torstai 31. joulukuuta 2015

Tyhjä sivu

Uusi vuosi on mulle aina jotenkin ajatus uuden alusta. Tyhjä sivu, johon kirjoittamalla pitäisi itse saada vaikuttaa omaan elämäänsä ja siihen miten sen viettää. Osittain näin voi tehdä, osittain taas ei. 



Kuitenkin ne asiat, joihin voi vaikuttaa, voin minäkin värittää ihan haluamillani väreillä. Yhtenä päivänä saan olla räiskyvän punainen, toisena unelmoivan pinkki. Joskus sivusta tulee pikimusta mörrimöykkysivu, joskus taas valoisa keltainen. Eniten tulee varmasti niitä kirjavia päiviä.

Uudenvuodenlupauksia mä en sen kummemmin tee, kokemus on opettanut, etten pysty niitä oikein pitämään. Jos lupauksena voi pitää sitä, että koetan värittää  vuoden 2016 tyhjät sivuni mahdollisimman kauniisti ja monin värein, niin se olkoon sellainen. 
Joka päivä se ei onnistu, se on selvää. Yritän silti hyväksyä senkin.

Tuleva vuosi tuo mukanaan varmasti paljon uutta ja muutoksia moniin asioihin. Yritän olla pelkäämättä tuntematonta ja muutosta ja ottaa positiivisin mielin vastaan sen, mitä Elämällä on mulle annettavanaan. Yritän. 

Jokaiselle teille toivon kaikkea hyvää. Olkoon tuleva vuosi onnellinen, helpompi, kivuton, pirteämpi, päättäväisempi, rakkaudellinen, yllätyksellinen, toimeentulevainen, vahvempi, säihkyvä, pussailevampi, matkustavampi, hullutteleva. Jokaiselle toivon sitä, mitä sinä juuri nyt tarvitset. 
Mitä sinä omasta mielestäsi tarvitset?

Hyvää uutta vuotta 2016!

tiistai 29. joulukuuta 2015

Välipäiväpohdintaa

Sitä tuli sitten saikkua lisää. Eipä tuota tohtorisetää nytkään kiinnostanut kovin, totesi vaan että onpa hyvä että on asia fyssarilla hallussa, tässä on saikkulappu, kiitos ja näkemiin. Oven ulkopuolella sitten tiirasin, että viikko napsahti. Samalla keikalla kun osuvasti aika oli kohdillaan, kävin labrassa turvakokeissa.
Asian töihin ilmoittaminen on mulle aina vaikea paikka. Mä tiedän, tiedän, että sairaslomaan on oikeus ja on viisasta se pitää ja oma terveys on tärkein ja kaikkea tuota, mutta silti mulla on vaan niin inha omatunto. Kun kuitenkin tiedän, että kiire on, sijaisia ei oteta  ja muiden selkänahasta mun saikku revitään. Mä inhoan sitä ajatusta. 
Ekalla fyssarikerralla suhtnuori (=nuorempi kun minä) heppu taivasteli kivikovaa selkää ja koetti rentouttaa sitä. Irroitteli kalvoja, olivat kuulemma kovasti jumissa. Löysi selästä pätkän, joka ei liiku mihinkään suuntaan. Taisi tehdä vartin verran ylitöitäkin mun kanssani. Tänään totesi sikasuurimman pingotuksen hellittäneen (kiitos lääkkeiden ja rennon olemisen) ja pääsi rusauttelemaan selkärankaa kunnolla. Hitsi, mutta on se häijyä puuhaa! Ei se varsinaisesti satu, mutta se iso naksahduksen tuntu ja se ääni ovat musta ihan hyytäviä. Alkaa jo kuvitella suurinpiirtein halvaantuvansa... Tuntuu paremmalta, vaan ei hyvältä. Mutta on tämä jo alku parempaan! Kolmannen kerran menen vielä tällä viikolla, sitten on pidettävä kyllä pakkotaukoa. Selän puolesta ei, mutta pankkitilin puolesta erittäin kyllä. Sikakallista puuhaa tämä. 
On myös yksi hyvin vakava asia, mitä tänään siinä lavitsalla maatessani pohdin. Miksi, oi miksi hierojalla ollessa aina pierettää???

