maanantai 31. elokuuta 2015

Nyyhkis, pärskis, haikeutus ja niin ylpee!

Yhtä aikaa niin monen monta tunnetta äidin sydämessä ja päässä. Järki sanoo yhtä mutta sydän toista.
Lapsista pitää luopua. Lasten pitää saada elää omaa elämäänsä. Niiden täytyy saada kasvaa aikuisiksi ja oppia kantapäänkin kautta. Vaikka tahtoisi, lapsen tietä ei enää vanhemmalla iällä voi silottaa. Voi vain seurata sivusta ja neuvoa, jos niin halutaan. Olla rinnalla. Henkisesti. Vaikka yhtä aikaa fyysisesti niin kovin, kovin kaukana. 
Äidin rakkaus ja huoli ei katoa mihinkään, vaikka lapsi kasvaa aikuiseksi. Itseasiassa pelot ovat jopa suurempia, kuin pikkulapsiaikana. Vasta senkin tajuaa, kun sinne saakka on päästy..
On outoa. Lähiperheeni on mun koko ikäni ollut hyvin läheistä. Yhä vaan ollaan tekemisissä liki päivittäin, asutaan suht lähekkäin ja vaan ollaan niin kovin perhe. Mulla ei ole opittua mallia sellaiseen, että sisarus asuu monen sadan kilometrin päässä tai vanhemmat. Tai joku. Mä tallaan näitä samoja polkuja, joita mun äitini tallasi kouluikäisenä. Kylä on niin kovin tuttu, samoin sen ihmiset jo monessa sukupolvessa. Asia on osittain taakka, mutta suurimmalta osalta onni. Perhe lähellä on onni. Koska me vaan ollaan niin yhteen hitsauduttu. Mä en tiedä muusta.
Vaikka Vanhin on asunut poissa kotoa jo kolmisen vuotta, on nyt vasta sen äidin suuren luopumisen paikka. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta tieto siitä, että lapsi asuu kuitenkin 20 km:n säteellä ja ainakin ajaa mun ohitseni joka päivä, on helpottava. Se on tässä lähellä ja äiti voi sännätä hätiin jos jotakin tapahtuu. Vaikkei ole tarvinnut sännätä.. Mä olen vaan Ajatellut niin. 

Nyt se lähtee. Oikeasti se lähtee. Koko kesän mä olen koettanut ajatella, että se ei ole ihan vielä. Koettanut psyykata itseäni, etten tekisi tästä numeroa. En mä sille tee, hymyilen ja tsemppaan, mutta itselleni. Etten suistu surkimussuohon. Ikäväsuohon. Paniikki- tai huolestumissuohon. 
Muuttokuorma on perillä, 12 tunnin ajomatkan jälkeen. Muutaman hetken kävi vielä täällä kotikylässä viettämässä ja huomenna hyppää lentokoneeseen ja muuttaa. Ihan oikeasti. Sinne kauas. Kamalan kauas. Mulle se on käytännössä sama kuin ulkomaille muuttaisi. 
Koska me nähdään seuraavan kerran? Vieraannutaanko me? Kertooko se oikeasti asioistaan? No, eihän sen tartte, mutta kun mä haluu-uu-uu-n!

Samaan aikaan mä olen niin ylpeä. Se uskaltaa. Se on valmis lähtemään täysin vieraaseen kaupunkiin, josta tuntee vain tyttöystävänsä. Se on valmis hakemaan töitä, uudeltakin alalta ja näkemään täysin erilaisen suomen. Ja elämän. Se uskaltaa. Se ei jämähdä, se näkee ihan varmasti kaikkea kivaa. Saa elämyksiä ja kokemuksia. Oppii. Kasvaa vielä enemmän mieheksi.

Äidin on vaan pakko päästää irti. Vaan helppoa se ei ole. 

