maanantai 31. elokuuta 2015

Nyyhkis, pärskis, haikeutus ja niin ylpee!

Yhtä aikaa niin monen monta tunnetta äidin sydämessä ja päässä. Järki sanoo yhtä mutta sydän toista.
Lapsista pitää luopua. Lasten pitää saada elää omaa elämäänsä. Niiden täytyy saada kasvaa aikuisiksi ja oppia kantapäänkin kautta. Vaikka tahtoisi, lapsen tietä ei enää vanhemmalla iällä voi silottaa. Voi vain seurata sivusta ja neuvoa, jos niin halutaan. Olla rinnalla. Henkisesti. Vaikka yhtä aikaa fyysisesti niin kovin, kovin kaukana. 
Äidin rakkaus ja huoli ei katoa mihinkään, vaikka lapsi kasvaa aikuiseksi. Itseasiassa pelot ovat jopa suurempia, kuin pikkulapsiaikana. Vasta senkin tajuaa, kun sinne saakka on päästy..
On outoa. Lähiperheeni on mun koko ikäni ollut hyvin läheistä. Yhä vaan ollaan tekemisissä liki päivittäin, asutaan suht lähekkäin ja vaan ollaan niin kovin perhe. Mulla ei ole opittua mallia sellaiseen, että sisarus asuu monen sadan kilometrin päässä tai vanhemmat. Tai joku. Mä tallaan näitä samoja polkuja, joita mun äitini tallasi kouluikäisenä. Kylä on niin kovin tuttu, samoin sen ihmiset jo monessa sukupolvessa. Asia on osittain taakka, mutta suurimmalta osalta onni. Perhe lähellä on onni. Koska me vaan ollaan niin yhteen hitsauduttu. Mä en tiedä muusta.
Vaikka Vanhin on asunut poissa kotoa jo kolmisen vuotta, on nyt vasta sen äidin suuren luopumisen paikka. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta tieto siitä, että lapsi asuu kuitenkin 20 km:n säteellä ja ainakin ajaa mun ohitseni joka päivä, on helpottava. Se on tässä lähellä ja äiti voi sännätä hätiin jos jotakin tapahtuu. Vaikkei ole tarvinnut sännätä.. Mä olen vaan Ajatellut niin. 

Nyt se lähtee. Oikeasti se lähtee. Koko kesän mä olen koettanut ajatella, että se ei ole ihan vielä. Koettanut psyykata itseäni, etten tekisi tästä numeroa. En mä sille tee, hymyilen ja tsemppaan, mutta itselleni. Etten suistu surkimussuohon. Ikäväsuohon. Paniikki- tai huolestumissuohon. 
Muuttokuorma on perillä, 12 tunnin ajomatkan jälkeen. Muutaman hetken kävi vielä täällä kotikylässä viettämässä ja huomenna hyppää lentokoneeseen ja muuttaa. Ihan oikeasti. Sinne kauas. Kamalan kauas. Mulle se on käytännössä sama kuin ulkomaille muuttaisi. 
Koska me nähdään seuraavan kerran? Vieraannutaanko me? Kertooko se oikeasti asioistaan? No, eihän sen tartte, mutta kun mä haluu-uu-uu-n!

Samaan aikaan mä olen niin ylpeä. Se uskaltaa. Se on valmis lähtemään täysin vieraaseen kaupunkiin, josta tuntee vain tyttöystävänsä. Se on valmis hakemaan töitä, uudeltakin alalta ja näkemään täysin erilaisen suomen. Ja elämän. Se uskaltaa. Se ei jämähdä, se näkee ihan varmasti kaikkea kivaa. Saa elämyksiä ja kokemuksia. Oppii. Kasvaa vielä enemmän mieheksi.

Äidin on vaan pakko päästää irti. Vaan helppoa se ei ole. 

""Laskin lapseni matkaan kuin laivan merille.
Ompelin purjeet ja neuvoin väylät parhaani mukaan.
Tuulille vain en mahda mitään."

14 kommenttia:

  1. Niisk! Tsemppiä! Ajattelepas ystäväni 30-v poikaa, joka asuu edelleen teoriassa äidin helmoissa. Että hyvin olet onnistunut :). Täällä kun olen asunut ja tutustunut semmoisiin ihmisiin, jotka ei ole KOSKAAN asunut missään muualla niin onhan niistä osa vähän hmm... umpimielisiä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Sä puhut nyt niinku MUSTA!!!! Vai umpimielinen...hmph....korkeintaan vähän blondi ;)

      Poista
    2. Enkä puhu! :D. Sähän asuit hetken muualla ja se riittää! :D

      Poista
  2. Mä oon aina tykännyt Gibranin tekstistä:

    Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
    He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
    He tulevat kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne.
    Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

    Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
    Sillä heillä on omat ajatuksensa.

    Voitte hoivata heidän ruumistaan, mutta ette heidän sielujaan.
    Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa,
    minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.

    Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen,
    mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.

    **
    Vaikeaa se luopuminen on silti....hemmetin....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on kaunis. Ja varmaan ihan tottakin. Vaan sanahelinää niin kauan kun sen itse kokee. Nyyh!

      Poista
  3. Toivotaan suopeita tuulia ja hyviä purhehduksia! ♥
    En voi edes vielä kuvitella tuota vaihetta, kun omat muksut ovat vielä siipieni alla. Miten niistä ikinä voi päästää irti...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvaa mitä? Ei mitenkään! Pitää vaan osata näytellä.....

      Poista
  4. Ei lapsista huolehtiminen pääty varmaan koskaan, ainahan ne ovat omia lapsia vaikka olisivat jo kuinka isoja. Myötäisiä tuulia esikoiselle uuteen kaupunkiin ja elämänvaiheeseen!

    VastaaPoista
  5. Pi voi, on varmaan tiukka paikka (nimenomaan äidille). En edes halua ajatella kahden vuoden päähän, kun esikoinen lähtee opiskelemaan. Toivon, että se jää lähikaupunkiin ;-)

    Mut kyllä te pärjäätte ettekä vieraannu. Nykyään on niin helppo pitää yhteyttä monella eri tavalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on pakko uskoa. Ja onhan toi hälle oikeesti hienoa!!

      Poista

Kiitos kommentista. Pus!