keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Ryhtiliike ja teetä

Mä pidän teestä. Aamupäivällä juon kupin kahvia töissä, mutta aamut-illat litkin sitten teetä. Mustaa teetä harvemmin, mieluiten vihreää tai valkoista. Tee on maistuvaa, makuja on satoja ja kuumassa kupissa on ihana lämmittää käsiään syystuulien tuivertaessa.. Clipperin teet on mun ehdottomia suosikkeja. Ja miten kauniit niiden laatikot ovatkaan!

Nuorimmainen oli muistanut luokkaretkellään mua ja toi tuliaisiksi suklaata ja teetä, molempia mun rakkauksia. Jostain syystä suklaa ei ehtinyt kuvaan.



Lomareissulta tarttui mukaan muutama yrttijuttu, josta teetä haudutetaan. Dictamus ja Malotira kuikuilevat hyllyltä päästäkseen kuppiini... Malotira on uusi tuttavuus, mutta Dictamuksesta muistan monta tarinaa sen  parantavista vaikutuksista. Muistan myös, että kymmeniä vuosia takaperin sitä tuotiin suomeen tuttavalle, joka sai migreeninsä kuriin kyseisellä juomalla.



Tuskin tuo nyt mitään ottaa, jollei ehkä annakaan. Kokeilla aina voi! Ainakin mä saan hyvät fiilikset jo siitä, että tiedän maan, josta sen olen tuonut <3 
Kesällä kuivatut kuusenkerkätkin mua tuolla odottelee. Ruusunmarjaakin voisi kuivata..Ja onhan mulla toki mustikat ja mansikat pakkasessa vitskupommeina. 

Jonkunsortin ryhtiliike olisi muutenkin nyt ajatuksissa. Koska nämä sairaudet nyt vaan vaikuttaa mun päiviini koko ajan, enkä niistä koskaan eroon pääse, on jotain edes yritettävä. Taas. Tässä asiassa mä putoan rähmälleni kerta ja vuosi toisensa jälkeen. Tässä asiassa mä todella olen se selkärangaton paska. Ja kannan siitä huonoa omaatuntoa koko ajan.
Hyvä alku on opetella syömään aamupalaa, niinkuin täällä juttelinkin.
Terveysteet saavat kulkea siinä sivussa. (terveysteet, ei terveyssiteet..)
Ulkolenkeille, metsään, pitäisi enemmän suunnata.
Uimahalli pitäisi ehdottomasti taas talven tullen löytää. 
Ja se viitseliäisyys noihin pitäisi löytää.
Suuhun pitäisi laittaa se automaattisihti, joka jättäisi ahtamatta sen kaiken turhan sisäänsä. Sen sihdin toinen nimi on itsekuri. Mun on pahasti kadoksissa moinen kapine.
Stressaamista pitäisi välttää. Ehhehe.....
Kaikki nuo ja moni muu ovat tärkeitä juttuja oman hyvinvoinnin kannalta, mutta silti mä niitäkin enemmän olen omalla kohdallani sitä mieltä, että se henkinen puoli on vieläkin tärkeämpi. Työn alla on paljon. On paljon ajateltavaa ja kuljettavaa, mietittävää ja päätettävää mitä elämällään haluaa tehdä. Mitä haluaa, mitä pystyy, mitä uskaltaa. Mitä sietää tai kestää saadakseen jotain muuta. Tyytyä osaan asioita. Päättää, pysyykö mukavuusalueella vai hyppääkö siitä pois. Opetteleeko sanomaan ei. Antaako kaiken vain lipua eteenpäin, puskee arkea ja huomaa kohta olevansa kahdeksankymmentä... 
Voi taivas kun nämä raksuttimet saisi joskus pois päältä!

maanantai 28. syyskuuta 2015

Paratiisiin ja takaisin

Viikko eloa paratiisissa. Maassa, jota rakastan. Johon en kyllästy koskaan.
Viikko kauniita maisemia, meren tuoksua ja aaltojen kohinaa. Viikko kauniita kukkia, mahtavia kasveja ja lämmintä vehreyttä. Lämmintä hiekkaa varpaissa ja leppeää kesätuulta. 
Viikko aikaa vain olla, tekemättä mitään. Auringon lämmintä hyväilyä ja kasa hömppäkirjoja. Herkullisia maan perinteisiä ruokia ja juomia. Ystävällisiä ihmisiä, niin maukkaita vihanneksia ja hedelmiä! Ukkoskuuroja ja upeita auringonlaskuja. Kauniita kiviä, simpukoita ja kirkasta merivettä. Bussiseikkailu läheiseen kaupunkiin. Kaiken koetin tietoisesti painaa syvälle mieleen. Sinne mielen sopukoihin, josta kaivaa niitä esiin talven ja pimeyden saapuessa.. 
Minä en olisi minä, ellei matkalla lentokentälle olisi tullut itku. En olisi millään halunnut lähteä. En sitten millään!!! 




