tiistai 29. maaliskuuta 2016

Otsikoton



Pystyisinpä minäkin.

Omasta mielestäni mä olen jaksanut melkein aina olla positiivinen. Uskoa, yrittää. Vaikeina hetkinä kaivanut vaikka väkisin sen jaksamisen ja jonkunsortin ilonkin esiin. Mut tunnetaan nauravaisena ja aina iloisena tuolla livemaailmassa. 

Nykyään en enää tiedä, kuinka kauan. Huomaan muutokset omassa itsessäni ja ajatusmaailmassani. Muutokset, joita en halua minussa tapahtuvan ja joista en pidä yhtään. Tiedän, että ne eivät tee hyvää minulle. Sitä kautta ne eivät tee hyvää myöskään perheelle, parisuhteelle, eivätkä ystävyyssuhteille. Ei työpaikkaminälle, eikä bloggaamiselle, ei harrastuksille. Eikä terveydelle. Ei millekään! 

Mitä sitten voin tehdä? 
En todellakaan enää tiedä. Huomaan tätänykyä ruikuttavani täällä blogissa koko ajan. Huomaan senkin, ettei mua jakseta enää lukea, enkä sitä ihmettele. Itsekin väsyn alativalittaviin ihmisiin. Ja alan pelottavasti itse muuttua sellaiseksi. En tahdo! Mun elämä nyt vaan on tätä. Mistä muusta kirjoittaisin? Ei musta ole pitämään yllä kiiltokuvakulissia. Enkä sitä haluakaan. 

Huomaan ajattelevani katkerasti. Huomaan olevani kateellinen monista asioista. Vaikka yritän Yrittää  entiseen malliin, se ilo, joka ennen tuli pintaan luonnosta, kauniista kukista tai ystävän tapaamisesta, on nykyään paljon laimeampaa. Hymy on kasvoilla, mutta ei ollenkaan niin usein sydämessä. Sydän ja järki kuitenkin tietää, että se huoli ja murhe on olemassa, eikä katoa mihinkään.  Ei ole mitään realistista toivoa paremmasta tilanteesta. Ei ole kivoja asioita, mitä odottaa. Niitä, joista sitä voimaa ja jaksamista saisi jatkaa taas. Tarkoittaa, että kaikki edessäpäin oleva näyttää rämpimiseltä ja vain päivästä toiseen selviytymiseltä. 
Kun tietäisi, että vaikkapa puolen vuoden päästä helpottaa, tai että kahden kuukauden päästä on se kiva ilta, jaksaisi paremmin.

Tiedän hyvin, että onnellisuus lähtee itsestä. Mutta kun arki on pelkkää sinnittelyä monella eri saralla,  tunnista, yöstä, päivästä, viikoista ja vuodesta toiseen, alkaa omat ajatukset kiertää vain sitä likakaivokehää, eikä niitä hopeisia pilkahduksia enää löydy. Kun ne hukkuu siihen paskaan, jolle et itse voi tehdä mitään. Ja jotka yhteiskunnan kehän kiertäessä vaan lisääntyy. Niitä asioita, joita osa ihmisistä ei edes ymmärrä pilkahduksiksi, koska heille se on vain osa tavallista elmää ja arkea. 

En yhtään ihmettele ihmisiä, jotka toivottomissa tilanteissa alkavat ryypätä taukoamatta, katoavat kokonaan, hyppäävät jokeen tai jotain muuta. 

Toivottomuus on hyvin pelottava asia. 




sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Hetki kirkossa


Istuin rakkaan kanssa ihan rauhassa, kunnes kiinnitin huomiota muutamaa penkkiriviä edempänä olevaan mieheen, tai oikeammin hänen päähänsä. Kyllä, päähänsä. Se tuntui etäisesti tutulta ja silti tunnistin sen kaljun muodon heti. 
Lasten isä
En huomannut heidän tuloaan aiemmin, enkä oikeastaan muistanut edes odottaa heitä paikalle. Yhtäkkiä silmiini osui vain tuo tuttu pää. 
Koska itse tilaisuus ei ollut vielä alkanut, huomasin katselevani heitä, elehdintäänsä ja liikkeitään. Näyttivat ihan onnellisilta. Ihan kuin varmasti minäkin omani kanssa taaempana. 
Tietoisesti jäin miettimään, miltä minusta tuntui. Eniten ihmettelin sitä, miten samaan aikaan tutulta ja vieraalta  tuo  mies näytti eleineen ja ilmeineen. Jokainen kallon muhkura ja jälki oli tuttu. Saatoin suurinpiirtein kuulla äänensä ja sanat, joita jutteli vierelläolijalle. Samaan aikaan mies tuntui niin etäiseltä. Kuin kaikesta olisi valovuosi. Ihmettelin mielessäni, että  ihanko oikeasti olin tuon ihmisen kanssa naimisissa vajaan kaksikymmentä vuotta? Tuon ihmisen kanssa olen elänyt hurjan pitkän matkan elämää. Lasten syntymät, sukulaisten kuolemat, perheen auto-onnettomuudet, leikkaukset, etelänreissut ja pihallagrillaukset. Aamujugurtit, yhteiset lenkit, vauvojen odotukset, nimien valinnat. Omenapuun valinnat ja kinastelut siitä, poltetaanko takassa vielä pesällinen vai ei. 
Paljon hyviä hetkiä. Ja sitten paljon niitä mykkiä hetkiä.
Mitään kaihoa en tuntenut. En mitään, mikä houkuttaisi muistelemaan vanhoja kaiholla. Eniten ihmettelin, miten vieras ihminen tuo oli, kaikesta yhteisestä huolimatta. Olin myös tyytyväinen, että vierellään oli ihan mukavannäköinen ihminen. Mitään pahaa en hänelle toivo, toivon vain, että osaa olla onnellinen ja tehdä kumppaninsakin omalta osaltaan sellaiseksi. 
Kaikkea hyvää lasteni isä. 

Kaikkea hyvää.  *klik*



"minä tahdoin kuulla jo sen että olisit onnellinen
minä tahdoin kaikkea hyvää nimeen rakkauden
minä toivon niin sisälläin että löydät onnesi näin
minä toivon kaikkea hyvää tästä eteenpäin"

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Viikon monet fiilikset

Tunteikas ja aktiivinen viikko takana.

Maanantaiaamuna ensimmäiseksi luettu viesti kaukaa, sai sydämen sykkyrälle, kyyneleet silmään ja huolen pintaan: 
"Saati sitten ees sänkyy siihe omaan kämppää. Emmä jaksa ja halua ottaa täältä mitää mukaa. Se, mitä mahtuu Volkkarin  perään.." 
Huoli, huoli, huoli. Molemmista. 
     Sydän sykkyrällä matka sairaalalle ja labratädin ihmetys. "Mä en ole koskaan joutunut ottamaan tällaisia kokeita. Nyt täytyy vähän opiskella...hmm... Erilaisia putkiakin pitää hakea varastosta. Ei kai sulla ole kiire?"  No ei, kunhan ehdin röntgeniin tunnin päästä. 
Sairaalan käytävillä törmäsin tuttavaan, pitkä turinahetki ilahdutti. Oli mukavaa kuulla kuulumiset! 
Illalla kaverin kanssa varovaisella lenkillä. Ulkoilma tekee niin hyvää pääkopalle!

Tiistai meni aika unessa. Edellisiltana pistetty piikki saa seuraavan yön aina ihan sekaisin. Parin tunnin unilla mentiin. Ajellessani töihin rekisteröin kuitenkin ihan huumaavan kauniin maailman, oli pakkasta ja kuura kimalteli auringon noustessa niin, että näytti, kuin koko maailma olisi täynnä kimaltavia timantteja. Itketti tuo kauneus. Töissä tuntui normaaliakin raskaammalta. Suoraa töistä menin sovitusti kaverin kanssa avantoon. Loppuillan oli euforinen olo. Kahdeksalta nukkumaan. 

