sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Tunnetiloja

Kyllä niitä monenmoisia tunteita mahtuu pienen blondin päähän muutaman päivän aikana

Odotus
Oli tietty vuosipäivä. Muistin toista omasta mielestäni kivalla tavalla ja herkästikin. Vaikka taisin uhota kamuille, etten odota toiselta mitään, niin kyllä mä vaan sitten kumminkin odotin. Pah, turhaan. Okei, kaunis tekstari, mutta ei mitään romantic- niinkuin mä olisin halunnut (minkä mä sille voin että olen yltiöromantikko!) 

Pettymys
Edelliseen liittyen olin pettynyt. Kovasti. Vielä illalla seiskaltakin odotin jotain tapahtuvaksi, mutta sitten annoin itselleni luvan vaan olla pettynyt. Onneksi se oli aamulla ohi. Tiedänhän mä nuo...suurin osa niistä ei vaan pidä noita päiviä tärkeinä, hyvä kun muistavat oman syntymäpäivänsä! Rakas se on silti. 

Kiukku
Kolme ässää kiukuttaa yhä. Mutta samalla mä tunnen itseni pieneksi ja hyödyttömäksi, ihan turha tässä mitään on kiukutella, ei pientä ihmistä kuunnella. 

Suru ja sääli
Entisestä elämästä nukkui pois ihminen, josta pidin. Ihan täytyi itkut tirauttaa. Tänne jääneitä omaisiaan säälin nyt, heillä on rankkaa. 

Huolestus
Lapsi, luokkaretki ulkomaille ja valvovia aikuisia mun mielestä ihan liian vähän. Pitääkö enempää edes sanoa?

Henkinen väsymys (fyysinen sellainen ei liene tunnetila? ;)  )
Joku sellainen uupumustila on nyt. Johtuneeko siitä, että tässä on nyt painettu hommia ilman lomaa kohta 9kk. Lisänä sairastuminen, uusi työ, muutto, rahahuolet. Stressitekijöitä. Nyt ei vaan jaksais, vaikka kuinka koittaa pinnistää. Vielä viikko ja sitten viikon loma. Sillä mennään ensi kesään. 

Onni, "kateus", iik- ja ooh-yltiöromanttispalvontaihanuusfiilis
Parikymppinen kummityttö meni  kihloihin. Voi, mitä valokuvia, niin kauniita, herkkiä ja silminnähden rakastuneita nuoria! Yllätyskihlat tytölle, oli skumpat ja rakkauslukot ja mansikat ja sormukset ja vaikka mitä. Niin iik ja ihanaa! Mä olin (olen) niin iloinen siitä, että kummityttö on onnellinen ja sai tuollaisen prinsessapäivän!

Rakkaus
Äitejä ja tyttäriä yhdessä jäätelöllä. Siinä istuessa ja käkätellessä mä mietin, miten hirveästi mä niitä rakastankaan.
Kainaloinen. Mä olen saakeli soikoon mennyt rakastumaan siihen. Vuosi siihen meni, ennenkuin suostuin sen myöntämään. 

Haltioituminen
Aamuisin töihin ajellessa on joka aamu ollut jotakin ihmeellistä. Yhtenä aamuna oli sumua ja auringonnousu värjäsi kaiken vaaleanpunaiseksi. Oli kuin olisin ajanut läpi satumaailman. Yhtenä aamuna kastetta oli kaikki ne miljoonat valkoiset "höytyvät" täynnä, näytti upealta. Upeita auringonousuja.... Mä vaan haltioidun joka kerta niin, että meinaa tulla kyyneleet silmiin!! Eli siis hullu ajelee itkien töihin... ;)

Stressintynkää
Ensi viikolla on hirveästi kaikkea "ylimääräistä". Ahdistaa vähän, kun ei taas yhtään tiedä, mihin pystyy ja jaksaa. Osa olisi kuitenkin pakollisia, osa vaan niin kivoja juttuja, että melkein olisi "pakko". Lisäksi paljon asioita, jotka on vaan pakko ensi viikolla hoitaa. Ääääh. On vaan koetettava saada pää olemaan stressaamatta ja mentävä päivä kerrallaan-tyyliin. 