Mä olen ihan tosissani alkanut miettiä, mikä musta voisi tulla isona. Viimeisen reilun puolen vuoden aikana todellisuus on tullut tässä asiassa aika karusti vastaan. Halusin tai en, niin enpä taida voida tätä työtä tehdä eläkeikään saakka. On niin paljon asioita, joita pohtia...oma ikä, opiskelun taloudellinen hankaluus, tai se, mitä edes haluaisin opiskella. Ja onko se sitä, mihin mä vielä pystyn seuraavat reilut 20 vuotta? Pystynkö mä mihinkään työhön? Saako muutaman vuoden opiskelun jälkeen tämänikäinen enää töitä? Tai ylipäätään kukaan? Riittääkö mun motivaatio opiskeluun? Mikä mua kiinnostaisi? Miten kaikki byrokratia sairauden/opiskelun/"vanhan" työpaikan kanssa toimii? Mikä taho näitä asioita ensisijaisesti mun tapauksessa hoitaa? Työterkka vissiin ihan ekana. 
Miljoona kysymystä ja pyöreät nolla vastausta.

Toivottavasti tänään on yhtä kaunis pikkupakkaspäivä kuin eilen. Villasukkahiihtely alkaa jo tympiä, keuhkot kaipaavat raitista ilmaa. Selkä antaisi varmasti tehdä edes lyhyen kävelylenkin. Kuntoutuksesta saatu liikuntapäiväkirja odottaa jääkaapin ovessa. Jotain olis välttämätöntä tehdä, tälläkin saralla!



                    Kyllä minä riisipuuroa niin rakastan....


sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Joulu polvillaan

Juu, niin ne pyhät kului. Polvillaan tai maatessa, pääasiassa. Selällään kun makasi, ei sattunut, tai kun oli polvillaan sohvan edessä, rintakehä sohvan istuinosalla, saattoi seurustella muiden kanssa. Olipahan mielenkiintoinen kulma seurata joulunviettoa. Olin mä jouluruokapöydässäkin aina hetken ja palasin taas sohvalle, jne...  No, aattoyönä olinkin sitten niin kipeä, ettei edes kädet suostuneet liikkumaan. Sentti kerrallaan hilasin itseni sänkyyn, lapset antoi lääkettä ja juotti vettä perään, peitteli jne. Joulupäivä meni samaan malliin, krampit oli kamalia ja mä vedin lääkkeitä ihan hurlumhei vaan. Silti jumahdin keittiön pöytään niin, että olivat jo soittamassa ensiapuun. Uh. Lapset lähti isälleen ja mut kyydittiin Rakkaan luo, itse en olisi uskaltanut ajaa. Pari päivää kun on "kylässä", eikä mitään anneta tehdä, vaan lepuuttaa selkää, töllöttää ähkyyn saakka telkkaa, saa hierontaa ja geelejä selän täydeltä ja suklaata lääkettä kuin karkkia, niin alkaa olla aika hyvä. Kipeä on yhä, mutta ne tainnuttavat krampit on jo poissa (koputtaa puuta). Vierihoitokin oli ehkä oiva lisä. Kyllä tää tästä... Niin olin kipeä kyllä, etten muista milloin. Ja vieläkin sen verran on kipu jäljellä ja tuska tuoreessa muistissa, että huomenna aion koettaa saada uuden lääkäriajan. Jos nyt lähden töihin taas nostelemaan ja riehumaan, sama palaa nopeammin kuin ehdin huomata. 

Ihmiset mun ympärillä oli ihania. Kun ne näki, etten mä oikeasti pysty, ne huolehti ja höösäsi. Passasi ja hoivasi. "Pienellä" joululla mentiin, mutta nyyttäriperiaatteella me saatiin vaikka mitä herkkuja ja aivan ihania lahjojakin. Me oltiin kaikki oltu toooosi kilttejä. En olisi ikinä uskonutkaan! <3 Meillä oli yhdessä kivaa, siitäkin huolimatta, että mä olin pylly pystyssä ja kielsin naurattamasta mua, kun sattui. Meidän sakkia ei paljon painanut, vaikkei ollutkaan serviettirenkaita ja hienosti aseteltuja muotikippoja ja kimaltavia eläinomituisuuksiakoristeita, joita esitellä. Pyh, tärkein asia oli se, että rakkaat oli yhdessä, eikä kenenkään tarvinnut pönöttää tai stressata. Tai valmistaa yksin ruokia ja hermoilla muiden tuloa. Höps, ne on niiin sivuseikkoja tuollaiset kiiltokuva-asiat! 