Keskiviikkona lupasin mennä töistä suoraa kaverille. Kuukausitolkulla on koetettu saada aikaa sopimaan. Iltapäivällä sain kysymyksen: "tulisitko mukaan säbäpeliin, Kerttu pelaa, tärkeä peli" Mietin pitkään, menenkö, vai peruntaanko näkeminen taas. Tiesin, että iltavuoron jälkeen olen poikkipoikkipoikki ja että pelissä menee myöhään. Menin kumminkin. Ja hyvä että menin! Peli oli niin jännä, kutkuttava ja tiukka, ettei mitään rajaa. Kyllä niin huudettiin ja taputettiin ja tömistettiin! Väliajoilla ehdittiin jutellakin. Kävin halaamassa ja onnittelemassa kaveria, joka myös pelasi. Tytöt oli niin onnellisia!! Kotimatkalla olin niin fiiliksissä siitä omasta innosta, joka musta katsomossa taas löytyi, että tyttöjen riemusta ja onnesta.Tuon ystävän näkeminen saa aina aikaan onnellisen olon siitä, että mulla on hänet.  Tuo kaikki itketti. Silkasta onnesta. 
Töihin lähdin aamulla kuudelta ja illalla kympiltä olin kotona. Umpiväsy ja särky. Silti onni.

Torstain työpäivä oli onneksi vain kahdeksan tuntia. Nuorimman hammaslääkäri soitti: lähete suukirurgille. Tästäkin huoli, iso huoli. "Luoja, anna sen olla jotakin pientä, eikä tätä samaa.." Suoraa sydämeen osui myös tyttären toteamus siitä, ettei halua mennä, "koska se maksaa"... Tein kyllä selväksi, ettei todellakaan käy. Kaikki  muu on kuitenkin loppupelissä vain materiaa, terveys ei.
   Töistä suoraa kauppaan (lapsilisäpäivä nääs..) ja poikkesin myös Rakkaan luona. Liian aktiivinen ja touhuntäyteinen viikko alkoi tehdä tepposiaan ja koko kipeänä makasin sohvallaan. Harmitti. Silloin kuin nähdään, olisi kiva jaksaa.. Mielessäni mietin, miten kauan tuo kestää minua.. Totuushan on, että tauti rajoittaa mun elämää. Olemista ja jaksamista. Vaikuttaa se eittämättä myös mielialaan. Turhahan noita on pohtia, mutta voiko sitä ihminen muutakaan, varsinkaan kun on varustettu alati miettivillä ajattelimilla?

Perjantaina eli tänään sain nukkua. Yksitoista tuntia meni niin että hurahti, siltikin heräsin kissojen päätöksellä. Miettivät vissiin, että "nyt akka ylös!"
Pesukone hurisemaan, huomiseksi on oltava taas työvaatetta. Nuorin lähtee isille, itse suuntaan Rakkaan luo. Ei suunnitelmia, vain sohvaa. Pakko levätä, huomisesta alkaa taas työt. Pakko todeta, että nämä ykkösvapaat on aivan per***tä. Mutta tämä ilta on varmasti ihan kiva <3

Viettäkäähän kiva pääsiäisloma te, jotka sellaisen saatte viettää! Ja tsemppiä teille/meille kaikille hoitajille, keittiöihmisille, kuskeille, poliiseille, palomiehille, kaupan alan ihmisille jne jne, jotka nämäkin pyhät töissä vietätte.
Lämmin ajatus teille, joilla on murhetta elämän kanssa, kipuja ja vaivoja ja kaikkea muuta tyhmää ja kökköä. 
Ja kiitos teille, jotka jaksatte aina kaivaa jostain jotain positiivista ja saatte aikaan hyvää oloa myös muissa <3 Onneksi maailmassa on myös suurisydämisiä ihmisiä <3




torstai 17. maaliskuuta 2016

Paremmilla mielin

Otsikkoa kirjoittaessa tuli mieleen rakas mummu, joka pienestä pitäen opetti mulle, että sellaista sanaa kuin "hyvemmillä"  (hyvin..jne) ei ole!! Kummasti sitä moni käyttää siitä huolimatta. Mulle tuo on yllä iskostunut päähän niin, ettei tule käytettyä  koskaan. Voi, mummusta olisi niiiiiiin monta muistoa kirjoitettavana <3

