sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Sunnuntai

Sunnuntaiaamut on siitä kivoja, ettei juuri missään kulje ketään. Tänäkin aamuna sain rauhassa huristella 26 km:n työmatkani niin, että vasta paria kilsaa ennen työpaikkaa näkyi ensimmäinen auto ja vissiin sen sisällä ihminenkin oli. Ainakin saa ajella rauhassa. Melkein voi kuvitella olevansa yksin koko maailmassa. Hui, se ei olis kyllä kivaa, pelottavaa lähinnä! Yhdellä peltoaukealla oli neljä otusta, mutta sen verran pimeää heti kuuden jälkeen on, ettei nähnyt, keitä siellä oli. Peuroja varmaan. Saattoi ne toki olla kontillaan olevia ihmisiäkin, en nähnyt.

Työpäivä oli jokseenkin haastava, särki enemmän kuin normaalisti. Lääkettä vetelin urakalla ja koitin selvitä. Luojan kiitos, että oli vain 8 tunnin päivä. Mutta kivat juttelut ja maailmanparannukset meillä oli työkaverin kanssa siinä juoksun lomassa. Arvostan!
Loppupäivän mä vietinkin sitten sohvalla. Luin ja koneilin, telkkaa en tänäänkään edes avannut. Kaksi karvaista, kurisevaa lämpöpatteria piti musta huolta. 



Kotilapsella alkoi hiihtoloma. Paljon sitä ei kyllä näy, on järjestänyt itselleen kaikenmaailman ohjelmaa koko viikoksi. Yökyläilyjä ja sen sellaista.. Onneksi isänsä kuskaa, mä olen töissä huomista lukuunottamatta koko hela viikon. Huomenna sentään kuskaan minä. Neiti on selvästi huojentunut siitä, että yhteishaku on nyt tehty, eikä enää tarvitse sitä miettiä. Haettu, mitä haettu. Nyt sitten odotellaan kesäkuun puoleenväliin saakka. Yhä vaan opo toimi yhtä kökösti kuin aikasemmin.. Mietin jopa jonkinlaista valitusta tai ainakin kiperää palautetta aiheesta, mutta vielä en sitä tee. Vasta sitten, kun koulu on ohi. Valitettavasti on mahdollista, että negapalaute vaikuttaisi opon käytökseen/arviointeihin jollaintapaa. Ope kun on muutakin kuin vain pelkkä oponmaikka. Hautaan asian siis (ainakin) hetkeksi.

Nyt alkoi tökkiä niin pahasti, että on syytä lopettaa ja siirtyä petiin. Huomenna kello ei soita, ihanaa <3 Labraan on aamusta juostava, mutta onneksi se ei aukea ennen yhdeksää. Saan siis nukkua kolme tuntia pidempään kuin työaamuna. 


torstai 25. helmikuuta 2016

Ota kaikki irti

Sitä tuntee saavansa kymmenen vuotta  miinusta ulkonäköönsä, kun pääsee kampaajalle yli kolmen kuukauden tauon jälkeen. Lyhyttukkaiselle se on liian pitkä väli, ehdottomasti. Mutta kun.. No, nyt siellä on käyty ja vähän aikaa voi olla pelästymättä tyytyväinen, kun kurkkaa peiliin.

Elämä on valintoja. Ehkä kituliaammin, kuin monella muulla, mutta mun elämä. Nyt mietitään, onko varaa kampaajaan vai puhelinlaskuun. Toisinaan kaupassa mietitään, otanko leivän vai maidon. Tai onko varaa ostaa lapselle yksi jugurtti. Näillä mennään, koska ei ole vaihtoehtoja. Sitten joskus mä ostan pöydälle tulppaaneja. Ostan tytölle ripsivärin heti kun se loppuu, ettei meidän tarvitse käyttää samaa. Sitten joskus mä vien laskettelemaan, kiinalaiseen syömään ja ostan sille "turhia" vaatteita. Sitten joskus meidän ei tarvitse enää laskea lääkepurkin pillereitä, riittääkö ne seuraavaan rahapäivään asti. Toisinaan ollaan muutama päivä ilman. Sitten joskus mä raaskin viedä auton pikapesuun. Sitten joskus mä en enää kieltäydy ystävän teekutsusta siksi, että autossa on bensaa vain sen verran, että pääsee töihin, mutta ystävälle ei. Ostan myös kaikenlaisia hedelmiä, niitä joita tekee mieli. Käyn konserteissa, brunssilla ja sushia syömässä. Edes kerran kuussa jotakin näistä. Sitten joskus.