Tämän joulun vietin siis sairaslomalla, selkäkipuisena, pylly pystyssä, lääkepöllyssä, omien rakkaiden kanssa, vierihoidossa, leväten, telkkaria töllöttäen ja erittäin kupu ravittuna. Erityisesti lahjasuklaalla.

Erityismainintana pitää tänne vielä kirjoittaa, miten ihania ihmisiä mulla onkaan myös täällä. Tervehdyksiä, kortteja, asioita ja niin paljon hyvää mieltä, etten osaa uskoakaan. Te kyllä tiedätte, ketkä sitä aitoa onni-epäuskoa ja ilahtumista aiheutitte.
Love ya!!



Tämä oli hyvä. Ipanat tiesi, että mä olen kaivannut dosettia, jossa myös ilta-lokero, mutta en ole raaskinut ostaa. Nyt on, mun näköiseksi tuunattuna ja lääkkeetkin oli sisällä :-D

torstai 24. joulukuuta 2015

Joulu

Jouluaattoaamu. Yhä vaan, näin keski-iässä, yhtä onnessaan Joulusta. Kyhjötän olohuoneen sohvalla yöpaidassa, vilttiin kääriytyneenä, teekuppi kädessä. Ihailen pimeässä loistavaa minikuusta ulkona. On hiljaista. Tässä on se kaikki. Joulu.
Ei lasketa,että selkään sattuu ja siivosin juuri kahdet kissanoksut. Ei lasketa muitakaan murheita, ehtii sitä parin päivän päästäkin. Lasketaan vaan se, että joulutunnelma on sydämessä. Illalla läheisiä ja hyvää ruokaa. Omien lasten tuleva ilo hykerryttää jo valmiiksi.
Vietä sinäkin mitä onnellisin Joulu, parhaaksi katsomallasi tavalla. ♡

maanantai 21. joulukuuta 2015

Pipi

Vapaa viikonloppu. Ihan ei mennyt niinkuin suunnitelmissa oli, mutta hengissä selvisin. Perjantaina töiden jälkeen tuli nimittäin selkä niin kipeäksi, ettei mitään rajaa. Sen lisäksi, että oli "yleiskipeä", eikä voinut liikkua oikein mihinkään suuntaan, äityi vielä kramppaamaan tasaisin väliajoin oikein huolella. Niin lujaa, että huuto (ja välillä itku) pääsi aina kun kramppi iski, sitä kesti aina muutamia kymmeniä sekunteja ja sitten laukesi. Alkaakseen kohta taas. Krampin jälkeen kädet tuntuivat tunnottomilta. Hengitys kulki huohottamalla. Sama jatkui lauantain ja sunnuntain. Jonkunsortin nappeja koetin nassuunkin heitellä, mutten kauheasti kumminkaan uskaltanut, noiden "peruslääkkeiden" takia. Oikein kun en tiedä, mitä niiden kanssa voi syödä ja mitä ei. Läheiset oli jo viemässä mua ensiapuun, mutten suostunut. Sama se nyt on, istunko siellä tyyliin kahdeksan tuntia vai kramppaanko kotona. Ihan kamalaa, enpä ole moista ennen kokenut, vaikka selkävaivoja on ollutkin. Nyt on millin parempi (koputtaa puuta) ja viikko saikkua. Ja omatunto soimaa. Töissä ollaan pulassa, kamalin viikko vuodessa ja vähän väkeä. Ja sitten mä "tein" tämän. Saamarin saamari. Mutta totuuden nimessä, en siellä pystyisi nyt kyllä mitään tekemään.
Tänäänkin on kramppeja tullut, mutta harvemmin. Pitäkää peukkuja, että loppuisivat kokonaan. Rintaranka tässä nyt temppuilee, kipu tuntuu sekä selässä, että edessä. Karseaa. Lääkärin reseptin vien apteekkiin heti ylihuomenna. Siihen asti pärjään kotilääkkeillä. Aikaisemmin ei vaan voi.