Silti ikioma sänky ja tyyny tuntuivat parhaalta paikalta, mihin mönkiä. Ja mikä jälleennäkemisen riemu molemmin puolin olikaan karvatassujen kanssa <3
Ja miten onnellinen mä olen siitä, että mulla on perhe, joka näki, että ilman yllätykseksi järjestettyä "pakkolomaa" mä olisin ehkä kohta lyyhistynyt..



torstai 17. syyskuuta 2015

Rakas päiväkir..

Maanantaina vapaapäivä. Kello soi viidelta; laitoin Nuorimmaisen matkaan luokkaretkelle. Illalla vielä suunnittelin vakavasti nousevani tässä kohtaa ylös ja lähteväni kuvaamaan aamun kauneutta. Vielä mitä, kellahdin sänkyyn ja vedin sikeitä ysiin saakka. Kuitenkin niin, että unen läpi tunsin koko ajan molempien polvien säryn.
Hoitelin rästihommia; soitin operaattorille, kirjoitin adressin, testasin tukisukkia (hirviökamalat mummoasiat, mutta tuo laskimotukkis vähän arveluttaa..) Täytin  myös kamalan kuusisivuisen lomakehirviön rekisteri-ja patenttihallitukseen. Liityin netissä taas liittoon. Lainasin veljenvaimolle autoa, imuroin, pesin vessan... ja notkuin blogeissa. Luin kirjaa. Yritin relata. Päässä pyöri kuitenkin työpaikan huomisen kehittämispäivän tehtävä..en siltikään saanut mitään järkevää mietityksi. Kolmelta heitin taas viikon myrkkyannoksen kurkusta alas. Pakkasin kassiin yökylätarpeet ja vähän siistimmät kuteet huomista varten. Poikkesin äidillä asioita hoitamassa ja kurvasin Kainaloisen luo yökylään. Päätä särki koko päivän ikävästi jomotellen.



Tiistaina heräsin siis Kainaloisen kainalosta. Olo oli karmea ja päätin jäädä pois töistä. Lähdin Kainaloisen kanssa samalla ovenavauksella kotiin, kun hän töihin. Tilasin lääkärin. Sain ajan heti aamupäiväksi. Lääkäri kyseli ja kuunteli, lähetti välissä labraan ja otti taas vastaan. Liki kaksi tuntia terkkarissa olin. Verenpaineet pilvissä (130/180), siitä päänsärky ja inha koko kropassa oleva jyskyttävä ja pinkeä olo. Kotiin pääsin verenpainelääkeresepti, kahden päivän sairasloma ja kotihoito-ohjeet kourassa. Verenpainelääkitys tästä nyt enää puuttuikin. Mitä hemmettiä mulle on tapahtumassa, uutta vaivaa pukkaa koko ajan...??
Koetin kovasti ajatella positiivisesti ja päätin ottaa nämä kaksi päivää ihan rauhassa. Tehdä sitä, mikä tuntuu hyvälle. Kai ne asiat hoituu myöhemminkin.. Stressistä lääkäri paasasi myös, psorikin kun äityy stressistä vaan pahemmaksi. Vaikuttaa myös verenpaineeseen. Join teetä, luin, paijasin kissoja, otin päikkärit. Kävin metsässä käveleksimässä. Hissukseen, nautiskellen. Mietin, että jos tänne kuukahdan, niin kukaan ei osaa täältä etsiä. Enpä kuukahtanut, hah! Metsä oli kaunis, auringonpaisteinen ja rauhoittava.
Illansuussa lähdin taas yökylään, apteekin kautta. Löllöilin sohvalla telkkaria katsellen, luin ja kainaloin. Ja taas mä nukuin.


                     eväät metsästä, parasta!

