torstai 19. helmikuuta 2015

Puolikuollut duunissa

Huhhuh. Onpa ollut voimia vievää tämän uuden työpaikan kanssa! Mukavaa, kivat ihmiset, mutta voimat se on totaalisesti vienyt. Ensimmäisenä päivänä töistä päästyäni mä käytännössä vain istuin sohvalla ja tuijotin eteeni. Olin kauhuissani. Aivoissa kipinöi, sinkoili ja joka rakosesta pursui jotakin uutta. Mä menin kahdeksalta sänkyyn ja nukahdin samantien nähdäkseni levottomia unia ja jännittääkseni huomista.

Kolmen päivän jälkeen tuntui jo vähän paremmalta. Mä huomasin, että mä selvisin ja kaikki hoitui ajallaan. Työ on kellon kanssa kilpaa juoksemista ja asiat pitää olla valmiina tietyillä kellonlyömillä ja kaikki kymmenet eri pikkuiset asiat ja jutut, sen pääasian lisäksi,  pitää olla silloin valmiina ja hoidettuna. On poikkeuksien poikkeusta ja nekin joka päivänä eri. Saatika kun on viikonloppu. Uskomaton määrä muistettavaa. Se mylly vaan pyörii eteenpäin ja kuski odottaa ovella, oli sulla homma valmiina tai ei. Myöhästyä ei saa. Eikä unohtaa kuormista mitään. Mä tuudittaudun siihen, että ne, jotka ovat olleet talossa kymmenen vuotta, muistavat nuo kaikki, joten kai mäkin muistan, sitten joskus. Kunhan nyt näkee, miten kauan siellä olen.

Kuitenkin, päällimmäinen tunne on ihan kiva ja varmastikin muuttuu kivemmaksi vielä, kun tämä mun panikointi hellittää ja mä alan oppia. Uskoa kaikkeen luo kehut, joita tämän päivän palaverissa sain. Olen kuulemma nopea oppimaan ja "erittäin kehityskelpoinen". Heh. Lisäksi pomo tuli iltapäivällä vartavasten kertomaan, että lisääkin töitä olisi luvassa... Ou jee!

Mä en ole jaksanut käydä juurikaan edes blogeissa katsomassa, mitä teille kuuluu. Ensi viikko on yhtä rankka, jollei rankempi, uusi työvuoro ja täysin uudet opeteltavat asiat. Iltaisin, olin puolikuollut tai en, on leivottava ja järjesteltävä. Viikonloppuna rippijuhlitaan. Puuh. (tässä kohtaa mielessä kävi joku aavistuksenomainen välähdys ja toive siitä, että voi kun mä olisin yhä naimisissa ja saisin jakaa tätä vastuuta. Häivähdys tosin meni ohi nanosekunnissa. Mä kestän aika hemmetin paljon ja kaikenlaista, kunhan mun ei enää tarvitse esittää kulissiperhettä.)

Mutta kohta ensi viikkokin on ohi ja nuorinkin lapsi saa naimaluvan. Mä en vaan tajua, justhan sekin vasta syntyi! Vähän hirvittää oma jaksaminen, mä tiedän olevani rippiaamuna puolikuollut, sen lisäksi päälle rippijuhlien tunnekuohut...kuinkahan ämmän käy... Pääasia, että teini saa olla päivän prinsessa ja nauttia. Aika innoissaan tuntuu leirillekin lähtevän. Hyvä niin.

Eteenpäin, sano mummo lumessa. Ja ihan just on kevät. 


sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Tulppaanikakku ja jännitystä

Voi hyvänen aika, että tänään oli kaunista!!! Törkeästi auton ikkunasta ihastelin, Nuorimmaista kirkkoon kyyditessäni, miten maailma oli aivan täynnä timantteja! Aurinko ei lämmittänyt puita ja heiniä vielä tarpeeksi sulattaakseen ne, joten yön kuura ja timantit sädehtivät kilpaa mun kanssani (ehhehe..)

Kirkonmenojen ajaksi mä kutsuin itseni aamukahville äidin luokse ja käytin hyväkseni tulostintaan. Tai siis yritin! Vaihdettiin värikasettikin, mutta kone se vaan kiukutteli. Ei onnistunut! Ja mä kun olen taas jättänyt asian ihan viimetinkaan; muutosverokortti kun olisi oltava huomenna aamulla paikka kolmoseen mennessäni mukana. Onneksi veikkarakas ilmestyi paikalle ja tulosti paperin mulle sitten myöhemmin päivällä omalla koneellaan. Oli taas niin kiva hetki äidin ja veikan kanssa. Mulla vaan on maailman parhaat ne!!