Jotenkin mieli on ihan levollinen. Siitä huolimatta, että joulu on tulossa ja tili on miinuksella. Tai ehkä mä olen vaan luovuttanut. Lapsilisä tulee 23 päivä, mutta sen on riitettävä 10:een päivään saakka. Kahden lapsen lahjan olen saanut ostettua, yksi saa itsetehdyn lahjakortin, jonka saa lunastaa tammikuun lopussa. Sumplimalla nämäkin selviää. Kun on vaan pakko.  Kaksi lapsista, äiti ja Rakas ovat tulossa syömään. Nyyttäriperiaatteella mennään. Jokainen tuo jotakin ja meillä on varmasti ihan kelpo joulupöytä. Porkkanalaatikko odottaa pakkasessa, sen sain tehtyä edukkaasti. Onneksi lapsilla on muitakin sukulaisia <3 

Joulukortteja on putkahdellut yllättävistäkin paikoista ja yksi pikkupakettikin. Kiitos <3 Säästän innoissani sen aattoon. Meidän mini-tekokuusen virittelin ulos heti, kun pistorasiat tulivat kuntoon. Kun kuusi on pöydällä, se näkyy kivasti sisään. Kissojen takia se saa pysyä ulkona, sisällä se ei saisi olla rauhassa hetkeäkään. 

Mulla oli suunnitelma auttaa edes yhtä lapsiperhettä tänä jouluna. Se meni vähän mönkään, koska oma tilanne muuttui äkisti miinusmerkkiseksi. Tein kuitenkin kotona olevista helmivarastoista yhteen perheeseen 4- ja 6-vuotiaille pikkutytöille hempeät korut. Toiselle enemmän vaaleanpunaisen ja toiselle vähemmän. Saavat leikkiä vaikkapa prinsessaa :) Ryhmän puuhamies kävi ne multa vielä hakemassa ja toimittaa perille. Reipas mies, kiersi 50 km:n säteellä hakemassa lahjoituksia useammalle perheelle ja toimittaa ne sitten saajille. Siinä juteltiinkin, että molemmat meistä ovat aikanaan saaneet apua samankaltaisesta jutusta ja niin sitä haluaa auttaa itsekin. Suuria ei ole mulla auttaa, mutta onneksi keksin nuo helmet! Niin hyvä mieli!!!
Aika usein mua ihmetyttää ihmisten itsekkyys. Musta on jotenkin käsittämätöntä, miten monia ei kiinnosta. On tärkeämpää säästää omaan etelänmatkaan kun antaa joku kiva, vaikka kympin, juttu jollekin joka ilahtuu siitä Oikeasti. Vaikka ne samaiset ei tajua sitäkään, että kun on Pula, niin kymppi voi tuntua omaisuudelta! 
Tässä on varmaan ideaa niille, jotka eivät tiedä, mihin rahojaan laittaisivat..

Sunnuntaina tuli katsottua kaksi leffaa. Kun oikein mihinkään ei pystynyt, oli helpoin tuijottaa Rakkaan kanssa telkkaa. Rare Export. Juu, ei, ihan pimeä leffa. Kamala oikeastaan. Tai sitten mä en vaan Ymmärtänyt. Illalla katsottiin Lupaus. Hyvä leffa minusta. Vaikka yhtä aikaa ahdistava. Mä en vaan meinaa kestää tollasta ahdistavaa, epäonnea, onnettomuutta, sotaa. Asiat jää pyörimään mieleen ja uniin. Mä otan ne liian "henkilökohtaisesti", oon liian empaattinen, tai jotain. 

Teevesi kuumenemaan ja iltatee nassuun. Perään vähän huumeita ja unihan se saattaa sieltä tulla. Toivotaan ainakin niin. Onneksi yöpöydällä on paksu kirja.

 



tiistai 15. joulukuuta 2015

Hyvää ja huonoa

Ihan ensimmäiseksi pitää kiittää teitä kaikkia, jotka peukutitte mun kotteron puolesta! Läpi meni ja kirkkaasti! Katsastuspoju sanoi vielä papereita tuodessaan että ikäisekseen harvinaisen hienossa kunnossa. Jess!!! Kiitos-kiitos-kiitos!