""Laskin lapseni matkaan kuin laivan merille.
Ompelin purjeet ja neuvoin väylät parhaani mukaan.
Tuulille vain en mahda mitään."

perjantai 28. elokuuta 2015

Monenmoista


Viikon saldo: 

Töitä
Väsyä ja kipua 
Aurinkoa, koruilua, kesästä nauttimista
Kissojen paijaamista
Odotusta 
Uskomattomia auringonnousuja työmatkalla 
Kaksi iltaa rakkaan kanssa
Yö rakkaan kainalossa 
Ihana yllätys postissa
Ikävä yllätys auton kanssa
Pestohurahdus 
Viilihurahdus
Veriarvot päin peetä. Tk:n konsultointia sairaalalle. Koekaniiniolo.
Kainalosauvakaverin auttamista 
Parin kirppistä kierretty
Mustikkapiirakkaa




            Taikakivi. Upeita värejä ja muotoja eri valossa. Löysi paikkansa ja teki jo           taikojaankin: Ilahdutti. Jäädään odottamaan vaikutuksia .... Kiitos, sinä toinen hörhö <3



keskiviikko 26. elokuuta 2015

Vapaapäivä

Mä nautin maanantaisesta vapaapäivästä niiiiin paljon!!!! Ainoa sovittu ohjelma oli labrassakäynti aamulla. Silminnähden ilahtuneelta vaikutti myös labrantäti, jota kehuin. Kehuin, koska oli aihetta! 

Labran jälkeen poikkesin äidillä aamukahvilla. Kaksi tuntia meni taas höpöttäessä. Kävin vintillä penkomassa ja mitä vanhat silmät näkivätkään; siellä odotti mua puhdas matto, juuri passelin värinen mun naiselliseen keittiööni. Ou jeah! Taas yksi "ostetaan"- listassa oleva asia vain tupsahti mun eteeni. Vanha matto siirtyi odottamaan pesua ja keittiö piristyi kummasti. Happy! Muuten mä vain oleilin, seilasin netissä ja olin. Jaa, imuroin mä ja siivosin kissanlaatikon. Ja soittelin vakuutusasioita. Ja kävin kaupassa. Hupsis,teinhän mä vaikka mitä! Mutta onhan se hyvä, että luulee levänneensä, eikös se ole silloin sama, kuin että on levännyt? ;) Ei vaan, oikeasti olo oli levännyt ja hyvä. Töissä on kuitenkin niin hektistä, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, että normit kotihommat on vaan lepoa.

Nuorimmaisen tultua koulusta tehtiin nopsasti yhdessä ruokaa ja siirryttiin ulos aurinkoon viltille. Toinen teki läksyjä ja toinen värkkäsi korua. Helmiä näperrellessä oli meillä hyvät keskustelut läksyjen aiheesta: moraalista. Siitä, mikä on moraalista ja mikä tieteellistä. Siitä, mikä on moraalinen teko. Tai mikä asia moraalisesti väärin. Taas kerran täytyy sanoa, että on mulla fiksu ipana!! 

Samaan aikaan imin itseeni deetä ja valohoitoa muutenkin, tuntuu, että tarvetta on. Haistelin kesää, nurmikkoa, katselin kukkia, pidin varpaita nurmikolla. Rakastin siis kesää oikein urakalla! Ja koru valmistui. Taitaa mennä lahjaksi se.

Keskimmäisenkin kanssa viestittelin. Tuo aloitti työharjoittelun ja vaikutti suht tyytyväiseltä paikkaan. Silti, pitäkää tekin peukut pystyssä, pikkuisen tarvetta sille on... Sitkeä on tuokin, jaksaa yrittää. Nostan hattua ja koetan tsempata, minkä pystyn ja osaan. Rakas on sekin nassikka.

Vanhinta unohtamatta. Kävin eilen töissään moikkaamassa, mutta kiirettä piti hällä. Muutaman sanan ehti huikata ja taas piti mennä. Käyn kuitenkin moikkailemassa, nyt kun vielä voin. Nyyh. Mun pieni, kuitenkin jo niin suuri.

Ilta menikin sitten sohvalla köllötellessä ja netissä pyöriessä. Emmerdale on ohjelma, johon olen ihan koukussa, se nyt piti toki katsoa. Juuri muuta mä en sieltä katsokaan. On lääkepäivä (Trexan), joten jaksut ja olo hiipui iltaa kohti. Onneksi ajoitus on nyt suht kohdillaan ja se huonoin aika taitaa ajoittua yöhön, jolloin mä en välttämättä siihen aina herää. (koputtaa puuta).

"Päivä kerrallaan, päivä kerrallaan" mä hoen itselleni. On pahasta, jos töihinmenoa alkaa kammota siksi, että siellä tulee kipeäksi. Täytyy vaan koettaa asettaa päätä ja asennetta oikeanlaiseen moodiin. Koska asennetta se vaatii. Siksipä hompsantuusailu ja pienistä nauttiminen on sitä oikeaa päälääkettä mulle. Muuta lääkettä otetaan sitten purkista.