Nyt mä koetan ottaa irti positiiviset fiilikset muulla keinoin. Pysähdyn ihailemaan upeaa auringonlaskua. Huomaan iloita siitä, kun töissä on kikatushetki höpsöjen työkavereiden kanssa. Olen liki taivaassa kun istun kampaajan tuolissa. Arvostan ja olen onnellinen siitä, että lapset on läheisiä ja juttelee asioistaan. Olen kiitollinen exälle, että kustantaa Nuorimmalle hiihtolomalla vähän poikkeavaan ohjelmaa. Nautin kissojen kurnutuksesta. Olen onnellinen vapaapäivistä. Silloin ei tarvitse nousta viideltä ja särkeminenkin on pienempää. Kehun itseäni vuolaasti avannossakäynnin jälkeen.

Tämän aamun Positiivareissa: 

Ota kaikki irti siitä mikä tulee 
ja vähät välitä siitä mikä menee.
Ota kaikki irti kohdallesi 
osuneesta onnesta, saamistasi 
lahjoista ja ilon hetkistä; älä 
murehdi vaivojasi, velvollisuuksiasi 
ja surun aikojasi.

Ota kaikki irti mahdollisuuksistasi, kyvyistäsi, menestyksen hetkistä
älä murehdi takaiskujasi, kriisejäsi 
ja vaikeuksiasi. Ota kaikki irti siitä 
mitä elämällesi tarjotaan. Jos tiellesi 
osuu hyvää, ole kiitollinen. Jos pahin 
tapahtuu, ota haaste vastaan ja käännä 
itse asiat parhain päin. Älä välitä 
siitä mikä menee. Jos menetät euron 
tai omaisuutesi, mieti menetyksen 
syytä ja kysy itseltäsi: "Mitä voin 
oppia tästä kokemuksesta?"

Ota kaikki irti siitä mikä tulee 
ja lakkaa murehtimasta sitä mikä 
on jo mennyt.





Toisina päivinä tuo kaikki onnistuu, toisina taas ei. Yhtä aaltoliikettä koko elämä. 

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

"nouse ja paa, huuliisi punaa, nyt vähän näyttää siltä et maailma ei loppunutkaan"...