Tietoinen pienten ilojen etsiminen... 
..ja löytäminen joka päivästä. Ilman sitä mä en pärjäisi.

Tällaista näin sunnuntai-iltana. Jäin miettimään, millaista olisi olla yhden päivän täysin tunteeton. Joskus sitä kaipaa. Mä vaan olen niin äärilaitojen kulkija, yliherkkä, oli kyseessä sitten ilo tai suru tai mikä vaan kullanmuru. Tunteettomana olo olisi kai kuin robotilla? 


26 kommenttia:

  1. Sä itse sen sanoitkin: tunteettomana olo olis kuin robotilla, joten kannattaa ottaa kaikki tunnetilat vastaan - ne ikävätkin, niin kuin sä teetkin - ja elää ne.

    Mutta onneksi yleensä niitä positiivisia on enemmän. Nauti kauniista aamuista ja koita jaksaa pakolliset jaksettavat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, teenhän mä, kun ei muutakaan voi :) Koitan nauttia, koita säkin!

      Poista
  2. Hyviä ja arvokkaita tunnetiloja.

    Mä oon viime viikolla itkenyt paljon tätä herkkyyttäni. Aina silloin tällöin vaan kaikki kaatuu päälle, vaikka näennäisesti kaikki olisikin ihan ok. Joskus on vaan niin hemmetin vaikeaa hyväksyä itsessään herkkyys; tietynlainen ”heikkous” (vaikkei se olekaan)… Siinä missä kaikki muut tuntuu jaksavan porskuttaa normaalisti elämässä eteenpäin, niin mä kaatuilen ihan vaan omaa herkkyyttäni. Puss

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kuin mun suusta. Tää "yliherkkyys" on riesa ja lahja, molempia! Sen kanssa on vaan opeteltava tulemaan toimeen, eiks niin? ;) Mä olen ajatellut niistä muista porskuttajista, että en mä kumminkaan aina TIEDÄ, porskuttaako ne niin helposti, vaikka siltä näyttää.....ei muutkaan välttis näe sitä meistä? Lähimmät, tottakai, mutta ne muut...
      Positiivisia tunteita tähän päivään!! Koitetaanko olla (koko päivä!) vollaamatta? ;)

      Poista
  3. Rakastuneet ihmiset on niin lutusia, just luin toisesta blogista heidän ensikohtaamisesta <3

    Ilman pienistä, pikkuruisistakin, iloista nauttimista, elämä tuntuis aikamoiselta kahlaamiselta, tuota stressiä ja huolta kun on täälläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan! Siispä koitetaan nauttia niistä edelleen..
      Tsemppiä sun stresseihin! En tiedä niiden "laatua", mutta toivottelen jaksamista ja voimia, oli ne mitä hyvänsä.

      Poista
  4. Uupumisen keskellä on joskus vaikea huomata niitä pieniä iloja. Mutta onneksi olet huomannut aamut. Ja monta muuta "pientä" isoa asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luojan kiitos mä olen oppinut sen ilon löytämisen!! Kuten sinäkin.

      Poista
  5. <3 me ei oltais me ilman tunteiden sekamelskaa :D

    VastaaPoista
  6. Jos ei olis "huonoja" tunteita niin ei ne kivatkaan niin kivoilta tuntuis. Kai? Voisin silti muutaman itseltäni lahjoittaa sellasille, joilla niitä ei ole...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta turiset. Vaan mä kyllä luulen, ettei sellaisia ihmisiä olekaan, joilla on kaikki aina hyvin...