Edit: Näin siis maanantai-iltana. Tiistaiaamu olikin sitten ihan toista. Ennenkuin pääsin sängystä ylös, tiesin, että edessä on tuskainen päivä. Mutta se onkin sitten taas ihan toinen juttu.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Kake, joka katosi ja taikapakastin

Tässä talossa tapahtuu kummia. Kaukosäädin katosi itsekseen, eikä se ole vieläkään ilmoittanut olinpaikkaansa. Mä pidän kakea aina samassa paikassa, suojassa kissoilta (jotka pudottaisi sen lattialle samantien, jos voisivat). Nyt se ei ole siellä, eikä missään muuallakaan. Ei jääkaapissakaan! Kolmatta viikkoa mennään ja sitä ei vain ole. Yhtään. Missään.

Nuo kissat on muutenkin eri veijareita. Olin yhden yön Kainaloisen luona ja lähtiessä piilotin puolikkaan suklaalevyn keittiön kaappiin. Perälle ja syvälle. Tunnustan: piilotin sen Nuorimmaiselta ja siksi muistankin niin elävästi, mihin sen laitoin. Kun tulin kotiin, kaapin ovi oli kiinni, kaikki edessä olleet tavarat paikoillaan, mutta suklaa nakerrettuna ja nuoltuna keittiön lattialla. Siis what? Mitä täällä tapahtuu? Kotikummitusko täällä on, vai pirskatin fiksuja kissoja? Nuorimmainenkin oli reissussa kaukana kotoa.

(ja toki säikähdin kovasti yhdistelmää kissat ja suklaa, mutta mitään oireita ei onneksi tullut)

Enkä mä muutenkaan välty tältä hompsantuusailulta koskaan. Onneksi mä osaan töissä kasata ajatukset, koska se olisi päivittäin los katastrof, jos en. Mutta kun mä olen vapaalla, ajatukset leviää kun Jokisen eväät. Olin Nuorimmaisen kanssa hoitamassa pankkiasioitaan ja mukaan tarvittiin passi. Tottakai mä onnistuin ottamaan mukaani sen vanhan passin, joka luonnollisestikaan ei kelvannut. Ääh. Onneksi pankintäti odotti kiltisti kun säntäsin kotiin siltä istumalta hakemaan uudempaa versiota.

Mun piti tehdä Kainaloiselle suklaamansikoita. Mä tiedän aivan satavarmasti, että otin suklaan kaupan hyllystä (muistan, koska jouduin odottelemaan vanhempaa mummelia, joka tuusasi jotain siinä edessä) Kotona huomasin, ettei suklaata ole, ei kuitissakaan. Laitoinkohan mä jonkun muun kenties ostamaan suklaata? Tuikkasin sen jonkun muun kärryyn? Muutakaan en keksi.

Meillä on muuten taikapakastin! Vai mitä tuumaatte siitä, että töistä tullessani sinne oli ilmaantunut 10 litraa (!!) ihania suuria mustikoita, perattuna ja pakastettuna!!
Jos hymy ei ole korvissa yksistään jo mustikoiden saamisesta, niin siitä on, että tulkitsen mustikoiden ilmaantumisen niin, etten mä ole enää (ainakaan niin paljon) vihattu exminiä, joka kehtasi lähteä liitosta. Neljä ja puoli vuotta siinä kesti että sain "anteeksiannon". Elämäämme saapuneet mustikat on siitä merkki. 

Aurinko, rakastan sinua!!!! Rakastan valoa ja sitä, että särky pysyy aisoissa, kun sinä mollotat taivaalla. Vaikka töissä hiki valuu kuumien uunien anteessa oman osansa tähän helteeseen, niin muistan olla kiitollinen: ei särje, ainakaan paljon.

Ja Yllätys. Maailman suurin yllätys!!! Joka nosti  mut kerralla taivaaseen ja samalla rahapaniikki-ahdistus-kääk-hötkyilyyn.  Äiti on maailman paras.  

Ja nyt mä lasken öitä.

torstai 20. elokuuta 2015

Outo perhe?