Keskiviikkona aamulla pusipusihalihaliheiheinähdäänjoskus: toinen lähti kotiin, toinen töihin. Omalle kylälle päästyäni säntäsin äidille hakemaan vara-avainta saattaakseni sen ensi viikoksi toiseen osoitteeseen, pesin pyykkituvalla pyykkiä, siivosin käsilaukun(oumaikaad mitä kaikkea sen pohjalta löytyikään!), kävin pankissa. Kaivelin lämpimämpään ilmastoon tarkoitettuja tarpeellisia juttuja esiin.
Hymyilemään mut sai aamusella kaatosateessa oleva varmaankin ekaluokkalainen pikkarainen tytöntyllerö, joka iso reppu selässään kulki kouluun hyppien, kieppuen ja tanssien. Ei haitannut sade, ei kävelymatka kouluun, ei iso reppu. Ihana ilostuttaja, pieni tanssiva keijukainen <3
Päätä särki edelleen kummallisella tavalla. Samaan aikaan särki ja tuntui paine, ihan kuin (ne pienet) aivot turpoaisi päästä ulos. Alkaisi nyt jo tuo lääke vaikuttaa!! Olo on omituinen, jotenkin tärisevä, heikko, pyörryttävä. Hipsuttelin kotona vielä kaikkea pikkupuhdetta sen mitä jaksoin, nukuin päikkärit (mistä tätä unta riittää??) ja taas vähän relasin. Latkin vihreää teetä. Koitin valmistautua lötköilemällä huomiseen työpäivään. Poltin kynttilöitä ja luin. Nukuin taas. Yritin katsoa hetken Elämä Lapselle-konserttia, mutta suljin telkkarin. Ei pysty. Pää pensaaseen -tyylillä, tiedän, mutta silti jätin katsomatta. Itkettää liikaa.
Puolenyön aikaan hain tyllerön koulun pihasta, luokkaretkirevohka saapui.. Hetken aikaa jaksoin kuunnella tarinaa reissusta, mutta sovittiin sitten, että jutskaillaan huomenna lisää. Meinasin sammua pystyyn, ja niin neitikin.
Sammuin sitten kuitenkin vaaka-asentoon. 

Ja juuri vasta silmäni ehdin sulkea ja jo se 5.01 piti kaameaa meteliä. Teki mieli heittää se seinään. Jätin heittämättä ja kampesin itseni väkisin ylös. 


Mä en ole koskaan ollut aamupalaihminen, ei maistu. Jotain on nyt pakko opetella syömään, tämän kourallisen lisäksi. Ei taida masuraukalle tehdä kovin hyvää tabujen raakana otto. Smoothie olisi nopsa ja raikas kulauttaa, vaan lähden niin paljon aiemmin kuin tyllerö, etten henno herättää blenderin ääneen. Illalla tehtynä ne ei maistu enää hyvältä, testattu on. Olisko idiksiä?

Omat ja kissojen aamutoimet ja rattiin. Toivotaan, että työpäivä on armollinen.... 
Toiveikasta, Tunteellista, Tomeraa, Tehokasta, Tarkkaa, Toivorikasta, Tyttömäistä, Tarmokasta, Taidokasta, Tervettä, Timanttista, ja Tasaista Torstaita sinulle! (onhan tänään torstai, onhan??)


sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Tunnetiloja

Kyllä niitä monenmoisia tunteita mahtuu pienen blondin päähän muutaman päivän aikana

Odotus
Oli tietty vuosipäivä. Muistin toista omasta mielestäni kivalla tavalla ja herkästikin. Vaikka taisin uhota kamuille, etten odota toiselta mitään, niin kyllä mä vaan sitten kumminkin odotin. Pah, turhaan. Okei, kaunis tekstari, mutta ei mitään romantic- niinkuin mä olisin halunnut (minkä mä sille voin että olen yltiöromantikko!) 

Pettymys
Edelliseen liittyen olin pettynyt. Kovasti. Vielä illalla seiskaltakin odotin jotain tapahtuvaksi, mutta sitten annoin itselleni luvan vaan olla pettynyt. Onneksi se oli aamulla ohi. Tiedänhän mä nuo...suurin osa niistä ei vaan pidä noita päiviä tärkeinä, hyvä kun muistavat oman syntymäpäivänsä! Rakas se on silti. 

Kiukku
Kolme ässää kiukuttaa yhä. Mutta samalla mä tunnen itseni pieneksi ja hyödyttömäksi, ihan turha tässä mitään on kiukutella, ei pientä ihmistä kuunnella. 

Suru ja sääli
Entisestä elämästä nukkui pois ihminen, josta pidin. Ihan täytyi itkut tirauttaa. Tänne jääneitä omaisiaan säälin nyt, heillä on rankkaa. 

Huolestus
Lapsi, luokkaretki ulkomaille ja valvovia aikuisia mun mielestä ihan liian vähän. Pitääkö enempää edes sanoa?

Henkinen väsymys (fyysinen sellainen ei liene tunnetila? ;)  )
Joku sellainen uupumustila on nyt. Johtuneeko siitä, että tässä on nyt painettu hommia ilman lomaa kohta 9kk. Lisänä sairastuminen, uusi työ, muutto, rahahuolet. Stressitekijöitä. Nyt ei vaan jaksais, vaikka kuinka koittaa pinnistää. Vielä viikko ja sitten viikon loma. Sillä mennään ensi kesään. 