Paikka kolmonen-työ alkaa siis huomenna. Jännittää. Jännittää, osaanko, pystynkö, olenko ihan päästäni sekaisin. Pärjäänkö ja ihan mitä vaan. Ensi yö lienee huonouninen. Mä olen koettanut psyykata itseäni ja kehua ja kertoa itselleni faktoja, miksi mä osaan ja pystyn, mutta jänskättää mua silti! Paikka on tavoiltaan ja toiminnaltaan niin paljon erilainen, siksi mua arveluttaa. Kuten myös se, miten solahdan joukkoon mukaan. 
Huomenna saa pitää peukkuja pystyssä mulle, jollei muuta tekemistä niille ole. Kiitos!

Mä olen oettanut nyt pistää asioita listaan ja ajatella päivä kerrallaan tyyliin. Pakko, koska muuten pää hajoaa. Ja koko ajan tuntuu asioiden tiimoilta tulevan lisää. Mutta mä handlaan tän, mä jaksan. Ja jossain kohtaa jopa nautin! Relaaminen on hankalaa, on vaikea unohtaa asioita, jotka ovat tekemättä ja mielessä on koko ajan, mitä voisi, saisi ja pitäisi tehdä siihen ja siihen mennessä. No, ensi viikon kun saa alta pois, voi varmaankin ajatella, että se työnaloitus on jonkinlaisella mallilla, eikä tarvitse enää sitä jännittää. 


Äidille vein tulppaanikakun tuliaisiksi. Ei oikein onnistunut, olisin halunut sellaisen kirkkaan version. Mä muistan jostakin lukeneeni, että kuuma vesi tekisi jäädytettäessä jäästä kirkkaan, mutta nyt ainakaan ei niin käynyt. Pääasia, että äiti tykkäs!

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Ihmeitä ja ihmetystä


Meinaa niitä ihmeitä kuulkaa tapahtua, niinkuin viime tekstissä povasinkin toivoinkin. Vai mitä sanotte siitä, että kävin juuri kirjoittamassa kuukauden pituisen työsopparin kolmanteen paikkaan! Mähän olen nykyään varsinainen keikkatyöläinen. Osa hoitsuistahan sitä tapaa pruukaa harrastaa, mutta ei yleensä mun alalla. Mutta mä näköjään harrastan.

Toinenkin ihme on tapahtumassa. Tai mä koetan nyt pitää jäät hatussa ja housuissa ja vaikka korvissakin, koska tämä mister, jonka kanssa nyt asioin, ei ole tähänkään asti ollut sieltä luotettavimmasta päästä. Ainakin tämä ja tämä kertovat jotain siitä, miten asiat hoitaa. Mutta katsotaan nyt. Tiistaina piti tulla puhelu, vaan eipä sitä kuulunut vielä tänäänkään. Huomenna mä ehkä kiltisti älähdän. 

Kissat on muuttuneet kovin kiihkeiksi. Vaikkei ole edes maaliskuu. Huomaa selvästi, että niille tulee ikää lisää ja hormoonit alkaa hyrrätä. Alkaa selkeästi tulla palleroidenpoiston aika. Vielä ei onneksi ole ruikkiminen alkanut, koskei niitä leikkauskustannuksiakaan vielä pysty hoitamaan. Pitäkää peukkuja, että mä rikastun, ennen kuin ruikinta alkaa. Tai eihän se välttämättä alakaan, mutta edellisistä kisuista oppineena pelkään pahinta....

Monellakos teistä on ollut korvamerkittyjä tulppaaneja? Haha, mullapa on! Kevään ekat ihanuudet <3 Näistä saan kiittää erästä ihanaa naista, joka päätti, että mun on saatava tulppaaneja. Kiitos, isosti  <3 Prismassa oli kimppuja 3,- nippu ja yhtä menin ostamaan. Väriä valitessa tuli olo, että Keskimmäisenkin on saatava kukkia, koska tiukilla on, eikä taatusti itselleen kukkia osta. Ostin siis kaksi kimppua ja laitoin värit puoliksi. Kyllä oli taas äiti onnellinen kun näki lapsen onnen! 
Mielenkiintoista muuten nähdä, mitä kissat näistä tykkäävät. Maalaismiehen luo jäänyt kisu rakasti tulppaaneja ja ne löytyivät aina kaikkialta muualta kuin maljakosta, heti kun silmä vältti.