Mä olen tietoisesti koittanut pysyä poissa koneelta. Niin blogeista, faceista kuin kaikkialta muualtakin. Välillä on onnistunut, välillä ei. Olen koettanut vaan levätä kaiken töistä liikenevän ajan ja tehdä/olla tekemättä vain mukavia asioita. Säntillisesti naukkaillut rautalitkua ja pillereitä ja ottanut happea. Stressaamattomuus ei nyt vaan kertakaikkiaan tässä umpikujassa onnistu, mutta olen koettanut tyhjentää päätä sitten kaikesta muusta "ylimääräisestä".
ISO ilonaihe mulle oli arvontavoitto. Useampaan kertaan harmittelin, etten pääse keikalle, joka olisi tuossa lähikaupungissa. Keikoilla nyt ole muutenkaan päässyt käymään muutamaan vuoteen, mutta tämä harmitti jotenkin erityisesti. Olenhan artistista tykännyt lähestulkoon aina. Ystävänpäivänä bongasin vielä tarjouksen, jolla olisi saanut kaksi lippua yhden hinnalla, mutta siihenkään ei ollut sitä 35 euroa laittaa. Osallistuin kuitenkin kilpailuun ja pam, menin ja voitin! Yhtäkkiä mulla oli kaksi lippua idolin keikalle ja kaiken päälle vielä vapaa viikonloppu. Wuhuu!!!! 
Kävipä sitten vielä niin, että sain ihanan tyypin mukaani. Sellaisen tyypin, jolle kehtaa sanoa, että tuo omat ruuat mukanasi, mulla on tilillä kaks euroa ja rahaa tulee viikon päästä.  Eikä tuo ollut moksiskaan! Syötti loppujenlopuksi jopa mutkin perinteisellä asuntovaunugrillillä :-D Kiitos <3
Törmättiin ajomatkalla myös poliiseihin. Se herra puhalluttaja oli käytökseltään sellainen, kuin me olisi oltu koiria. Samanlaisella kädenliikkeellä se mua "käskytti". Ärsyttävä ja ylenkatsova. Hyi. Puhallutuksesta vaan oli kyse, mutta niin oli koppalakin asenne ikävä, että. Harmi, ettei mun vieressäistuva toveri keksinyt salamana mitään nasevaa. Multahan ei voi edes odottaa, kun oon hidas hämäläinen ;) 
Konsertti oli ihan huippu. Artisti on vaan minusta niin täynnä energiaa ja naispoweria. Samalla on niin mukava, vähän  kapinallinen ja ihana. Tykkään niin! 
Muhun iski kyllä niin kovaa keikkakärpänen. Jotenkin sitä oli tässä piiiitkän pakkotauon aikana unohtanut, miten mä nautin elävästä musiikista, valoista ja jytkeestä. Siitä, että musiikki porautuu ihan sieluun asti ja kaikilla aisteilla on koettavaa. Heti, kun jytke alkoi, mä ajattelin/muistin, että tää on vaan niin mun juttu!! 
Kaikenmoista ehdittiin siinä ajomatkojen aikana tyttötoverin kanssa päivittääkin ja höpötellä. Ja kotona vielä lisää. Molemmat oli väsyjä ja grilliruuasta  ähkyjä, mutta Nuorimmainenpa päätti tässä muutama viikko sitten alkaa teiniksi ja nyt on muutama viikonloppu mennyt vähän niin ja näin noiden kotiintuloaikojen kanssa. Tunnin oli nyt myöhässä, mutta kunnossa sentään. Mutta kun kello oli jo puoliyön väärällä puolen ja vanhat olis halunneet nukkumaan ;) Ja toki mulla oli myös huoli tytöstä. Mutta ehdittiinpä päivittää kuulumiset.
Mä pidän sormet ja varpaat ristissä, että tää on vaan ohimenevää, tämä Nuorimmaisen teineily.. 

Ehkä tämä arvonta oli nyt yläkerran ja maailman tapa näyttää mulle, että viimetingassa voi iskeä joku ylläripiristys ja elämä alkaa voittaa. Ja ehkä rautalitkullakin on osansa. Ja ystävillä ja huolenpitäjillä. Ehkä tää tästä, kun aikaa kuluu ja asiat suttaantuu. Niiden on pakko.




"vielä sun pää on surusta raskas, mut se sellaiseksi ei jää, sun tiesi ne päätyvät hyvään..."

