päivien kuluessa hyvä porukka!! 
Illalla kävin vielä huonekaverin kanssa uimassa ja siellä KYLMÄALTAASSA!! 
Ja taas uni maittoi.


                   Käsikuntosali. Anteeksi vilkas mielikuvitukseni, mutta......

Viimeisenä aamuna olisi oikeasti väsyttänyt ihan rutosti. Aamiaiselle me kuitenkin raahauduttiin ja koko pöydällisen voimin taas nauraa rätkätettiin. Kipaistiin taas psykologin pakeille muutamaksi tunniksi ja vaihteeksi taas syötiin... Ohjaajien kanssa loppukeskustelut, palautteet ja muut, osoitteidenvaihtoa ja viimeisiä höpöttelyjä. Kahden pintaan saatiin lähteä kotiin. Tosin yhdeksän meistä kymmenenstä olisi jäänyt vielä toiseksi viikoksi.



                              Avainkaula-aikuiset

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Hektistä

Laittakaa simmut kiinni ja kuvitelkaa mut istumassa sohvalla, läppäri sylissä. Vasen käsi pitää koko ajan laturin johtoa paikallaan ja joka kerta kun käsi liikahtaa millin, läppärin näyttö himmenee ja mä etsin taas sen hiuksenhienon paikan, missä lataus onnistuu. Oikealla kädellä mä kirjoitan ykssormijärjestelmällä tätä.. melkein koomiseksi menee. 
Tämä on edelleen syynä siihen, että kännyllä käyn lukemassa muutamat vakkariblogit, mutta kommentit jää laittamatta. Vaan ehkä te kestätte sen, paremmin kuin minä itse ;)

Jokseenkin hektistä pukkaa. Töissä oli viimeiset kolme päivää ennen vapaata sellaisia tappopäiviä, että oksat pois. Ja joulua kohti vain kuulemma pahenee....
Vapaa viikonloppu kohta takana. Pientä yökyläreissua pukkasi, iloista yhdessäoloa, kauniita asioita, hyvää seuraa ja ruokaa. Nyt vaan väsyttää...ei vanha jaksa valvoa. 
Pienenä iltapuhteena aletaan Nuorimman kanssa siirrellä huonekaluja. Plääh ja puuh. Joka huoneesta pitää ottaa pois verhot ja kaikki tavara ja huonekalut siirtää ikkunoista kahden metrin päähän. Suojata kaikki huonekalut lakanoilla... 
Ihanaahan se on saada uudet ikkunat; kohta enää ei vedä ja ihan parasta on se, että me saadaan sälekaihtimet! Huippua! Tämä show pitää nyt vaan kestää ja hoitaa. Olisi ollut helpompi, jos olisin ollut normaalisti kotona hoitamassa asioita, mutta kun osui niin kökösti kaksi asiaa päällekkäin. Kissat ja avonaiset ikkuna-aukot tuottaa ongelmia ja kaikkee.... mutta pitää vaan koittaa etänä säätää. Ja kun mä palaan kotiin, täällä odottaa hienonhieno valkoinen pöly imuroijaansa ja todennäköisesti kissat on levittäneet sen sinnekin, minne pöly ei itse ole tajunnut tunkeutua. No, elämä on, eipä asia siitä kai suremalla parane. Vai saisinko mä jonkun nakitettua imuroimaan edes isommat? 
Liian monta liikkuva osaa on taas, on monta pieleenmenomahista. Ja samaan aikaan mun pitäis toisaalla pystyä keskittymään ihan muihin asioihin, imeä tietoa ja samalla kuntoutuakin. Noh, kyllä tää tästä. KAIKKI muukin on aina suttaantunut. Mä sain vaan taas jonkun asioidenmurehtimismoodin  napsautettua päälle. Eiks niin, viikon päästä homma on taas ihan kondiksessa. Eiks niin?!?

Ammatinvalintakysymykset on täällä kuumimmillaan. Vaihtoehtoja mietitään ja asioita tutkitaan. Mä tuen parhaani mukaan ja kerron vaihtoehdoista. Edelleen mä olen sitä mieltä, että se ala mikä kiinnostaa, kannattaa koettaa ottaa. Siitäkin huolimatta, että opettajien ja muutamien muidenkin mielestä ala on "liian huono" noin hyvälle oppilaalle. Mutta miksi mä pakottaisin lasta sellaiseen, joka sitä ei kiinnosta? 
Viime viikolla oli koulun järjestämä yhteishakuvalintailta, jossa oman koulun opon lisäksi oli puhumassa lähialueiden eri koulujen opoja. Tietoa oli tarjolla. Hakevia oppilaita oppilaita on 40. Näistä seitsemän oppilaan vanhempia oli paikalla, minä yksi heistä. Oppilaita yksi. Ei kovin tunnu kiinnostavan. Vai ovatko sitten sitä mieltä, että netistä löytyy kaikki? Yhtä kaikki, ihmettelin surkeaa osallistumisprosenttia.

Josko tästä lähtisi teeveden keittoon, hörppisi iltateet, etsisi suojauslakanoita, pakkaisi tavaroita ja ohjeistaisi äitejä ja tyttäriä..koittaisi saada rauhamoodin päälle. Sitten painaisi pään tyynyyn, nukkuisi sikeästi ja aamulla vasta alkaisi murehtia, osaako sitä perille sinne, minne pitää. 
Hyvä suunnitelma, eikö?