Onni, "kateus", iik- ja ooh-yltiöromanttispalvontaihanuusfiilis
Parikymppinen kummityttö meni  kihloihin. Voi, mitä valokuvia, niin kauniita, herkkiä ja silminnähden rakastuneita nuoria! Yllätyskihlat tytölle, oli skumpat ja rakkauslukot ja mansikat ja sormukset ja vaikka mitä. Niin iik ja ihanaa! Mä olin (olen) niin iloinen siitä, että kummityttö on onnellinen ja sai tuollaisen prinsessapäivän!

Rakkaus
Äitejä ja tyttäriä yhdessä jäätelöllä. Siinä istuessa ja käkätellessä mä mietin, miten hirveästi mä niitä rakastankaan.
Kainaloinen. Mä olen saakeli soikoon mennyt rakastumaan siihen. Vuosi siihen meni, ennenkuin suostuin sen myöntämään. 

Haltioituminen
Aamuisin töihin ajellessa on joka aamu ollut jotakin ihmeellistä. Yhtenä aamuna oli sumua ja auringonnousu värjäsi kaiken vaaleanpunaiseksi. Oli kuin olisin ajanut läpi satumaailman. Yhtenä aamuna kastetta oli kaikki ne miljoonat valkoiset "höytyvät" täynnä, näytti upealta. Upeita auringonousuja.... Mä vaan haltioidun joka kerta niin, että meinaa tulla kyyneleet silmiin!! Eli siis hullu ajelee itkien töihin... ;)

Stressintynkää
Ensi viikolla on hirveästi kaikkea "ylimääräistä". Ahdistaa vähän, kun ei taas yhtään tiedä, mihin pystyy ja jaksaa. Osa olisi kuitenkin pakollisia, osa vaan niin kivoja juttuja, että melkein olisi "pakko". Lisäksi paljon asioita, jotka on vaan pakko ensi viikolla hoitaa. Ääääh. On vaan koetettava saada pää olemaan stressaamatta ja mentävä päivä kerrallaan-tyyliin. 

Tietoinen pienten ilojen etsiminen... 
..ja löytäminen joka päivästä. Ilman sitä mä en pärjäisi.

Tällaista näin sunnuntai-iltana. Jäin miettimään, millaista olisi olla yhden päivän täysin tunteeton. Joskus sitä kaipaa. Mä vaan olen niin äärilaitojen kulkija, yliherkkä, oli kyseessä sitten ilo tai suru tai mikä vaan kullanmuru. Tunteettomana olo olisi kai kuin robotilla? 


torstai 10. syyskuuta 2015

Viikko nimeltä plääh

Kylläpä onkin ollut varsin plääh viikko. Putkeen ei ole mennyt. Töissä on ollut sairaslomia, joka tarkoittaa sitä, että juostaan yhä lujempaa. Joka tarkoittaa sitä, että mulla kivut automaattisesti lisääntyy. Joka tarkoittaa sitä, etten jaksa kotona mitään muuta kuin selviytyä. Joka tarkoittaa sitä, että kotiasiat jää tekemättä ja pää meinaa sen takia posahtaa. Niin paljon olisi kaikkea, johon ei nyt vaan pysty. Mieli ei oikein sitä tahdo jaksaa ymmärtää. Kroppa taas marinoituu lääkkeillä. 
Posahtaa se pää meinaa kyllä muutenkin. Kolme ässää on kyllä siitä pitäneet huolen! Jep, mä kuulun yhtenä siihen joukkioon, jota tuo eniten koskee. Jos jumalauta (anteeks) koskette mun sunnuntailisiin tai lomiin, niin saatan hirmustua! Ja hah, loppiaisen tai helluntain saa tehdä sisään...just joo, mun on pakko olla silloin töissä. Sunnuntailisät on kuitenkin oleellinen osa mun palkkaa, joka nytkään ei päätä huimaa. Hoitajat tästä asiasta tuntuu eniten tuolla somessa mesoavan, mutta pienempi palkka mulla on kun niillä. Samanlailla mä teen viikonloppuja ja pyhiä kun nekin. Ja sen, mitä olen edellisissä duunipaikoissani nähnyt, niin kiireempi meillä on, kun niillä. Kaikella kunnioituksella, mutta mä soisin, että muutkin pitäis meteliä, kuin hoitoala. Mä yritän nyt omalta osaltani. Varmaan sohasin ampiaispesään, mutta ei paljon tunnu!
Olen mä koettanut pitää yllä positiivistakin, sen mihin olen kykenemystynyt. Ihaillut upeita sumuja ja auringonnousuja. Saanut aikaan yhteistyössä Nuorimman kanssa kuningatarpiirakan. Ilostellut, että Roba alkoi. Jostain kumman syystä mä tykkään siitä vaan ihan kauheesti. Tosin se tulee mun nukkuma-aikaan, mutta maanantaisin mä yritän kyetä valvomaan kymppiin, ihan Roban takia. 
Aika mataa. Sain järjestettyä itselleni loman. Kahdeksan päivää, ja sitten mulla on yhdeksän päivän loma, wuhuu!!! Kun mä vaan selviäisin hengissä sinne saakka. Kropan kivut ja tuntemukset on nyt vaan tosi outoja.. Että jos mä yhtäkkiä hiljenen, niin sitten mä oon varmaan kuallu. 