perjantai 12. helmikuuta 2016

valivalivalivalivalivalivalivalivalivali

On tainnut taas viikko kulua, kun viimeksi olen mitään tänne jaaritellut. Tuo viisivuotispostaus oli ajastettu jo aiemmin, ja olin sen jo unohtanutkin :) Ei yllätä nykyään yhtään.
Pakko myöntää, vaikken haluaisikaan valittaa aina ja kokoajan, enkä varsinkaan ikuisesti, että taas on elämä ollut lähinnä sinnittelyä. Aamupäivän jaksan töissä, sitten alkaa se kolotus ja väsymus/uupumus/mikälie. Hammasta purren olen loppupäivän ja pää on sekaisin. Lisänä mulle on tullut viime viikkoina sellaista ihmeellistä oloa; en oikein osaa sitä edes selittää, mutta kokeilen... Ensinnäkin mä unohtelen asioita. Saatan kävellä johonkin suuntaan ja ihmetellä, miksi olen sinne menossa. Tätä tapahtuu monta kertaa päivässä. Lisäksi mun on oikein sinniteltävä ja superskarpattava, kun en meinaa pystyä keskittymään asiaan ja saamaan siihen ratkaisua. Ihan kuin pää olisi ihan tyhjä, eikä siellä liiku mikään. Ihan kuin olisin jotenkin vajaa. Ihan pieniäkin asioita pitää miettiä, kuten mikä on työkaverin nimi. Kun töissä on kuitenkin koko ajan hektistä ja paljon muistettavia pikkuasioita kellon kanssa kulkien, on se erittäin raivostuttavaa. Ja väsyttävää. Koko ajan skarppaan täysillä, että kykenisin tahtiin/mihinkään töissä. Ihan kuin olisin unohtanut kaikki pienimmätkin perusasiat. Alkaa väkisinkin miettiä, että mikä mulla oikein on??? Kaksi kansiota opiskeltaavakin olisi, mutta jos en muista/kykene edes päivän perusasioita tai nimiä, lienee turha koettaakaan opiskella..
Anemiakin tossa labroissa todettiin, siitä huolimatta, että olen koittanut kaikenmaailman vihanneksien ja hedelmien syöntiä lisätä, toki varojen mukaan. Aina ei vaan pysty.  
Omahoidon kautta lääkäri määräsi Floradix-rautalitkua, nyt koitetaan sitä. Pinaattia(kin) olen koittanut tunkea joka paikkaan. 
Olen pitänyt huolen siitä, että nukun vähintään kahdeksan tuntia joka yö.
Olen tälläkin viikolla käynyt avannossa.
Olen koittanut sulkea silmäni kodin kaaokselta; kun en vaan jaksa.
Koettanut olla vapaapäivänä järjestämättä mitään, kieltäytynyt pääasiallisesti menoista =levännyt.
Silti, mä olen vaan umpiväsynyt. Pää on kuin sumussa. Ei jaksa mitään. 
Tämä ei voi olla sitä "tavallista kevätväsymystä"

Reumapolille on aika kuukauden päästä. Työterveyteen on turha mennä, siellä sanotaan kumminkin, että reumapoli hoitaa..


Jos mä oonkin vaan tulossa hulluksi? 

torstai 11. helmikuuta 2016

Viisi vuotta.

11.2.2011 Perustin ensimmäisen blogini täällä Bloggerissa. Olin juuri eronnut, muuttanut lasten kanssa erilleen miehestä, jonka kanssa olisi samana vuonna tullut täyteen 20 vuotta avioliittoa. Muutama vuosi toki ennen liittoakin.
Viisi vuotta täällä on siis kirjoiteltu. Ihan samana blogi ei ole pysynyt, olen "muuttanut" kaksi kertaa. Ensin oli "Talven jälkeen valo", sitten "Sen nimi on Elämä" ja nyt tämä.. Kaikki vanhat tekstit ovat tallella, mutta vain minun luettavissani. Sitten kun/jos niin haluan. 
Muutoille on ollut omat syynsä. Talven jälkeen valo- nimeä jäin kaipaamaan, siitä tykkäsin kovasti. 

Osa teistä on ollut matkassani jo ensimmäisestä blogista asti. Osa on pudonnut pois, osa tullut tilalle. Paljon olen teiltä saanut, monenmoisessa muodossa. Kiitos sinulle, joka elät matkassani mukana nyt!


perjantai 5. helmikuuta 2016

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari?