Rauhallista ja ehdottomasti stressitöntä viikkoa teille kaikille. Mäkin koetan... Ja koetan selvitä takaisin hengissä. Kamalan kuntoutuneena.





tiistai 24. marraskuuta 2015

Kaikki laukee

Mä alan olla sitä mieltä, että tämä marraskuu on kirottu. Mun raha-asioiden kannalta. Olisin sanonut pari päivää sitten myös sään ja harmauden ulkona ja mun päässä kirouksen aiheeksi, mutta nyt se valkeus ja kauneus ainakin koitti. Ainakin hetkeksi.
Mutta se raha, voihan kirosana. Ja iso. Ja paha. Ja monta. 
No, ensin tilipäivänä mä ihmettelin kovasti pientä tiliä. Laskin ja selvitin.. Ja mikä muukaan kuin ihan oma moka. Rajat on olleet mulla liian pienet ja veroa meni 45 pinnaa. Aaargghh!! Tarkoittaa meidän kädestä-suuhun-taloudessa katastrofia. No, mä ajattelin, että kun oikein nipistetään ja kiristetään (mistä??) , niin kai me hengissä pysytään.
Kunnes selvisi, että joulukuun palkkakin on mulla yhtä viikkoa pienempi. Asian piti mennä eritavalla, mutta ei nyt menekään.. Lisää katastrofia. Kelalta saan osan takaisin, joskus, varmaan ensi vuoden puolella. Vaan eipä auta nyt.
Puhelin alkoi kenkkuilla. Vilkkuva valo ilmoittaa saapuneista viesteistä, ääni ei kuulu kuin noin joka toisella kerralla. Tyttärien kanssa testattiin; puhelunsa eivät tule perille! Tänään kapine on yhtäkkiä vaan sammunut  kahdesti sen kummempia varoittelematta. Aaarrggh!!
Pyykinpesukonehan mulla oli "ostolistalla", kunhan saan säästettyä. Pyykkituvalla käyn nyt tuolla toisessa talossa. Nyt on sitten listalla myös puhelin. Voi luurirakas, toimi  nyt vielä piiiiitkään.....
Toissailtana tiskikone päätti lakata toimimasta. Vilkutti ja piipitti. Kyllä meinasi itku päästä. Annoin sen olla, otti niin pannuun. Seuraavana päivänä mä olin sisuuntunut sen verran, että jaksoin alkaa etsimään netistä mahdollista vikaa. Kauniita sanoja siellä vaan oli. Leikin sitten putkimiestä; rassasin ja irrotin ja melkein potkin ja kiroilin. Ja arvaatakaa mitä; se toimi (ainakin kerran!!)
Ei tässä vieläkään mitään; tietokone lakkasi lataamasta. Puhelimella pääsee nettiin ja pankkiin (miten kauan...?) mutta mitään kirjoittamaan en sillä ala; ei mahdu mun töppösormilla kirjoittamaan. Olin paikallistavinani vian johtoon, koska sitä milli kerrallaan liikuttelemalla kone aina latasi hetken. Vingutin vikat visat ja ostin johdon. Vaan ei. Vika onkin tossa tietskassa olevassa reiässä, johon johto työnnetään. Ääh. Läppäri on viis vuotta vanha, eli tietskagurujen mukaan auttamattomasti wanha. Mahtaakohan kannattaa enää korjauttaa, tuskin. 
Onko enää mitään konetta, joka täällä voisi hajota? Vedenkeitin ehkä, mutta kattilallakin sentään pystyy... 
Säästöostoslistalla on nyt siis puhelin, pyykkikone ja tietokone. Ilman tiskaria me kyllä selvitään (nyyh) 
Mä. en. ala. 

Ai niin. Auto on katsastettava joulukuussa, ja öljyt vaihdettava, sekin kilometriraja meni umpeen jo muutama kk sitten.  Voi aaaarggh.

Miten, miten kaikki voi hajota saman kuun aikana? 

Se on se mister Karma, joka ei luovuta. Se on ilmeisesti päättänyt, että mun on kohta oikeesti mentävä johonkin esson baariin tyrkylle. 

Tissis mai laif ögen.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Lirutukka duunari

Tänään sataa ekaa kertaa lunta. Tai räntää, räpäskää, jalkarättejä... (tai Marjaanan mukaan lakanoita). Siitä huolimatta, että auto oli lumen peittämä ja piti putsata, räpäskä kasteli tukan läpimäräksi ja rätit tuntuivat naamassa inhottavilta, mulla oli joku lapsenomainen riemu; lunta!!!! Heti on kirkkaampaa ja valkoisempaa. Tuskin huomenna enää, mutta just nyt.

Tänään mä pääsen viimeinkin kampaajalle. Ihanuutta. Edellisestä käynnistä on aikaa yli kolme kuukautta ja sen kyllä huomaa. Lyhyt tukka kaipaisi huoltoa todellakin useammin. "Uutuutena" tuo metotreksaatti vielä ohentaa/vähentää mun hiuksia, niin että ovat entistä enemmän ohuet ja lirut. Ylikasvaneena tuo tuplaantuu. Ah, jospa sitä illan tullen näyttäisi taas ihmiseltä?