Ehkä ekaa kertaa elämässäni mulla meinaa olla jouluangsti. Mä en kaipaa suuria, mutta kun ei meinaa nyt olla mahiksia pieneenkään. Kuntoutus ja oma veromoka pisti tilin niin miinukselle, etten tiedä, miten selvitään tammikuun 15:een. Sitä ennen pitäisi selvitä joulusta. Vaikka ei suuria ja ihmeellisiä ostaisi, se on silti ylimääräistä. Ja tokihan mun on lapsille "pakko" jotain hommata. Toinen, mikä vie joulumielen, on se, että mulla on jouluna yksi päivä vapaata. Yksi fucking päivä! Ei siinä paljon joulua vietetä tai perhettä tavata. Tai levätä. Mä tiedän, että monella muulla alalla on sama juttu, mutta silti. Toiset tykkää, toiset ei. Mä en, en millään! Vaikka kuinka olen asiaa koettanut katsoa positiivisesti ja asennoitua, niin ei. En haluaisi olla kaikkia pyhiä töissä. Siitäkään huolimatta että niistä saa vähän extraa. Epäloogista, mutta totta. 
On vaan pakko hoitaa tää joulu pois alta ja oltava ajattelematta. Veetettaa, kun kuuntelee radiota, katsoo somea tai mitä vaan, kun kaikki puhuvat joululomasta ja "pyhistä jolloin vihdoin saa vähän hengähtää". Niin vissiin. (kade paskiainen mä vaan olen..)
Joulufiilis ei noussut myöskään siitä, että posti toi 70 euron vuokrankorotuksen. Olisihan se pitänyt arvata, ettei ikkunoita "ilmaiseksi" vaihdeta. Hohhoijaa.. Palkkaa ei tipu lisää ja nytkin jo kituutetaan. Kuinkas jatkossa? Yhtälö from ass. Myös päätös lääkkeiden omavastuuosuuden korotuksesta vaikuttaa meihin ensi vuonna. Paskat vaan sillekin.

Hymyilytti mua sentään tänään toisenkin kerran. Sain neronleimauksen kaupassa ja ostin Nuorimmaisen joulukalenteriin ananaksen! Heh, ihan tosi, koko ananaksen. Nuorimmainen rakastaa sitä ja nyt oli tarjouksessa 90 snt kilo. Jos muina aamuina kalenterista on löytynyt konvehti tai jotain muuta erittäin pientä, niin huomenna siellä on ananas :-D Olin kaupan kassalla ja jotenkin tuli olo, että joku katselee. Viereisellä kassalla oli mies, joka tuijotti intensiivisesti ja hymyili koko ajan. Yritin miettiä tunnenko, muttei muistunut mieleen. Sitten mietin, että roikkuuko mulla hämähäkki tukasta tai onko persiljaa hampaissa. Tiedä häntä, mitä tuijotti ja hymyili. Meinasin ihan mennä hämilleni. Asia jäi selviämättä, mutta tuli siitä jotenkin hyvä mieli. 

Viime yönä mä taas valvoskelin ja koetin siinä samalla tiirailla taivaalle. Ei näkynyt tähdenlentoja tai revontulia. Upeita kuvia oli kyllä sitten netti pullollaan. Notkuin sitten netissä ja katselin kaikkea kummaa. Kissankakkakorvikset oli yksi, joka mua ihmetytti. Kuka sellaiset haluaa?




Okei, mä voisin alkaa tehdä aitoja. Ainakin kahdet korvikset päivässä sais tehtyä. Kuka tilaa?  Tästäkö mulle lisätienestiä?

Vai pitäisko kouluttautua hitsariks?

maanantai 14. joulukuuta 2015

Kiristävä kuuppa

On se vaan jännä, miten ohut lumihuntu saa maailman paljon valoisammaksi. Pysyisi nyt tuokin vähä, josko sitä tästä piristyisi. Kun aamulla pimeässä ajaa töihin ja hämärää/pimeää on, kun tulet pois, ei polla saa oikeastaan käytännössä yhtään valoa. Töissäkään ei käytännössä ikkunoista juuri näe. En yhtään ihmettele, että kaamostuska alkaa saada valtaa. Kaikkensa on itsensä piristyttämiseksi tehtävä! Jos jaksaa ja pystyy.

Mulla on Taas miehet ikkunan takana. Tämän viikon aikana rempan pitäisi viimeinkin olla valmis. Ihanaa. Jatkuva kura, pöly, melu, ovikellottomuus ja ulkopistorasiattomuus loppuu kohta. Saadaan vihdoinkin myös jouluvalot ulos. Ja mikä parasta; ikkunat on kauniit ja valoisat. Meillä on sälekaihtimet ja ovesta ei enää vedä. Huippua. Ja niinkuin kirjoitinkin, noille iloisille remppamiehille pitää antaa kaikki pisteet kotiin!

Huomenna on sitten vuorossa SE. No, tilipäivä tottakai ja sen myötä siis auton katsastus. Hirvittää. Tämä mun kaikkien koneiden laukeaminen suurinpiirtein yhtäaikaa ei vaan enää VOI päättyä autoonkin... Sen on vaan pakko olla kunnossa ja toimia. Ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa. Pitäkää huomenna kaikki raajat pystyssä mun ropposen puolesta, jooko. 