      Poista
  7. Niin tuttua kaikki :)

    Mulla kesti monta vuotta hyväksyä se tosiasia, että ihan oikeasti en tule ikinä saamaan mieheltäni synttäri- joulu -äitienpäivä- tai mitään muutakaan lahjaa. Siitä huolimatta, että itse aina ostin hänelle (joka oli turhaa, koska oltiin nimenomaan yhdessä sovittu, että ei tarvi). Mies vaan aina sanoi, että "jos 365 päivää vuodessa palvoo vaimoaan, niin ei tarvi yhden päivän takia niin hirveesti kimpoilla" ;D. Totta sekin, mutta silti sitä aina jotenkin odotti jotain. En edes tiedä mitä. Ja sainhan sentään yhtenä jouluna seitsemän numeroa liian suuret lämpökumisaappaat lumitöihin. Ei kuulemma ollu pienempiä ja niissä oli sekin hyvä puoli, että "voidaan molemmat käyttää". No sillai kai.

    Kaikkea hyvää sulle ja toivottavasti pystyt lomalla myös lepäämään.

    VastaaPoista
  8. Tirsk :-D Ja anteeks!! Toi näyttää kirjoitettuna hassulta, vaikka samalla ymmärränkin oikein hyvin! Mä luulen, että mäkin opin aikanaan olemaan odottamatta, nyt kun sen tiedän.... :)
    Ihanaa, että toinen palvoo sua joka päivä, omalla hiljaisella tavallaan :)

    VastaaPoista
  9. Heh, juuri lauantaina sen kaiken "vakavamman" keskellä meille tuli appiväen kanssa puhetta romanttisuudesta. Anoppi ihaili sitä, miten Mr. Simpukka oli laittanut meidän puutarhan valaistuksen puolesta niin kovin romanttiseksi.
    Kertoi sitten siinä, miten he (appiväki) pari kuukautta tutustumisensa jälkeen istuvat appelassa terassilla... Kaskaat sirittävät, lämmin sametinpehmeä musta yö ja tähtitaivas... Anoppi oli aloittanut jotain juttua tähtien kauneudesta jne... Ja saanut siihen päälle puolen tunnin luennon planeettojen kuluista yms... :-D
    Anopin sanoin: "Silloin olin kyllä vähällä lähteä litomaan ja siltä paikalta."
    Eipä sitten lähtenyt, ja tuostakin on nyt jo reilut 13 vuotta aikaa.
    Eipä se appi taida sen romanttisempi olla edelleenkään. Poikansa on myöskin tullut isäänsä, eipä juuri mitään merkkipäiviä muista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, hauska tarina :) Ja mukavaa, että kertoilevat noita...
      En tiedä, onko asia sukupuolikysymys (useimmiten) vai kotoa opittua? Mä osaan ajatella tämän asian vaan näin, koska meillä on aina muistettu kaikki päivät; nimpparit, synttärit ja kaikenmaailman kissanristiäiset. Ei suuresti, mutta kumminkin. Muistatko keväällä, kun mun äiti ja tytöt järjesti meille yllärinä muuttoskumppaillan? Tällaiseen kun on tottunut ja itsekin aina muistaa, on vaan vaikeaa käsittää, miten miehet (useimmiten) eivät vaan yksinkertaisesti pidä näitä tärkeinä....

      Poista
    2. Joo, ymmärrän kyllä. Meillä äitini suku juhlii myös ihan kaikki kissanristiäiset.
      Tai siis muistavat ne jollain tavoin. Ja olihan se mulle aluksi vähän outoa, kun ei täällä ole sellaista niinkään tapana. Esim. nimipäiviä ei kukaan noteeraa. Meillä kotona oli aina nimipäiväkakku tarjolla ja porukka lähetteli nimipäiväkortteja jne...
      Mutta hyvin olen oppinut tähän nykyiseen meininkiin. Itse asiassa, mieluummin minäkin muistan porukkaa jonain "ei oikeana" päivänä.
      Varmaankin aika paljo tottumiskysyms.
      Meillä on siellä kotopuolessa ollut juuri viime lauantaina enoni/ kummisetäni 70- vuotisjuhlat. Menivät normaalin kaavan vierestä. :-D
      Laitan vaikkapa blogini puolelle enemmän juttua ja mahdollisesti myös kuvia.