Maanantain pistosta mä selvisin ihan hyvin, ja ihan itte. Jälkisärky lisääntyi entisestään kyllä, mutta kai se kuuluu asiaan. Emminätiedä. Labrassa pitää nyt taas rampata kahden viikon välein. Hyvähän se, pysytään ajantasalla, ettei maksa poksahda. Hyvin mua hoidetaan. Viimeisen kuukauden aikana särkylääkemäärä on kyllä tuplaantunut, mistä lie sekin johtuu. Inkivääriä mä olen koettanut tuupata vähän sinne sun tänne jeesatakseni elimistöä myös luonnontropeilla.

Töissä pidetyssä kehityskeskustelussa sain hyvää palautetta. Niin hyvää, että myhäilin muikeana koko illan. Ja vähän vieläkin... Saan myös röyhistää rintaani ja taputtaa itseäni olalle!

Tämä ilta kuluu viettäessä yhden synttäreitä ja toisen nimppareita. Tortilloita ja pulinaa pöydän ääressä. Juustokakku jälkkäriksi. Paljon kynttilöitä ja sohva. Lokoisa ilta tiedossa. 

Huomenna aamulla sitten taas aamuviideltä ylös ja leipätyön pariin.  
Viettäkäähän kiva viikonloppu!



keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Elämällä on tarkoitus. Vai onko?

Sekä Tuula että  Elisa ovat haastaneet mut. Kiitos, te simpsakat tyttöset!
Huuh ja puuh, kauhian vaikiaa miettiä näin vakavia. Vaikkakin mä olen kai vähän sellainen vakavien miettijä, mutta nyt ne pitäisi saada ymmärrettävässä muodossa kirjoitettuakin. Koitetaas nyt kumminkin!

Mistä olet kiitollinen juuri nyt?
Juuri nyt mä olen kiitollinen:
Mun lapsista. Siitä, että ne on terveitä.
Perheestä, eli äidistä ja veljestä sekä muista läheisistä. Me ollaan mahtava sekopääsakki!
Musiikista. Musiikki vaan saa mut tunnetiloista toiseen. Se ilahduttaa, itkettää, rentouttaa...mitä milloinkin! Ja autossa täysiä laulaminen purkaa paineita!
Siitä, että mä kykenen näkemään kauneutta ympärilläni ja osaan olla onnellinen pienistä asioista.
Siitä, että mun (ja sitä kautta lastenkin) asiat on huomattavasti paremmin kuin n.1,5 vuotta sitten. 
Kainalosta, johon käpertyä aina asioiden sen salliessa.

Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi, jos pystyisit?
En varmaan sitten kumminkaan mitään. En mä kiellä, etteikö viimeiset vajaat viisi vuotta olisi olleet sellaista showta ja niin paljon on nähty/koettu , etten usko itsekään. On oltu huipulla ja niin pohjamudissa, ettei syvemmälle pääse. Asioiden ollessa "päällä" olen ollut sitä mieltä, etten vaan voi selvitä hengissä. Kunnes taas on iskettu uusi rätti naamaan. Viiteen vuoteen mahtuu paljon.
Näin jälkikäteen mä olen kuitenkin sitä mieltä, että mä olen oppinut paljon. Mä saan olla kiitollinen ja onnellinen tietyistä asioista. Toiset asiat taas ovat opettaneet ja ovat saaneet ajattelutapaa muuttumaan. Osaan myös antaa anteeksi enkä hötkyile enää ihan niin pienistä. Osaan nukkua yön yli tekemättä radikaaleja asioita. Osaan olla kiitollinen. Osaan myös varoa. Ja ennenkaikkea; nyt tiedän, mitä EN tahdo ja osaan myös sanoa sen. Uskallan sanoa, miltä tuntuu.
Eli ei, en mä kai mitään isoja valintoja tai tekoja muuttaisi. Kaikesta huolimatta.

Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?
Ensimmäinen sana, mikä mulla tuli mieleen on tasapaino. Kun on (edes jonkinlaisessa) tasapainossa itsensä kanssa, on hyvä olla. Sitä kautta se heijastuu sitten lapsiin, perheeseen, ystäviin, työkavereihin, töihin, kaikkeen. Kun oma hyvä olo ja tasapaino on kunnossa, jaksaa muistaa myös muita, olla muille ystävällinen ja kiva, tuottaa iloa ja mielihyvää, jokaiselle sillä omalla tavallaan.
Kyllä mä ajattelen myös, että elämästä kuuluu nauttia. Arki on aina arkea, enkä tarkoita, että koko ajan pitäisi olla yhtä juhlaa, mutta voi se arkikin olla ihan hyvää. Perustyytyväistä ja onnellista.
Kaikilla on ongelmansa ja murheensa, jatkuvastihan minäkin täällä jostain kitisen, mutta silti...on se perustyytyväisyys kuitenkin jossakin mussa jo tätä nykyä.


Musta olis kiva kuulla monenkin bloggaajan vastaukset tähän haasteeseen, jokainen saa tästä napata, jos tahtoo. Mainitsen nyt kumminkin ainakin Puoliksen, Marjaanan, Birgitan ja Aliinan. Mutta ei huolta, en edes vedä hernettä nenään, jollei huvita vastata. 