Jotenkin tänään on taas niin toivoton olo. Huono fiilis. On niin paljon kaikkea pientä ja ärsyttävää, joka pännii tai huolettaa. Loppuuko tää koskaan? 

Pitää kai vaan alkaa tekemään jotain ja lakata ajattelemasta mitään


torstai 10. joulukuuta 2015

Itkuiita

Meillä oli rakkaiden ystävien kanssa pieni tapaaminen yhtenä arki-iltana. Meitä on seitsemän ja hyvin harvoin onnistuu, että kaikki pääsevät paikalle. Nyt onnistui pitkästä aikaa! Muutenkin kaikkien aktiivisuudesta johtuen tapaamisia on vain noin puolen vuoden välein, joten voitte kuvitella, miten paljon kuulumisia on aina kerrottavana. Ja oli nytkin. Osalla suuria asioita, osalla "vaan sitä tavallista ja samaa. Mikään ei ole muuttunut, ei mies, työ eikä kotipaikka. Lapset vaan kasvaa -tyyliin". Kaikkien hengessä ollaan aina mukana ja taivastellaan tai ihmetellään asioita. Mitä kenenkin elämään milloinkin kuuluu. Voi, mitä kaikkea vuosiin onkaan mahtunut; avioeroja, salamarakkauksia, yllätysvauvoja, syöpää, bailaamista, muuttotalkoita, mökkitalkoita, syöminkejä, uusia ammatteja, esiintymisiä, vertaistukea, opiskelua, lapsipulmia, itkua, naurua, tsemppejä, vaikka mitä! 
Tällä kertaa mulle kävi niin, että kun tuli mun vuoro kertoa kuulumiset, tulikin itku. Hitto, että harmitti. Piti olla tiedossa kiva ilta naisten kanssa ja sitten mä menen ja alan vollottaa. No, aikani kun siinä pillitin ja samalla koetin saada nyyhkittyä kuulumiset, niin sainhan mä itseni rauhoittumaan. Jonkun ajan päästä kun mun murheet oli unohdettu ja siirrytty seuraavaan, mä taas jo nauraa käkätin.
Kotiin ajellessa mua harmitti oma itkuni, mutta sitten mä oivalsin yhden asian: tuo ryhmä oli ainoa, jossa mä ikäänkuin saatoin itkeä. Töissä on oltava reipas, kotona on oltava reipas, äidille on oltava reipas, kaikille on oltava reipas. Tai siis näyteltävä reipasta. Töissä vaan pitää ja nuo muut on liian huolissaan jos näytän, miten kipeä mä oikeasti olen.  Noille ei tarvitse. Tämän kun mä tajusin, lakkasi harmittamasta. 

Ystävät <3

maanantai 7. joulukuuta 2015

Miehiä oven takana

Itsenäisyyspäivänä en nokkaani ulos laittanut. Anteeksi, heti huijasin, hain pikaisesti pyykkituvalta kuivumasta lastin remontti- ja kuntoutuspyykkiä. Muutoin lököilin sisällä, kuikuilin ikkunasta hurjana lepattavaa lippua ja taukoamatonta sadepisaroiden virtaa. Puuhailin pieniä ja välillä olin puuhailematta. Päivän "innoittamana" oli erityisesti yksi vaareistani paljon mielessä. Illalla telkkari oli poikkeuksellisesti auki, sillointällöin jaksoin kuikuilla linnanjuhlia joulukorttipuuhailujen lomassa. Mä niin nautin vapaasta viikonlopusta kuntoutuksen päälle!
Kuntoutusasiat ovat pyörineet mielessä täällä kotona. Erityisesti psykologin ja vertaisten neuvot ja kokemukset ovat olleet mielessä. Muut kursssilaiset olivatkin asian työstämisen kanssa pidemmällä kuin minä, olin ainoa "uusi" /hiljattain diagnoosin saanut. Asenne, siinä se sana!
Psykologin kanssa miettiin myös tulevaisuutta, ja sitä, mikä on tärkeää ja mitä sitä haluaa. Myös itseltään liikaa vaatiminen luettiin mun "viakseni" ja sen kanssa olisi tarkoitus tehdä töitä. Monta asiaa, joista jokainen helpommin sanottu kuin tehty.