"Äiti, ihmetteleksä koskaan kun me ollaan tällasia vähän outoja?"
"Ööö...siis millalailla outoja?"
"No tällasia. Erilaisia kun muut kaverien perheet."
"Selitäs nyt, siis miten?"
"No, öööö... siis me tehään niin paljon yhdessä ja lähdetään yhtäkkiä kirppikselle tai lähdetään kattoon ankkoja lammelle tai jotain. Ja sit me ollaan hulluja. Hölmöillään ja pelleillään ja kikatetaan. Eikä me tapella ikinä. Eikä me tapella Vanhimman tai Keskimmäisenkään kans koskaan. Ei muut perheet oo tällasia. Ne tappelee aina ja ei ne koskaan tee mitään yhdessä. Niiden äidit on kauheen vakavia. Ei ne oo varmaan kukaan edes heittäny kakkua toistensa naamaan. Eikä ne äidit lähetä itestään kuvaa salaattikuppi päässä. "

Nuorimman juttelu pisti kyllä ajattelemaan. Positiivisella tavalla! Just tollasiahan me ollaan. Koetin sanoa, että ehkä kaverien perheissä ollaan vähän "vieraskoreita", kun on muita paikalla. Tosin meillä ei kyllä olla. Toisaalta mä kyllä koetan elää tätänykyä luonnonlapsimaisella tavalla sen minkä pystyn. Koska olen kova stressaamaan ja murehtimaan, se auttaa mua pääsemään irti. Enää mua ei kiinnosta, mitä muut sanoo tai ajattelee. Ei kiinnosta, onko joku sisustushömpötys muotia vai ei, mä laitan sellaista, joka näyttää meille kivalta, oli muotia tai ei. Sama vaatteissa ja ihan kaikessa. Mun eriparilautasiani ihmeteltiin tässä taannoin. Ihan rauhassa! Niillä on oma historiansa ja ne muistuttaa mua siitä ajasta, kun mulla oli rahaa ostaa kirppikseltä yks lautanen kerrallaan. Ja se näyttää just sopivan pöllöltä. Mä pidän väreistä. Kymmenen vuotta sitten mä elin vielä omakotitalossa, jossa oli astiasarjaa ja kokovalkoista ja palloa ja tähteä. Kai mä siitä tykkäsin silloin. Hrr...en enää. Joku mun päässä on naksahtanut tässä välissä ja pidän ihan kaikesta muusta. Väristä ja erikoisemmasta. Halvasta, voisi ehkä joku sanoa. So? Mun elämä ja mun lasten elämä! Joka tottapuhuen kaikista vaikeuksista huolimatta näyttää monta kertaa paljon rennommalta ja läheisemmältä kuin monen muun. 

Oho, tais mennä vähän avautumisen puolelle.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Täyden tusinan (12) viikonloppu