Haasteen säännöt:

The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers.
Here are the rules for the Starlight Blogger Award:
1. Thank the giver and link their Blog to your post. 
2. Answer the 3 questions given to you. 
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you. 
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.


tiistai 17. marraskuuta 2015

Yllätys

Voi jestas ja ihastus ja totaalinen yllätys!!

Mä ihmettelin eilen kovasti saadessani postista tekstarin, että mulle on siellä paketti. Mietin jo hetken, että soitan sinne että kyseessä on joku virhe enkä ole mitään tilannut. Onneksi hassu ystävä paljasti itse itsensä kyselemällä kainosti, onko mulle tullut tekstaria... Siitähän sitten arvasin. Koetti mokoma selitellä kaikkea, mutta ei ihan onnistunut; epäily oli jo herännyt!!
Tunnetusti malttamattomana mun oli pakko lähteä käymään postissa.... ja voi mahoton, mitä paketista paljastui:



TEEKALENTERI!!!!!!


Jokaiselle joulukuun päivälle eri makuinen tee! Ou jee!!

Kyllä niin yllätti ja ilahdutti. Kiitos. Sydän!
ps. tää kostetaan!

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Viikon(lopun) varrelta

Kyllä pänni ja oikein huolella, etten päässyt kädentaitomessuille Tampereelle. Olisin niin kovasti halunnut. Viime vuonna olin siellä töissä ja polte päästä taas, jäi. Vaan eipä onnistunut. Perjantain ja lauantain olin iltavuorossa ja sunnuntaina olisin töiden ja sinne ajon jälkeen ehtinyt olla siellä vajaan tunnin. Pöh. Harmitti isosti. Koetin lohduttaa itseäni sillä, ettei rahapussi keventynyt yhtään, muttei auttanut. Ideapankki päässä olisi kaivannut päivitystä ja tuolta niitä idiksiä olisi todellakin saanut!!

Kovasti ilahduttava asia on Facebookissa kiertävä vanhojen kuvien haaste, johon itsekin osallistuin. Moinen on saanut aikaan monta muisteloa ja naurunpyrskähdystä. Niin omia vanhoja valokuva-albumeita selaillessa, kuin muiden, yhtä aikaa lapsuuttaan eläneiden kuvia hihitellessä.

Jännittää: Piikin opettelu, jossa todellakin olen nyt omalla epämukavuusalueellani!!! Päätin kuitenkin aloittaa opettelun heti, enkä sysää piikitystä enää muille, niinkuin napapiikkien kanssa kävi. Kai mä opin, vaikka inhoaninhoaninhoan! Enpähän ole ainakaan kenestäkään riippuvainen. Huomenna siis eka. Jännitystä aiheuttaa itse pistäminen ja se, että lääkeannos on nyt tuplasti isompi. Lisäpotkua tuo vielä se, että piikki imeytyy paremmin, eikä osa jää ruuansulatuskanavaan, kuten tabletissa. Kääk. Saas nähdä kuinka akan käy. Niin pistämisessä, kuin reagoinnissa myrkkyyn. 

Totesin taas, että mielihalut on ymmärrettävä jättää omaan arvoonsa. Ainakin sauna. Sauna kun on mulle harvinaisempaa herkkua, sinne tekee niin mieli kun mahdollisuus tulee. Kaksi tuntia saunasta ja jokaikistä niveltä kaulasta alaspäin särkee. Viime yö meni valvoessa. Kello soitti viideltä töihin, vaan eipähän tarvinnut herätä, kun ei ollut nukkunutkaan.
Tulipahan katseltua netistä kaikki mahdolliset askarteluideat. Ja taas sormet syyhyää....

Kiherryttää ja hykerryttää synttäriyllätys, jota järjestän. Haastetta asiaan tekee se, ettei ylläri saa juurikaan maksaa, aikataulut on sovittava tiukasti, otettava yhteyttä tuntemattomiin henkilöihin jne jne. Kaksi viikkoa aikaa hoitaa. Kivaa!! 

väsyn töissä. Liikaa. Tämä ei ole normaalia, enkä mä tiedä, miten kauan tällaista jaksaa ja mitä pitäisi tehdä. Koetan olla hötkyilemättä ja vaan kestää. Koska on pakko. 

Mä todellakin nautin omasta kodista. Meillä on kiva ja kodikas koti. Kynttilät tuovat iltoihin oman tunnelmansa. Täällä me ollaan turvassa. 

Rakastan. Noita omiani, joiden puolesta mä tekisin melkein mitä vaan. Naarasleijona on aina naarasleijona. 
Ja kultaa kans. Koko ajan enemmän.

Toivon hyväunista yötä. Ilman polvien tai käsien särkyä. Ilman selän vihlovaa asentoa. Ilman leukaluun inhottavaa lukittumista.

Ihmettelen. Onks tää niinku ihan oikeesti tosissaan?  Hirvee biisi. "tyllihamettani ratsaan..."


Kaksi eri haastettakin on mulle heitetty. Kiitos Tuula ja Tanni!!! Mä koetan keskittyä ja saada aikaiseksi. 

Maailman kauheuksista huolimatta mitä mainiointa maanantaita teille/meille kaikille!! 







keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Mitään järkiperäistä ei tule...