      Poista
  10. Minusta on mahtavaa, että sulla on noin valtava tunneskaala. Kyllä tässä maailmassa on ihan tarpeeksi niitä kovia ja robotteja, jotka eivät mistään mitään välitä. Emme liity heihin, emmehän?
    Mukavaa ja tunnekylläistä viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeps, niinkuin tuolla yllä sanoinkin, tämä on siunaus ja riesa yhtäaikaa. Epäilemättä, yhtä kylläisiä ollaan kuin aina ennenkin. Mukavaa sinne myös!

      Poista
  11. Oih, niin tuttua tuo tunnetilojen vahvuus. Olemme tunneihmisiä ja herkkiä, ja se määrittää meitä kovin paljon. Olin viikonloppuna enneagrammikurssilla ja sielläkin löysin itseni - kuinka ollakaan - tunteikkaimmista nelos-tyypeistä. Taas ymmärsin kaiken sen tiedon myötä itseäni vähän paremmin. Ja kuulemma voimme löytää uusia sisäisiä voimavaroja, jos ensin tiedostamme tapamme reagoida asioihin - sen jälkeen voi löytyä kasvu uusiin vahvuuksiin :) (tai jotain sinne päin)

    Halauksia ja tsemppiö viikkoon!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai vitsi, ihan hirveen mielenkiintoista!!!! Jos haluat, voit laittaa mulle privana lisää tietoa/vinkkiä/kokemuksia moisesta. Kiinnostaa kovin!!
      Varmasti ymmärrys kasvaa, kun osaa katsoa itseään sillä silmällä. Uskon ymmärtäväni, mitä tarkoitat..
      Samoin sinne, hyvää viikkoa!

      Poista
    2. Yritän näpytellä sulle meiliä tässä lähiaikoina :) Oikeasti tuo enneagrammi-jutska oli hirveän mielenkiintoista. Olin itsekseni lueskellut siitä aiemmin ja tehnyt joitain nettitestejä. Mutta kun se ennegrammi-ihminen selitti sitä paikan päällä (just ne kasvusuunnat, oman tyypin "kuolemansynnit" yms.), niin aukesi jotain uutta ymmärrystä itseni suhteen :) Hieman ehkä prosessointivaiheessa vielä kaikki, mutta olen menossa ko. kurssin jatkotyöskentelyyn. Joten ehkä viisastun hivenen lisää, i hope so.

      Poista
  12. 9kk työputkea ilman lomaa on keski-ikäiselle rankka pläjäys. Sitten siihen vielä sairaus päälle, niin eihän se ole ihme, että on henkistä väsymistä - fyysisestä puhumattakaan. Viikon loma kuulostaa lyhyeltä, mutta hyvä että on kuitenkin lomaa!

    Tuohon muistamiseen, niin kröhöm... Meillä on miehen kanssa hääpäivä juhannusaattona. Ei siis osu millekkään satunnaiselle maanantaille tai tiistaille. Mutta silti mä olen unohtanut useammakin kerran :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi töissä oltiin joustavia, ja saan pitää viikon loman jo nyt, vaikka "oikeastihan" noita ei saisi vielä pitää..mutta onneksi näin!!!
      Ajattelisin, että ehkä tuossa pikkulapsivaiheessa moisille "hömpötyksille" ei ole aikaa, on niin paljon sitä muuta....vai? Tai sitten tuo yllä mainitsemani kotoa opittu tapa? Ja eihän kukaan onneksi sano, onko muistaminen/muistamattomuus oikein tai väärin, pääasia, että pariskunta asian yhdessä kestää/sietää/jne. Eikö?

      Poista
  13. Tämä on kamalan rumasti sanottu, mutta ajattelen olevan onni olla up and down ihminen. Olisi se hirveää yhtenä päivänä herätä ja olla tavallinen :D Mielummin isolla kauhalla kuin keskiverrosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän tuossa mitään rumaa ole. Ja niinkuin olen sanonutkin, olen samaa mieltä, siunaus se on ja toisinaan riesa. Vuoristoradassa on välillä (ainakin minulle) väsyttävää kulkea vuodesta toiseen. Mutta niillä mennään mitä on saatu. Ja opetellaan elämään itsejemme kanssa :)

      Poista

Kiitos kommentista. Pus!