Lokoisa ja erittäin nautittava viikonloppu takana. Ensinnäkin mulla oli vapaa sellainen töistä (1) ja toiseksi oli tilipäivä (2) . Joka tarkoitti sitä, että olin uskaltanut tilata itselleni kampaajan (3). Edellisestä kerrasta olikin jo 2,5 kuukautta ja se todellakin näkyy lyhyessä tukassa. Nyt, kun tukka on taas kuosissa, olo on kuin uudestisyntynyt. 
Perjantai-illan mä köllötin kotona ylhäisessä yksinäisyydessäni, enkä tehnyt mitään mainittavaa, kunhan löllöilin. Menin aikaisin nukkumaan ja nukkua posotin 12 tuntia (4). Ihanaa!!!
Lauantaina pistinkin sitten heti aamusta hihat heilumaan ja tein rästissä olevia hommia pois (5). Kuitenkin sillai mukavalla tavalla, itseäni sen kummemmin pakottamatta. Hain Keskimmäisen meille, käytiin yhdessä tilipäiväkaupassa ja tehtiin pizzaa. Naurettiin omille varsin viisaille jutuillemme. Puhuttiin asiaakin. Äiti-tytär-juttuja, nääs. (6)
Iltapäivällä mä ajelin Kainaloisen luo, josta jatkettiin matkaa ihanan aurinkoisessa säässä (7) kohti urheilukenttää. Reilu parituntinen meni seuratessa peliä, jota mäkin jo tätänykyä ymmärrän paremmin. Oon jo vähän innostunut! (8) Ensi lauantaina on töiden jälkeen pakko mennä taas, on jännä peli tulossa!
Matsin jälkeen Kainaloinen vei mut sellaiselle vanhanajan vaunugrillille. On toiminut nyt muutamia kuukausia tuossa kaupungilla ja saanut kuulemma valtaisan suosion! Ja kyllä, onhan se ihan toista ostaa "kunnon grillikamaa", kuin jotakin mäkkäri-hesemuonaa. Aivan eri tunne koko hommassa ja se maku! Mmmmmm.... (sen mä koetan aktiivisesti unohtaa, että mun annoksessa oli rasvaa varmaan 30 grammaa...) (9) Annosten jälkeen ei jaksanut kyllä muuta kuin köllöttää Kainaloisen sohvalla ja katsella jotakin musiikkiohjelmaa, joista me molemmat tykätään. Musiikkia maailmaan!
Sunnuntai-aamuna heräsin siihen, kun kolkytkiloinen koira hyppäsi mun päälle ja alkoi nuolla riehakkaasti naamaa. Niin sikeästi nukuin taas, ettei ole hajuakaan siitä, että toinen on jo käynyt koiran kanssa aamulenkillä, suihkussa jne... Mistä tätä unta riittää? (Päätin, etten kirjoita sairaudesta mitään, joten en kirjoita!)
Aamupuuhien jälkeen ajeltiin mun luokse hakemaan iskältä kotiutunut Nuorimmainen ja vietiin kavereineen 50 km:n päähän rippijuhliin. Pari tuntia notkuttiin läheisessä kaupakeskuksessa ja odoteltiin. Löysin kirpparilta parilla eurolla keittiöön sopivan pöytäliinan, joka sopii väriltään kuin nakutettu mun ehkä hiukan omalaatuisen värisiin keittiövälineisiin.(10)
Kainaloinen jäi kotimatkalla kotiinsa ja me jatkettiin omaamme. Innostuin vielä iltasella tekemään jalkakylvyn. Monissa blogeissa niitä onkin näkynyt, jos jonkinmoisia. Mä keräsin takapihalta mitä löysin: koivunlehtiä, siankärsämöä, kuolemattomien yrttiä. Näitä hauduttelin kiehuvassa vedessä vartin verran. Sitten ämpäri täyteen lämmintä vettä, sekaan kaunistukseksi pari orvokkia ja krassia, sekä tietysti  ne kintut ja avot! (11)



Ja kun ne kintut aikansa lillui siellä luonnonyrttien seassa, osui silmiin tämä ! Oih! (12)

tiistai 11. elokuuta 2015

Toiveikasta yritin....

Elokuussa on kaunista. Kaikki kukat ovat upeimmassa loistossaan. Niitä mä koetan tietoisesti katsella ja imeä niistä itseeni värivoimaa
Vadelmia keräämällä, mansikoita ostamalla ja mustikoitakin pakastamalla, sekä mehuja keittämällä ja yrttejä takapihalta pilkkomalla ja pakastamalla mä koetan saada talveksi vitamiinipotkua varastoitua
Nukun aina kun voin. Eli käytännössä vapaapäivinä nukun kevyesti 10-11 tuntia. Työpäivinä se ei onnistu, koska silloin pitäisi mennä nukkumaan illalla kuuden-seitsemän aikaan. Vapaapäivinä otan myös päivätirsat
Jos otakin kaunista tai kivaa tulee vastaan, koetan tietoisesti huomata ja nauttia siitä. Ihan vain katselemalla. 
Koetan tehdä asioita, joista pidän. Kotona.
Koetan päästää itseäni helpommalla, enkä tavoittele kodissa täydellisyyttä siisteyden tai muun suhteen. 
Aika moneen pyyntöön olen nyt sanonut ei. On pakko opetella sekin, koska välillä rasittaa liikaa, vaikka toisaalta haluaakin auttaa. Mutta ei oman jaksamisen kustannuksella. 

Elämä tuntuu nyt vähän pelkältä selviytymiseltä. Vaikka on kesä! Aamulla töihin ja illalla kotiin. Jotakin pakollista kotihommaa, jos säryiltä jaksaa. Tai sitten ei. 

Menispä aika eteenpäin, ja joku muuttuisi. Tosin, en mä haluakaan että se menee eteenpäin. Koska sitten tulee talvi, kylmä ja pimeä. Ja todennäköisesti kipeämpi minä.  