Joulukorttinäpertely on kivaa. Sitä mä olen koettanut paukkujen riittäessä harrastaa. Joskus ei jaksa kuin hetken, joskus taas vähän kauemmin. Kuitenkin mulla on vaan palo saada ne itse tehdä. Tiedän, halvimmillaan joulukortteja näkyy saavan marketeista 20 snt kappale. Pääsisi helpolla ja halvemmalla. Mutta. Kun. Mä. Haluan. Askarrella. Ne. Itse. Monta muuta asiaa voin jättää väliin tai siirtää, mutta tätä en. Koska tykkään. 
Vaikka toisaalta kyllä tahtoisin boikotoida Postin käyttämistä. Tiedätte kyllä, miksi.

Vapaapäivän turvin mä jaksoin myös värkkäillä meille olohuoneeseen kivan "valoteoksen". Aiheutti vähän haastetta, koska toinen riiviökissa pitää jonkinlaisena herkunaan noita ohuita valojen johtoja. Mutta onnistuin ja "teoksesta" tuli vieläpä tosi kiva. Meillä ainakin tykätään! 

Mä olen taivastellut tänä vuonna joulukalentereita. Olenhan mä kolmen lapsen äitinä nähnyt kaikki nuo tavallisimmat markettien kalenterit; suklaa- ja salmiakkiversiot kymmenillä eri aiheilla. Tänä vuonna näin ekaa kertaa herkkukalenterit myös kissoille ja koirille. Kosmetiikkaosastolla törmäsin korukalenteriin! Bodyshopissa myydään kalenteria heidän tuotteillaan, hinta noin 70...huhhuh!!! Tosin, käyttötuotteitahan ne on kaikki.. 
Vaan kyllä mä niin sekä lapsellinen, että jouluihminen olen, että tahtoisin kanssa jonkun ihanan! Viime vuonnahan sain lahjaksi ihanan mietelausekalenterin; siitäkin tykkäsin. Ajatelkaas, miten ihana olis esim teekalenteri! Pussi eri teetä jokaiseen joulukuun aamuun.. Vaikka sellainenkin varmaan on jo keksitty? 

Mä olen ollut nyt kokonaista 11 tuntia hereillä ja taas silmät jo lupsuu. On tää aika sairasta! Lumi saisi tulla valkaisemaan maan. Ja piristämään kaamosuneliaita ihmisiä!

Tiedättekö muuten, mihin mä heräsin tänä aamuna? Siihen, että sylkäisin omalle tyynylleni. Ja oikein kunnolla! (älkää naurako siellä!!)
Jaa miten niin mä eläydyn? Uniinkin.... Lapsena touhusin unissani kaikenlaista uskomatonta ja aina silloin tällöin aikuisenakin. 
Toivottavasti joku yö ei pääse pissa...


sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Taisteluvinkkejä kaivataan!

Bongasin tässä yhtenä päivänä hauskat lukemat:


Ja toisena päivänä pohdin, mikä ei kuulu hyllylle?


Kolmantena ihailin uskomatonta, vartissa moniksi eriväriksiksi taideteoksiksi muuttuvaa taivasta. Oli niin kaunista ja hiljaista, että oli ihan pelottavaa....


Löysin oman mottoni. 

                      Kuvakin haluaa olla makuuasennossa.

Aika rämpimistä on tämä nyt. Voi elämä, mistä sitä virtaa, intoa, potkua, inpiraatiota ja halua saisi??
Onhan niitä iloisia, kauniita ja onnellisia hetkiä, mutta heti kun se on ohi, mä humpsahdan taas sinne saamattomuuden, masentavuuden, haluttomuuden, saamattomuuden ja väsymyksen suohon...
Mä en halua olla tällainen!!!! Miten sitä taistelisi? 


tiistai 3. marraskuuta 2015

No en keksi!