Nuorimmainen on hakenut urakalla kesätöitä. Hinku kokemukseen ja rahaan on kova, kaikkensa yrittää. Pidetään peukkuja. Kaksi kesäähän tuo on jo kesätöissä ollut, 13 ja 14-vuotiaana. Nyt mielisi jo muualle, näkemään jotain muuta. Kiven takana vaan ovat paikat, joihin pääsee alle 16-vuotiaana. Tästä tulikin mieleen eräs toinen nuori, jota töissä koetan vetää perässäni. 17-vuotias ja vetelä kuin mikä. Töihin tuloaika ei tunnu olevan niin justiinsa ja liian aikaisin on kiire pois. Huokailee tai sanoo vastaan kun jotain pitäisi tehdä. Koskaan ei ole kesätöitä edes hakenut, ja muutenkin  tuntuu olevan perheen kultapoju mopoautoineen ja muine vermeineen. Minkäänlaista kunnioitusta ei tunnu olevan vanhempiaan tai meitä harjoittelunohjaajiaan kohtaan.No, nuorihan tuo on ja elämä opettaa. Ehkä. 

Yhteishaku alkaa muutaman viikon päästä. Ysiluokkalaiset tuskailevat hakujensa kanssa, pohtivat, mitä tehdä tässä vaiheessa elämällään. Nuorimmaiseni on suht selkeällä tiellä, hänen valintansa on ollut kolmisen vuotta sama. Enemmänkin päänvaivaa hälle aiheuttaa ympäristön paineet. Moni nauraa partaansa, opo suorastaan haukkuu valintaa ja läheinen koettaa käännyttää minkä pystyy. Isänsä on koittanut jo lahjontaakin. 
Asiassa on monta puolta. Allaolevasta wilman koerivistöstä näette, että nuorella menee koulu erittäin hyvin. Kielet (enkku 9, ruotsi 10, ranska 10, äidinkieli 10) ovat helppoja ja muutkin aineet sujuvat niin, että keskiarvo on todistuksessa 9,5 luokkaa. Tytön valinta on silti kaksoistutkinto, jossa ammatillinen ala on se, johon pääsee kaikista pienimmällä keskiarvolla. Ala on muutenkin rankka ja itsestään huolta pitävälle (lue: pitkät kynnet, vahvat meikit, pitkä tukka ja naisellinen vaatetus) tytölle vähän epätavallinen. Opo koulussa on todellakin haukkunut tytön valinnastaan! Koska kaksoistutkinto on tytölle se juttu, samoin kuin alavalinta, tulee junamatkaa joka päivä tunnin verran molemmissa päissä (oletan tässä, että pääsee ko. kouluun). Silti tyttö pitää halustaan kiinni. 
Mä itse ajattelen, että mikään, mitä opiskelee, ei mene hukkaan. Siltikään, vaikka vuoden päästä huomaisi, ettei ala ollutkaan niin hehkeää kuin kuvittelee. Tai jos koulu käy matkoineen liian rankaksi ja haluaa vaihtaa. Eihän nykypäivänä enää opiskella eläkeammattiin muutenkaan. Tavallaan hyvä kielipää menee ehkä "hukkaan", mutta nuorihan tuo on! Ja ehtii vielä monta asiaa elämässään, jos siltä tuntuu. Mua itseäni ainakin harmittaisi, jos mut pakotettaisiin johonkin, mitä en halua. Ei silloin riitä opiskelumotivaatio, ei millään!
Mitä itse olet mieltä? Sellaiseen jännään juttuun olen törmännyt, että kauniita sanoja puhutaan, kuten "tottakai lapsen pitää saada tehdä mitä haluaa", mutta kun kyse on omasta lapsesta, niin kummasti sitä vaan lukioon (ja "lääkäriksi tai juristiksi") "pakotetaan" tai tuupitaan. Karrikoidusti sanottuna noin, mutta ymmärtänette pointin?
Jos oma lapsesi tahtoisi vaikkapa kiinteistöhuoltajaksi (mitenkään ammattikuntaa aliarvioimatta!) liki kympin papereilla, mitä sanoisit? Mä olen oman mielipiteeni tuossa jo sanonut, mutta mielenkiinnosta tahtoisin kuulla, mitä sinä ajattelet?





keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Märkä rinta rottingilla!