Mä olisin nyt niin jonkun ihanan rahahuolettoman- muuhuolettoman-säryttömän-ystävä-kikatus-höpsötys-skumppa-reissun tarpeessa!!!

Mutta kun ei niin ei.

Tästä piti tulla toiveikas ja kiva postaus siitä, millaisilla konsteilla koetan jaksaa. Ei mennyt ihan putkeen....





sunnuntai 9. elokuuta 2015

Koko viikko kerralla

Sunnuntaina olin tosi kipeä, töissä silti. Joka paikkaa särki ja kolotti, tuntui, ettei jalat kanna, kun niin kipuili. Ilta meni sohvalla itkua vääntäessä. Kaikkia kotihommat jäi tekemättä. Itketti, veetutti ja itsesäälitytti.
Päivän pöh: koko päivä
Päivän jee: ööö...en kuollut?

Maanantaina oli parempi päivä. Särki, mutta silti oli helpompi kuin eilinen. Trexanpäivä. Siirsin ottoajan iltapäiväkolmeen, testimielessä. Tähän asti noin kuusi tuntia lääkkeen ottamisesta iskee niin julmettu väsy, ettei mitään rajaa. Näin sain sen ajoitettua iltaan ja nukkumaanmenoaikaan. Vapaapäivä. Tein kotona, mitä jaksoin.
Päivän pöh: pipi
Päivän jee: vapaa ja rauha

Tiistaina särki taas, niinkuin aina Trexanpäivän jälkeen. Kuuluu asiaan, muttei ole kivaa. Töistä  kotiin ajaessa vasen kyynärpää ei jaksanut pitää rattia ja lonkat särki. Automatka on paska koska siinä nivelet jumittuu. Tuntuu, että kun työpäivän olet toisinaan kokonaan istumatta koko päivän, niin automatkalla kotiin joku kaataa liimaa niveliin. Kotipihassa istuin 5 min autossa ennen kun nousin ulos, oli pakko kerätä sisua. Loppuilta sohvalla, en tehnyt MITÄÄN. Olisi pitänyt, monta asiaa odottaa. Jääkaappi tyhjä, en vaan pystynyt lähtemään kauppaan. Nukkumassa ennen 21.00
Päivän pöh: kipu ja kaikki tekemättä
Päivän jee: Emmerdale, kun muutakaan en tehnyt

Yöllä luin kansalaisopiston harrastuslehteä, särki taas enkä saanut unta. Muutama kiinnostava harrastusjuttu olisi, muttei onnistu.  Haluaisin harrastuksen, jossa käyn kerran/kaksi viikossa iltaisin. Kiinnostukseni kohteet, ja ne kurssit ovat sellaisia, että kolme viikonloppua peräkkäin pitäisi olla paikalla la ja su klo 9-15. No eipä onnistu, kolmesta viikonlopusta kaksi mulla menee töissä.
 Särkyyn nappia naamaan ja nukahdin. Heräsin valtaisaan hikoiluun... läpimärkä yökkäri pois ja uutta unta. Kuuluu kuulemma Trexanasiaan. (mietin, että tällaistako ne vaihdevuodet sitten on)
Kello soi 5.01.

Keskiviikko. Töissä, mielenkiinnosta laitoin askelmittarin päälle työpäivän ajaksi. Rauhallinen päivä.



Töistä tullessa poikkesin Kainaloisella. Koko illan olin energisempi kuin päiviin, sain jotain aikaan! Sattui, mutta siedettävästi, eikä väsyttänyt, ei koomailuttanut. Jess!!! Kävin pikaisesti kaupassa. Sängyssä 21.30
Päivän pöh: Aamuväsy yövalvomisesta johtuen
Päivän jee: Kainaloisvisiitti ja että jaksoin/pystyin monta juttua!


Torstai. Aamuvuoroon töihin. Töiden jälkeen labrassa turvakokeissa. Poikkesin matkalla kummitytön luona sekä ex-anoppilassa. Sää helli. Nautin auringosta ja siitä, että on kesä. Lapsukaisteni yllättämänä lähdin yökylään; Kainaloiselle nukahdin. Pääsin myös saunaan, ihanaa!
Päivän pöh: -
Päivän jee: hela dagen

Perjantaina heräsin Kainaloisen luota toisen lähtiessä töihin. Itse sain jäädä köllöttämään vapaalle. Kävin ystävän luona poimimassa ämpärillisen herukoita ja paransin maailmaa herkullisen jäisen Dajmkakun maistuessa helteessä ihanalle. Ajelin äidille, poimin kolmisen litraa vadelmia ja lainasin mehumaijan. Loppupäivän touhusin vadelmia pakastellen ja mehua keitellen.