Kyllä mä tuolta sairaalalta tullessani olen aina yhtä hämmennyksissäni. Niinkuin puoli vuotta sittenkin, jolloin tämä tauti vihdoin konkretisoitui. Yksistään jo se, etten mä oikein voi mitään kropalleni, ja saan sitten lääkäriltä vaan selostusta, kuinka mä nyt voin, on hämmentävää. Kuten nyt myös uudet lääkkeet, annosten lisäykset ja tableteista pistoksiin siirtyminen. Taas uudet "kuulostelut", tuleeko yleisiä sivuoireita. Taas neljä kuukautta odotusta ja itsensä seuraamista, saadaanko lääkkeille vastetta. Itselleni kirjoitan tänne muistiin, että metotreksaatti tästä lähtien 25 mg pistoksena ja Salazopyrin 4 tablettia päivässä. Tonnista Panadolia oman maun mukaan.
Lähete lantion alueen magneettikuvaukseen.
Kaikenmoista on taiteilua Kelankin kanssa. Kuten nyt, kun huomasin, että ovat unohtaneet mut tuon erityiskorvattavuuden kanssa ja nyt kiireellisenä laittoivat menemään hakemuksen uuteen kelakorttiin. Kaikki kuitit mulla onneksi on puolelta vuodelta tallessa, saan jotain niistä takaisin. Mutta tarkkana pitää näköjään olla.
Mun ystävä pyysi, että konkretisoisin hänelle, mitä taudin kanssa eläminen tarkoittaa. Voisin kertoa teillekin muutaman esimerkin:  Eilen tankkaamassa meinasin olla vähän pulassa; en saanut tankin korkkia auki, en sitten millään. Se ei ole kireä ja muutenkin toimii moitteetta. Mun sormet ei vaan jaksa yhtäaikaa puristaa ja vääntää. Aikani kun tappelin ja tuskailin, sain sen auki. Sama ongelma korkillisten maitopurkkien kanssa. Kopelokäsi, mikä kopelokäsi.
Vasen jalkaterä on nyt kiukkuinen. Erityisesti työpäivän jälkeen se on niin väsynyt, etten meinaa millään jaksaa painaa kytkintä koko liikennevaloissaoloaikaa. On pakko vaihtaa vapaalle. Sattuu niin pirskatisti!
Huominen vähän hirvittää; olisi istuttava katsomossa paikallaan 2,5 tuntia. Tiedän jo valmiiksi, että lantio/alaselkä ei siitä tykkää. Kuitenkin tulisi pystyä olemaan kovasti kiemurtelematta ja nautia esityksestäkin.
Öisin mä herään joka kerta kun käännyn. Katson kelloa yhdeltä, kahdelta, kolmelta, neljältä.... Onneksi mulla on taito nukahtaa samantien uudelleen, muuten tästä ei tulisi mitään!
Saunominen on pannassa. Itse saunomisen hetkellä on ihanaa, hyvä olla ja kroppa lepää, mutta pari seuraavaa päivää ovat tuskaisat. Joka ikistä niveltä särkee! Joten saunasessiot saa jättää hyyyvin harvoihin kertoihin.
Samanmoisia esimerkkejä löytyy, mutta jätetään nyt näihin. Itsellekin asioita tulee yllätyksenä ja monenmoista on vaan opeteltava kestämään ja sietämään. Olemaan hiljaa, tekemättä numeroa. En mä esimerkiksi töissä viitsi edes sanoa, etten voisi tehdä jotain tiettyä juttua, en halua olla missään erityisasemassa muihin nähden. Teen vaan ja jos kärsin niin sitten kärsin.
Koitan vaan ajatella, että meitä on muitakin ja moni on vielä kipeämpi kuin minä. Kyllä tämän kanssa kai oppii elämään. Kun oikein koittaa ja opettelee. Ja onneksi kaikkea tulevaa ei vielä tiedä.

Eilen porisi liedellä kasvissosekeittoaineet; kilo porkkanoita 85 snt, neljä suuuurta perunaa 1€, sipulia kaapista, Koskenlaskijajuustoa about 1,50:llä. Silmämääräisesti annoskokoa arvioiden  annoksen hinnaksi voisi tulla noin 40snt. Ei paha. Ei paha lain! Kymmenenteen päivään on vielä matkaa.

Tänään ajattelin aloittaa joulukorttiprojektin. Tarkoittaa, että makuuhuoneen lattia muuttuu askartelumiljööksi ja ovi pysyy tiiviisti kiinni tasan niin kauan kun kaikki on valmista. Eli varmaan siihen saakka, kun kortit viimeistään pitää lähettää. Vai mitä luulette, mitä kaksi varsin vilkasta kattimatikaista saisi aikaan päästessään paperisilpun, pahvien, liiman ja kaiken muun askartelusälän keskelle? Hei, niistä voisi tulla hilekissoja! Ei ainakaan mielellään liimakissoja...

Nyt mä juon kupposen teetä ja haaveilen vaikkapa...öö... Joulusta! Tosin, mitä todennäköisimmin mä olen töissä, joten tänä vuonna se tunnelma taitaa olla vähän niin ja näin. 
Mutta ainahan voi haaveilla! 