Huomenna sitten Nuorimmaisen kanssa sairaalaan lasten ortopedille. Mä niiiiiiin toivon, että lääkäri olisi nainen. Mulla on vaan aina se sama olo, että mä en pärjää mieslääkäreille. Ne vähättelee aina. Mun on ennen menoa saatava itseni topakkaan moodiin, jotta oikeasti jotain Tapahtuu. Eihän tästä mitään tule, että kuukausitolkulla sattuu ja särkee. Kohta on typykällä mahahaavakin jo lääkkeistä. Mä kestän kyllä omat mahakohtaukseni, mutta lapsi on saatava kuntoon!! Ja mielummin välittömästi.



sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Prinsessaviikonloppu

Viikonloppu täynnä Kaikkea.
Perjantain vietin taas keittiössä. Tällä kertaa ihan kotona. Puuhailin tuttavalle luvattuja juttuja. Nuorimmaisen päästyä koulusta lähdin viemään häntä kaverilleen viikonlopun viettoon. Mä olen iloinen, että tietyt kaveruussuhteet ovat säilyneet hyvinä, välimatkasta huolimatta. Ajelin siis typykän 60 km:n päähän ja huristelin takaisin. Tuttava tuli miltei samantien hakemaan tekemäni jutut ja antoi mulle aivan ihanat jalanlämmittimet. Ihanat-ihanat!! Mä siirryin perjantai-illan viettoon tuohon naapurikylään. Olla kyhnättiin, mä pääsin saunaan, kalasoppaa kannettiin eteen ja hyvänä pidettiin kaikin tavoin. Katsottiin leffaa, narskutettiin pähkinöitä ja söpöiltiin. (Ei saa oksentaa!!)
Lauantai-aamuna mulla soi kello jo aikaisin, piti laittaa kamat kasaan ja siirtyä kohti kotia, käydä hoitamassa kisumisukat ja olla kymmeneltä jo matkalla uuteen kyläpaikkaan. Pitkään suunniteltu reissu Erittäin Rakkaan sukulaisen luo alkoi... tyyriinä mä istuin vaan kyydissä ja nautin maisemista, äiti halusi ajaa.
Matkalla bongattiin mm peikkoja:

Ympyrää oli lapsellisen kiva ajaa ympäri ja ympäri, jotta voitiin hetkeksi pysähtyä kuvanottoa varten... ;)

Perillä jälleennäkemisen riemu oli valtaisa, ruokakin jo odotti.. Juteltiin, herkuteltiin, ja tehtiin tyttöjen juttuja. Oli kuulkaa kasvonaamiota jos jonkinlaista ja ihmeitätekeviä rasvoja ja vaikka mitä! Hiusnaamioita ja öljyjä.. Saunassa kuorivaa hinajaa ja ihanalta tuoksuvia juttuja. (kaikki mulle siis kokolailla täyttä hepreaa, kun en juuri tuollaisiin osaa/pysty/jaksa panostaa.) Mutta ihanan luksusolonhan ne sai aikaan! Koko ajan puhe pulppusi ja nauru myös. Illalla saatiin taas lisää herkkuruokaa ja suhteellisen aikaisin taas löydettiin itsemme nukkumatin mailta. Aamulla tukka tuntui pumpuliakin pehmeämmältä ja vatsa"lihakset" ovat yhä naurusta hellänä.
Iltapäivällä ihmeteltiin sitä lumimäärää, joka tuon vuorokauden aikana oli tullut. Auton päällä oli huijaamatta 20 cm lunta, joka sitten kauhottiin pois ja alettiin taas matka kohti kotia. Kurja keli ja mun vuoro ajaa. Mutta ei hätää, ei meillä ollut kiire mihinkään, etenkin kun rakas veikka lupasi hakea Nuorimmaisen, joka oli siis ihan toisessa suunnassa.
Kotona odotti jo Nuorimmainen ja Keskimmäinenkin, joka tuli kärkkymään ruokaa. No ei, ihan ite sitä pyysin, kun tiedän silläkin olevan tosi tiukkaa.
Ilta tässä kuluukin ihan chillaillen, jotenkin on aika naatti olo. Totta se on, että reissussa, pienessäkin, on ihanaa, mutta kotona on aina paras <3
Prinsessana oli kiva olla viikonloppu, mutta ensi viikolla on kiva taas lähteä muutamana päivänä töihinkin!
Ensi viikolla on myöskin Nuorimmaisen aika sairaalaan, viimeinkin. Vakilukijat ainakin muistavat nuo selittämättömät jalkakivut, jotka on jatkuneet koko tämän ajan. Nyt päästään viimein ortopedin puheille.
Ensi viikolla myöskin selviää asuntoasiat. Kai. Edelleen mä olen vaakalaudalla asian suhteen. Edelleenkään mä en tiedä, mitä teen. Olenko järkevä vai hullu epävarmaan heittäytyjä? Mutta onhan tässä pari päivää aikaa taas tapahtua vaikka ihmeitä.