Mulla on ollut vuosikausia mielessä eräs asia, josta olen "haaveillut". Omasta mielestäni täysin umpipähkähullu haave itseni tuntien.
Mä en oikein tiedä, mikä mua tuossa asiassa on aina kutkuttanut. Sekö, että olen lukenut siitä niin paljon hyvää? Vai sekö, että olen aina "tiennyt" etten pystyisi siihen ja halunnut haastaa itseni? Jokatapauksessa mä olen aina kunnioittanut asian harrastajia. 

Jostain se into putkahti nyt. Mä sain aikaiseksi pyytää itseni kaverin mukaan tutustumiskäynnille. Varmuuden vuoksi mä otin omatkin vermeet mukaan, vaikka ajattelin kieltämättä vielä tuntia ennen, että mä vaan tutustun ja katselen... Vielä  mitä! Mä tein sen. Mä niin ylitin itseni!! 

Jostakusta tää voi tuntua vähäpätöiseltä asialta, mutta mulle tää oli iso asia. Mua ei saa kesälläkään järveen ennenkuin vesi on +26. Uimahallissakin mulla menee uskaltautua veteen vaikka kuinka kauan. Mä vihaan ja inhoan kylmää. (joku teistä saattaa muistaa, kun kerroin aikanaan maalla ollessani, että istuin saunassa vaatteet päällä, kun talossa oli 17 lämmintä. ) Kylmyys vaan on mulle vaikeaa ja tuntuu inhottavalta. Kädet mulla on aina sisälläkin jääkylmät ja...no, mä vaan olen ihan sairaan kylmähinen.

Ja niin mä vaan kävin avannossa!! Ja olen niin ylpeä itsestäni ja siitä, että uskalsin! Mä niin jyräsin kaikki omat epäilyni ja tekosyyni ja tein sen. 

Minä,  Helmi  Tärisevä  Jääkalikka  kävin  oikeasti  a-van-nos-sa!!

Ensi viikolla uudestaan.


      "huiskuttaa vimmatusti terkkuja Rantikselle"

Täältä mä löysin positiivisen oloisen tekstin.  Tämäkin kannattaa lukaista. Wikipediakin kertoo jotakin.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Näennäis(?)reipastuminen

Vapaana viikonloppuna mä en tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Lähinnä notkuttiin urakalla rakkaan kanssa. Toinen toipui kuumeesta ja mä toivuin muuten vaan. Lauantai lojuttiin sohvalla töllöttäen telkkaria ja herkuteltiin pannarilla. Sunnuntaina tehtiin kirppiskierros. Viisi kirpparia, eikä kumpikaan löytänyt mitään! Yhden tosi kivan kupin löysin, mutten raaskinut ostaa. Aloin ajatella, etten mä sitäkään oikeasti tarvitse. Jätin sinne. Ajattelin, että jos asia jää kalvamaan, voin työmatkalla poiketa sen nappaamassa ja uhrata sen 2,50€. Jos taas unohdan sen, niin sitten en sitä niin paljoa kumminkaan halua.
Mä olen koettanut (henkisesti) reipastua. Kysynyt jo kaverilta yhtä "aktiviteettijuttua" ja huolisko se mut mukaan kokeilemaan. Pohtinut toistakin moista, katsotaan nyt. Mä nyt en vaan voi vaan märehtiä ja lamaantua tästä. Ei muuten tuu mistään mitään.  Ja itsehän mun on tähän tartuttava ja selvitettävä ja kokeiltava. Tähänkään tilaan ei vaan voi jämähtää. Niin kerta! Nähtäväksi jää, tapahtuuko käytännössä mitään. (Tää voi olla verrattavissa siihen, kuinka maha täynnä on helppo päättää aloittavansa dieetti :-D  )
Mä koetan kumminkin aloittaa viikon (ja kuukauden) reippaampana ja paremmalla mielellä kuin monta aikaisempaa. Koetan tankata itseäni appelsiineilla ja muulla powerilla. Viikolla on luvattu jopa aurinkoa näyttäytyväksi!