       Vielä kerran kiitos, sinä ihana teetyttönen <3




perjantai 30. lokakuuta 2015

Touhutorstai ja pyhäntoivotukset

Olipahan eilen päivä. Kivaa, kiireistä, ärsyttävää,opettavaista, hyvää mieltä tuottavaa ja taas opettavaista. Ja väsyttävää. 
Lähdin aamukuudelta kotoa, pienen mutkan kautta heitin Nuorimmaisen tet-paikkaansa ja huristelin töihin. Töissä normaali tasainen kiire ja aamiaiseksi särkylääkettä. Iltapäivän puolella lisäkiirettä. Lennossa autoon ja palolaitokselle opettelemaan tulen sammuttamista erilaisilla välineillä. Inhottava kylmä viima ja sisäinen tärinä. Tulikin sammui niin nopeasti, ettei lämmittänyt. Vaikka niin sen kai kuului mennäkin :)
Koska töissä oli niin kiirusta, ettei ehtinyt syödä, poikkesin äsmarkettiin. Ostin tuliaisiksi seuraavaan paikkaan kaksi saajansa väristä kynttilää, sekä mouruavalle vatsalle evästä. Istuin kaupan parkkipaikalla ja söin pussista kylmää lihapiirakkaa ja hörppäsin limua päälle. Yök! Vaan ei siellä ollut mitään nopeetavalmista, muuta kuin makeaa.... (seliseli) 
Lihapiirakan rasvat suussa (uh) hoidin pari virastoasiaa, onneksi kaikki meni sutjakasti ja ongelmitta. 
Ystävälle mennessä kiersin ympäri lähistöä, johon auton olisi saanut parkkiin ilmaiseksi. Ei toivoakaan. Tottakai autossa ei ollut parkkirahan parkkirahaa, yhtä kolikkoa lukuunottamatta, joten ensin kävelin lippuautomaatille hakemaan aikaa 50:llä sentillä. Sen jälkeen kävelin pankkiautomaatille hakemaan rahaa, halpiskauppaan (joka luonnollisesti ei vaihtanut rahaa) ostamaan kahdella eurolla joulutarroja, jotta sain niitä kolikoita. Taas lippuautomaatille hakemaan uutta, pidempää aikaa. Edelleen aika jäi 20 minuuttia vaille 18, jolloin parkkimaksuvelvoite loppuu. Otin riskin ja jätin kaaran paikoilleen. Kävelin ystävälle. 
Ystävää oli ihana nähdä pitkästä aikaa, vaihtaa kuulumisia ja höpötellä. Tämä ystävä on sellainen, että saadaan helposti kulumaan kuusi tuntia vain puhumalla. Nyt aikaa oli vain kaksi tuntia ja kauhea kiire siis puhua, molemmilla. Kuppitolkulla vihreää teetä sekä molemminpuolista sympatiaa. Ihania ja riepovia asioita. Niin ihanaa, lämmittävää  ja hyvää mieltä tottavaa!
Teetuokion pakkoloputtua kipitin lähistöllä olevaan tilaisuuteen, jossa lääkäri piti luentoa nivelpsorista, sen hoidosta, oireita ja vaikutuksesta elämään. Olin yllättynyt kuulijoiden määrästä! Auditorio oli melkein täynnä, kun sinne (tottakai) viimeisenä ja hengästyneenä ryntäsin. Uutta tietoa ja vähän vertaistukeakin. Oikein hyvä luento.
Kävelin autolle suurinpiirtein henkeä pidätellen ja sakkolappua tiiraillen, mutta onneksi ei ollut lappuliisaa osunut paikalle. Jessjess! Tapojeni vastaisesti kaahasin motaria kotiin. Normaalisti en kulje motaria koskaan, pikkutiellä on kauniimpaa ja bensaa kuluu selkeästi vähemmän. 
Nuorimmaiselta oli tullut viesti luennon aikana, että tahtoisi viedä jotakin namia viimeisen päivän kunniaksi tet-paikkaansa. (Salaa sadatellen) kävin sitten vielä kaupassa. Mutta oikeasti ihanaa, että tahtoi viedä ja vielä ihanampaa, että viihtyi todella paikassa! Pääsi tekemään, näkemään ja kokemaan taas asioita, joihin moni ei pääse koskaan.
Puoli kymmeneltä olin vihdoin kotona. Totesin, että kissoilla oli ollut liikuntapainotteinen päivä; sekä mun makkarin, että olohuoneen verhot roikkuivat yhden nipsun varassa. En jaksanut reagoida. 
Kuuntelin ehkä vähän hajamielisenä teinin tarinat päivästään, otin iltapalaksi kupin teetä ja särkylääkettä ja rojahdin sänkyyn. 
Unta ei tarvinnut odotella. 

Mutta hei, te jotka vietätte Halloweenhippaloita, pitäkää kivaa! Te, jotka tunnelmoitte Pyhäinpäivää, nauttikaa! Täällä menee viikonloppu töissä ja ilman minkään sortin juhlallisuuksia. Hautausmaalla saatan käydä ihailemassa ja jättämässä oman kynttiläni..