Tassuterapiaa saa onneksi joka päivä 


Vähän söpöilyäkn mahtui viikkoon, paljoon en pystynyt. Huomenna on The Päivä. Me ei tosin nähdä, mutta on se päivä silti :) 


Tämän jälkeen mä olin ehkä maailman ylpein itsestäni! Opettelin, opin, osasin, pystyin!!!!!!!


keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Hyvä kiertämään

Se on sitten syyskuu. Selkeästi huomaa, miten aamukuuden aikaan kotoa ulkoistuessa on hämärää ja hytisyttävää. On pitänyt kaivaa villatakki esiin. Takapihan kukat näyttää jo vähän nuupahtaneilta ja surullisilta. Niillä ei enää kauaa ole armonaikaa.

Tänään on ollut vapaa. Taas kerran aamulla aikaisin hilpasin labraan. Iltapäivällä alkoi sitten pikkuhiljaa paukkua kännykkään labratuloksia ja tietoa siitä, että e-omahoidossa on hoitajan kommenttia. Pyllyllään olevasti arvosta varmaankin tulee puhelinsoitto huomenna. Sitten kuulen, voinko jatkaa Trexanin syöntiä vai en. Vastustuskyky/sitä ylläpitävä  valkosoluarvo/neutrofiili on nyt romahtanut, joten saa peukuttaa sen puolesta, etten sairastu. Mihinkään. Nyt siihen olisi "hyvät" mahikset. Nämä olemassaolevat vaivat riittää, kiitos, tällä erää.

Heti aamulla kun laittaa itsensä "maailmallemenokuntoon", eikä jää yöpaidassa haahuilemaan, saa paljon enemmän aikaan. Pyykkituvalla on käyty, ystävää on kuskattu ja turinatuokio pidetty, kauppareissu hoidettu, vadelmapannari tuli uunista, kala odottaa sinne pääsyä.. Kaapista kaivoin jo vähän syystunnelmia, eli valot ja kynttilöitä. Kirjastossakin poikkesin. Varasin kirjan ja olen sijalla 41. Saan sen luettavaksi ehkä vuonna 2017?  

Facessa on meneillään Laita hyvä kiertämään- kampanja, johon muakin kutsuttiin. Nyt on kivoja pikkujuttuja tehty; mm. kirjastossa käydessäni sujautin parin kirjan väliin pikku lappusen, jossa on kannustavaa ja kivaa tekstiä seuraavalle lukijalle. Toivottavasti ilahduttaa. (ja toivottavasti kirjastohenkilökunnalla ei ole mitään tätä vastaan? Vaan voiko olla?..) 
Postipatekin sai töitä samalla saralla. 
Jalkapuolen ystävän kuskailu lienee myös hyvä teko. 
Ja arvatkaapa mitä? Se palasi takaisin nopeammin kuin uskoinkaan!!! Tulin Nuorimmaisen kanssa kotiin ja päätin kurkata öljyt samalla. Vähän siinä oltiin huuli pyöreänä,kun homma toimikin erilailla kuin vanhassa autossa. (oumaikaad, onko joku muu katsonut mun autosta öljyt koko vuoden??! Nyt nolottaa!! ) Pihaan tuli juuri nuorehko mies, joka pyysi saada auttaa. No saihan se!! Ystävällisesti näytti, miten tikkua luetaan, se kun oli vähän kummallinen. Kiittelin kovasti. Tulipa hyvä mieli! Toivottavasti hällekin. 

Jos imuria jaksaisi vielä vähän tanssittaa, saisi hyvällä omallatunnolla sitten lötkähtää sohvaan vaanimaan Emmerdalea. Koukussa ollaan ja pahasti! 

                          Kypsymässä oleva vadelmapannari. Aivan sairaan hyvää!!!!