Labravastaukset tulivat lääkärin kommentoimina e-omahoitoon ja kaikki kunnossa. Paitsi hb , joka laskee koko ajan: 112. Pöh.
Mukava iltahetki kolmen polven naisten sekä Kainaloisen kanssa.
Nukkumaan vasta puoliltaöin. Ei tarvinnut unta odotella.
Päivän pöh: -
Päivän jee: Aika kivuton päivä. Ystävän tapaaminen, iltahetki kolmessa polvessa, ja kyllä se hamsteri minussa taas oli onnellinen kun sai talvivarastoitaan täytettyä!

Lauantaina taas herätys viideltä ja vähemmän reippaasti töihin. Polviperhana muistuttaa itsestään, ei ehkä tykännyt eilisen kyykkimisistä ja kumarteluista. Särkee ja tuntuu kuin olisi pois paikaltaan. Polvitukea en uskalla nyt käyttää. (se hemmetin laskimotukkotulehduskin tässä samassa syssyssä)
Rauhaisa ilta kotosalla, Nuorimmaista kotiin humputuksilta odotellen. Harmitti lähistön tapahtumat, joihin en päässyt. Keskimmäinen oli muutaman tunnin seurana. Vanhin poikkesi lainaamassa autoa. Oli ihana nähdä. 
Päivän pöh: polvipaska
Päivän jee: Vanhin poikkesi!!!!!! <3 Harvinaisempaa herkkua.

Sunnuntaina töihin vasta kahdeksaan. Yö vietetty kylmäkallen kanssa tiiviisti. Kalle on pidellyt mun polvea. Nuorimmainen tuli isoveikan hellässä huomassa kotiin turvallisesti suuresta maailmasta yhden maissa yöllä. Enhän mä sitä ennen nukkua osannut. Yritin kyllä, mutta....äidit!
Nyt kumminkin kohti duunia.
Päivän jee heti aamusta: Paimen is back!!!! (tosin en mä ehtinyt vielä sitä lukea, mutta otsikko jo kertoi paluusta ja ilahdutti isosti.)

Lämmin sää selkeästi on helpottanut särkyjä. Viikko on ollut helpompi kuin moooonta edellistä sateisen viileää viikkoa..toivotaan siis lisää lämmintä! Blogimaailmasta olen pitänyt vähän lomaa ja muutenkin koittanut opetella elämään/sietämään tätä hiljaisempaa eloa. Töissä mä varmaankin olen ihan normaali (jaa mä?), mutta kotona siirryn johonkin kipu-apatiakuplaan. Koetan keksiä keinon puhkaista kupla. Ainakaan noi napapiikit ei sitä tunnu puhkaisevan, vaikka voisi ehkä luulla....? 
Ja olen pahoillani jos postaukset on tätänykyä sairauspainotteisia. Se nyt vaan tuntuu tällähetkellä olevan vaikuttavin asia kaikkeen mun elämässä. Sellasta bling- ja kaikkihyvinblogia mä vaan en jaksa pitää.


Joka päivän jee: Mun takapiha ja kasvatusrojektit <3


                                                    Mikä tämä on? Tunnistatko? Minä en..

maanantai 3. elokuuta 2015

Koruntekeleitä

 Tästä tykkään itse ihan huisisti; itselleni sen teinkin. Inasen vaaleanpunainen mutta tietyssä valossa ei sitten kuitenkaan. Väri olikin tosi haastavaa saada oikeanlaisena kuvaan. Koru tuo mieleen myös muistoja Prahasta, helmet on sieltä Puoliksen kanssa metsästetty...

                           Tyttärelle toiveen mukaan...


Tämä tyttären toiveiden pohjalta lahjaksi ystävälleen......

Lahjaksi meni nämäkin......

Helmeily on päätä nollaavaa puuhaa. Kun suunnittelee, pujottelee, näpertelee ja laskee, ei vaan VOI ajatella muuta.