maanantai 26. lokakuuta 2015

Viikonpäivien maanantaikappale: maanantai


Mä en kauheasti rakasta näitä ykkösvapaita, koska yhdessä vapaassa ei vaan oikein ehdi palautua. Nukkuminenkin oli aamulla yliarvostettua, koska Nuorimmainen piti viedä TET-paikkaansa eikä sinne pääse bussilla ilman hankalia kommervenkkejä. Heitin tuon viitisentoista kilsaa siis sinne.
Koska olin lähistöllä, päätin yllättää erään ihmisen. Vain tuntia aiemmin tuo oli kertonut olevansa töissä ja mun piti tehdä kiva pikku ylläri. No, sellainen siitä tulikin. Mulle,ei hälle niinkuin oli tarkoitus. Ei nimittäin ollut töissä. Viesteissä koetti vielä sinnikkäästi väittää olevansa. Hiljeni, kun kerroin käyneeni huudeilla. 
Mä olin tästä niin kiukuissani ja ihmeissäni, että äkkipoikkesin kauppaan ja ostin kaksi bebeleivosta. Kotona hotkaisin ne lähestulkoon kokonaisena. Molemmat,  ja peräkanaa. Ei helpottanut. 
Päätin alkaa mööbleeraamaan. Hiki päässä ja pyyhkeitä apuna käyttäen mä raahasin sohvia ja lipastoja. Oheistuotteena toki imuroin ja riehuin kaikkea muuta sisustuksellista. Tiskasin kiukuspäissäni vissiin vähän tomerasti, kun joulupukilta saamani mariskooli päätti irrottaa itsestään palasen. Hitto!
Terkkarissa kävin valuttamassa verta ja antamassa sydämensykkeitäni käyrää piirtävälle koneelle. Kysyin labraneidiltä, että näkyyköhän filmissä sydänsurut. Kuulemma ei. Hö. 
Kyselin myös salmonellavastaukseni perään, kun mitään ei ole kuulunut. Hoitajatar lupasi kysellä mun kakkani perään. Soitteli myöhemmin ja ilmoitti sen olevan kateissa. Saamari, kuka pölli mun pa**an?
Puhelin soi iltapäivällä kai kuuteen kertaan, soittajamaa Yhdysvallat. En vastannut. Edelleenkään en jaksa uskoa perintöihin tai muihin yllätyksellisiin rahoihin.
Koetin myös täyttää Kelaan lomakkeen, mutta konepa ei päivityksien jälkeen katso sen olevan turvallista. Ei siis päästänyt mua sinne. Ja tunnetusti mä olen koneiden kanssa ihan käsi, joten siihen jäi... 
Tyttären hain taas Tetistään. Tuo sentään oli innoissaan ja tykkäsi kovin. Taas vähän epätyttömäinen harkkapaikka, mutta niin ne on olleet edellisetkin. En estele, tekee sitä, mikä kiinnostaa, on mun mielipide. Isänsä on kauhuissaan. Hih.
Mööbleerasin tyllerön kanssa toisenkin huoneen. Sängyn alta takanurkasta löytyi mun pään kokoinen pölypallo. Niin on pölykäs nainen.
Koko päivän mä olen puinut viestein tuota alussa olevaa yllätysasiaa. Toinen ei osaa/pysty/uskalla/halua/jotain  selittää, enkä mä osaa suhtautua. Umpikuja. Anteeksi anelee. Mä en tiedä, voinko. Vaan voiko olla mahdollista tai oikein, että edellisen suhteen liika jousto ja hyvään uskominen saa asiat toisten kanssa helpommin kaatuviksi? En tiedä. Lähinnä tekisi mieli tirvasta. Itseä. Voiko.noihin.kakslahkeisiin.ikinä.luottaa?? 
Trexanpäivä. Sekin vielä. Tietää pyöriskelevää ja tultaloimottavaa yötä. 
Nukkumaanmenoon about 4 tuntia. Kyllä vielä Jotain shittiä ehtii tapahtua!!

Makaronilaatikosta sentään tuli ihan saakuran hyvää!


lauantai 24. lokakuuta 2015

Kyllä minä niin mieleni...


...sain iloiseksi!!!! 

Miksei roskikset voi olla jokapaikassa kivoja?
 Ihana raitapaita kirppikseltä.
Hinta 3 euroa, uusi, ja Novitan ihanan pehmeä kangas. Mulla on tää päällä niin pirtsakka olo! (kiitti vaan Elisa, tää on sun "syy" !)





Mulla oli mahis päästä töiden merkeissä herkkuparatiisiin. Kolmen tunnin ajan kierrellä ja katsella uutuuksia, maistella suolaisia ja makeita. Yllättäen ehkä kuudesosa makeista pääsi kuvaan... Voitte olla varmoja, että mä olin TÄYNNÄ. 
Ja miten kaunis tuo annos olikaan!



Jokseenkin hulppeat vessamaisemat, vai mitä?  


Sokerina pohjalla vielä yksi kuvaton onni: arvatkaa, miltä tuntuu tulla sateisena lauantaina yhdeksän tunnin tappotyöpäivän jälkeen kotiin, avata ovi ja huomata tuoksusta, että jotain ihanaa on luvassa.... Keskimmäinen ipana oli kylässä. Oli leiponut sekä sämpylöitä, että muffinseja. Kynttilät loimottivat ja oli niin....aah!

Tällä viikolla on tapahtunut taas ihan uskomattomia ikäviäkin asioita. Ei ihmisille vaan tapahdu tällaisia asioita!! Ystävä totesikin, että mun elämästä saisi jo kirjoitettua kirjan.
Ehkä siksi mä koetankin tukeutua noihin ylläoleviin hyviin asioihin. 

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Hiljaa nyt mennään, mut henkiin sä jäät......

Kipu, särky ja  väsy päättivät taas palata luokseni syksyn myötä. Vaikka niinhän se psorissa meneekin; se lämpö ja aurinko kun vaan on hyväksi. Töissä käydään ja ollaan hammasta (ja pillereitä) purren, illat menee lähinnä toipuessa. Vähän pakkoulkoilua, joka lisäkipeyttää niveliä, mutta saa pään pysymään kasassa. Nukkuminen on koiranunta, koska tuli loimottaa lonkissa, polvissa ja jalkaterissä. Blogiinkaan ei ole ollut mitään sanottavaa, useampaan otteeseen olen alkanut kirjoittaa, mutta mitään järkevää ei tule ulos. Muutamaa vakkariblogia olen lueskellut, mutta kommentointikin on jäänyt.
Kyllä tää tästä taas, kunhan tää "jakso" joskus loppuu. Jaksoissa ja aaltoina tämä tuntuu menevän, ihan niinkuin on kerrottukin. 
Tänään junailen töiden merkeissä kauniiseen kaupunkiin, jonne muuttaisin, jos pitäisi joku kaupunki asuinpaikakseen valita. Koetan pitää silmät auki ja nauttia sen minkä pystyn.



Akvaario syysasussa. Tykkään ihan hirveästi tästä!  Silmää riipii vaan pahemman kerran tuo vasen keikahtanut purkki....