Ensimmäinen joulukortti on saapunut. Kiitos sinä ihana "kötöstelijä"! Se ensimmäinen ilahduttaa aina vähän enemmän kuin muut! Jostakin syystä joulukortit on aina lapsellisesti ilahduttaneet mua suuresti. Tänäkin vuonna ne pääsevät paraatipaikalle.

Marjaanan seesaminsiemen-viikuna"kerma" pääsi vihdoin kokeiluun, nyt kun on ollut aikaa ja jaksua. Aamupalaksi vetäisin sitä ja marjoja. Mielenkiinnolla odotan, miten ja missä iskee nälkä, tai tuleeko sitä ollenkaan ;) Näin ekalla maistelukerralla mä en tuntenut mitään suurta makujuhlaa, mutten toisaalta myöskään ajatellut sen olevan pahaa. Loputkin syön ja uskon, että maku on sellainen, johon tottuu. Ja jos olisi vielä niin fiksu ja ymmärtäisi jättää sen sokerin muuten pois, saattaisi tämä alkaa maistua jopa vähän makealta. Vai  mitä sanoo asiantuntija?

Tuulikaapin oven takana rymyää miehiä. Mua hymyilyttää, kun yksi niistä välillä laulaa lurauttaa ja muutenkin kuulostaa kovasti hyväntuuliselta. Selkeä höpöttäjämies. Ja hauska. 
Voitte kuvitella, mikä ääni tulee, kun ulkoseinää jyrsitään, auts. Kissat on peloissaan sängyn perimmäisessä nurkassa ja mä vaan irvistelen muuten. Koska en mahdu sängyn alle. 
Vaan ihan kohta meillä on uusi ulko-ovikin ja remppahommat kokonaan pulkassa. Jipii!! Ja kun pakkaset tulee, meilläkin on tuulikaapissa enemmän kuin 10 astetta lämpöä, toivon. 

Ehkä tästä sohvalta on vaan könyttävä ylös laitettava nokka ulkoilmaan... 

lauantai 5. joulukuuta 2015

Sata sanaa kuntoutuksesta


                                          Tuloaula
Ensimmäinen päivä kului kuntoutuksessa lähinnä pyörien ja ihmetellen, kipitellen paikasta toiseen. Ohjelma oli tiukka ja kaikki tapahtumat eri paikoissa. Oli tutustumisryhmää, yleistä ohjeidenantoa ja huoneeseen majoittautumista. Oli kuntosaliohjausta, ja ulkolenkkiä. Oli papereiden täyttöä ja taas tutustumista. Ihan mukavan oloinen porukka meillä. Oli mahdollisuus lainata testiin myös erilaisia terveystyynyjä. No minähän tietysti otin Tempurin testiin, ajatuksella että kaikki irti mitä ikinä saa..  Vapaaehtoisesti menin vielä illalla uimaan. Huoneeseen kun pääsin, oli niin väsy, niin-niin-niin väsy. Vaikka paikka ja sänky olivat vieraat ja vieressä tuhisi vieras ihminen, sammuin kuin saunalyhty. Syömistä tuntui olevan ihan koko ajan, minä kun en ole välttämättä tottunut edes yhteen lämpimään ruokaan päivässä, niin nyt niitä oli kaksi! Niiden lisäksi aamu-, väli-, ja iltapalaa. Huhhuh! Mutta maittavaa ja herkullista ruokaa.
Jollain tasolla ensikävelyt laitoksen käytävillä järkyttivät. Oli jos jonkinnäköistä kulkijaa, joista huomion herättivät tietysti kaikki keppien kanssa kulkevat, ontuvat tai muuten vain vinkurat ihmiset. Väkisinkin tuli mieleen oma tulevaisuudenkuva. Krööh.

Tokana päivänä ohjelmaa oli taas paljon. Allasjumppa oli kivaa! Keskusteluryhmä oli antoisa; vertaistuki on kyllä opettavaista ja antoisaa. Lohduttavaakin. Kivasti saatiin juttu kulkemaan ja kaikki saivat kertoa mitä tahtoivat. Mukavaa on se, että koko ajan korostetaan, ettei mikään ole pakko. Kaikki, niin keskustelut kuin urheilukin, tehdään omien halujen ja jaksamisten ja pystymisten rajoissa. Helpottavaa ja oikein mukavaa. Kun ryhmässä on vain kymmenen henkilöä, ehtivät urheiluohjaajat oikeasti seurata jokaista, antaa vinkkejä omaan vaivaan sopiviksi, tai korjata jos liike on huono. Kaikilla tuntuu olevan paljon tietoa. Tätänykyä paikka onkin suomen johtava reuma ja sidekudossairauksien kuntoutuslaitoksena.

Pilatestyyppinen keskivartalolihaksiin keskittyvä jumppa oli rankkaa, eikä selkä tykännyt siitä yhtään. Tiedä sitten, oliko syynä sekin, että ne mun olemattomat vatsalihakset  eivät ole edes olemassa toimi. (tosin fyssarin mukaan mun vinkura selkä hankaloittaa asiaa myös..)
Kävimme myös sauvakävelyllä. Tykkäsin ihan hirveästi! Lenkin lopulla kun oli jo vähän väsy, ilma harmaa ja jalat tärisevät, ajattelin, että millähän tätä fiilistä saisi pulloon...oli niin kiva, reipas, samalla tyytyväisen väsynyt ja innostunut olo. Ehkä asiaan vaikutti sekin, että huomasin, etten ollut ajatellut kotiasioita moneen tuntiin! Sain testiin myös liukulakanan. Joo, muakin huvittaa, kuulostaa niin pöljältä ja mummolta. Tosiasia nyt kumminkin on se, että mua sattuu kääntyminen lonkkaan öisin ja herään siihen monet kerrat. Lakana saattaa auttaa asiaa. Tai sitten mä putoan sängystä, ajattelin.
Illalla mä osallistuin vielä vapaaehtoiseen askarteluun. Vaihtoehtona olisi ollut myös uniluento, mutta se ei mua nyt sykähdyttänyt.

Keskiviikkona aamu alkoi aika pipinä. Normaalia psoripipiä ei nyt lasketa, vaan nyt oli päällä ne lihaskvut äkkiurheilusta. Auts. 

Liukulakana OLI hyvä, sen mummomaisuudesta huolimatta.
Ravitsemusterapeutti piti meille muutaman tunnin luennon ja tämä oli kyllä koko viikon mielenkiintoisin luento, ehdottomasti. Aihe oli mielenkiintoinen, asiaan päästiin syvemmälle kuin tavallisesti, eikä varsin persoonallinen luennoitsijakaan paha ollut. Jossain kohtaa käytiin myös syvävenyttelemässä ja allasjumpassa. Etuuksistakin meitä valistettiin.
Illalla mä kävin kylmäaltaassa. Kyllä!!! MÄ KÄVIN KYLMÄALTAASSA KAKSI KERTAA!!! Koko illan olin itsestäni niin ylpeä, etten housuihin mahtunut.

Torstaina piti olla altaassa jo puoli yhdeksältä. Sitä ennen käytiin aamupalalla ja koetettiin olla syömättä paljoa. Mitä luulette, onnistuuko, kun tarjolla on hotellitasoinen aamiainen?

Allasjumppa oli edelliskertaa reipastempoisempi, mutta mukavaa. Suoraa altaasta kipaistiin keskivartalolihaksia harjoittavaan jumppaan ja sieltä ihotautilääkärin luennolle. Porukan kanssa keitettiin oleskelutilassa kaffet ja höpöteltiin. Psykologi piti meille tunnin luennon kivunhallinnasta ja toisaalta stressistä.  Sosiaaliohjaaja kertoi meille taas eduista ja kaikenmaailman faktoista, samoin Iholiiton edustaja.
Illalla vietettiin vielä "viimeistä iltaa" takkahuoneessa. Oli siellä varmaan jotain asiaakin, mutta vapaata höpöttelyä ja naurunpyrskähdyksiä. Meille kehkeytyi päivien kuluessa hyvä porukka!! 
Illalla kävin vielä huonekaverin kanssa uimassa ja siellä KYLMÄALTAASSA!! 
Ja taas uni maittoi.


                   Käsikuntosali. Anteeksi vilkas mielikuvitukseni, mutta......

Viimeisenä aamuna olisi oikeasti väsyttänyt ihan rutosti. Aamiaiselle me kuitenkin raahauduttiin ja koko pöydällisen voimin taas nauraa rätkätettiin. Kipaistiin taas psykologin pakeille muutamaksi tunniksi ja vaihteeksi taas syötiin... Ohjaajien kanssa loppukeskustelut, palautteet ja muut, osoitteidenvaihtoa ja viimeisiä höpöttelyjä. Kahden pintaan saatiin lähteä kotiin. Tosin yhdeksän meistä kymmenenstä olisi jäänyt vielä toiseksi viikoksi.



                              Avainkaula-aikuiset