Mutta siis, vähän paremmilla mielin ollaan. Mikään asia ei ole muuttunut, kipu ja rahahuolet seuraavat mukana, mutta jotenkin mä olen onnistunut kääntämään pääni positiivisempaan moodiin. Ehkä tuo monena päivänä paistellut aurinkokin on tehnyt osansa. Olen koettanut tietoisesti elää ja olla hetkessä, oli se sitten mikä hyvänsä. Työ tai muu. Ihaillut auringonnousuja ja upeita taivaita työmatkalla, vapaa-päivänä näprännyt koruja, nukkunut paljon, jutellut paljon kotilapsen kanssa ja viestitellyt paljon Keskimmäisen kanssa. Myös Vanhimmalta olen koettanut nyhtää pihdeillä kuulumisia. Ei sekään pahaa tarkoita, on vaan juro/ mies/ kiireinen.. Rakas yhtäakaikki <3
Rakkaan luona olen ollut myös ja siellä jos jossakin pääsen hetkeksi pois murheista ja arjesta. Jostain syystä, vaikkei siellä mitään erityistä tehdä, onnistun siellä hetkittäin unohtamaan asioita. Ehkä se johtuu siitä, etten ole kotona, jossa moni asia muistuttaa murheisa tai tekemättömät kotityöt huutavat perään. Varsin sinnikkäästi olen pysytellyt pois myös Facebookista ja viettänyt aikaa blogeissakin vähemmän. Huomaan itsessäni, että Facessa notkuminen on aivan turha tapa ja hirveä aikasyöppö. Jollain tasolla se on mulle "ongelma" ja tiedostan sen. Siksi haluan pysytellä poissa. Ja olen jopa ylpeä itsestäni, että voin pitää useamman päivän taukoja.
Kaverin kanssa kävin jopa lenkillä. Reilu tunti oltiin ja reippaasti käveltiin. Paljon juttua ja punaiset posket sekä hyvä mieli. Seuraava päivä olikin sitten kävelyn kannalta hankalaa ja pirskatin kipeää. Lonkkanivelet ei tykänneet yhtään. Mutta sillä hetkellä se oli oikein tervetullutta ja hyvää  mieltä tuottavaa!



Iloa tuottaa myös jo mullasta ylös puskeneet siemenet. 


....rakkaan vartavasten mua varten leipomat mokkapalat


            .....ja tietenkin nuo karvakasat <3

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Yritän sinnikkäästi zenistyä

Kolme viimeistä päivää ovat kuluneet jos jonkinmoisissa lääkäriasioissa. Ekana päivänä huristelin itse sairaalalle ja sain paljon ajateltavaa ja toimittavaa tämän pohjalta. Toisena päivänä hoidin edelleen ykköspäivän asioita, koska piikistä lähti käsistä asioidenhoitovyöry.. Olin myös tyttären mukana lääkärissä ja varailin tästä käynnistä poikineita aikoja. Kolmantena päivänä kävin neidin kanssa labrassa omalla kylällä, ajelin röntgeniin lähikaupunkiin ja taas käytiin sielläkin labrassa. 
Puhelimitse hoidin  itselle hammaslääkärin, lapselle hammaslääkärin, itselle keuhkokuva-ajan, tyttärelle röntgenajan, itselle labra-ajan ja tyttärelle labra-ajan. Selvitin asioita Kelasta. Soitin myös sossun neuvontaan. Soitin myös neuvoa lastenvalvojalle. Ilmoitin exälle lastenvalvoja-asiasta. Otin vastaan puhelun ajasta lastenvalvojalle. Puuh. Odotin exän reaktiota, koska hänellekin se tuo harmittavia asioita..vielä ei ole kuulunut, mutta kuuluu vielä kyllä... Mulla on bitch-olo. Mä en vaan voi asialle mitään. Byrokratia toimii, miten byrokratia toimii.
Seuraavaksi sitten vingun töistä vapaita noihin kaikkiin edellisiin. Ai että ne rakastaa mua siellä..mutta mitä muutakaan mä voin? 
Ei tästä yksinkertaista ja kivutonta saa millään. Hermo meinaa paukkua.

Mä koitan muistaa hengittää ja olla kauhean zen. Mä koetan muistaa, että maailmassa on paljon pahemminkin. Mä koitan ottaa pieniä ilon hetkiä irti sitä mistä saan. Koitan malttaa levätäkin kaiken välissä.  
Fakebookirtiotto on pitänyt jo kuusi päivää, hyvä minä!



                       Koko karua luettavaa...Silti suosittelen! 

Korujen näpräys vielä onnistuu, koska siinä ei tarvita puristusvoimaa. Ja siinä mä rentoudun. Jotain vanhoja jämiä on onneksi vielä jäljellä, joista näprätä.
Puristusvoimasta tulikin mieleeni, että viikolla kirjoittaessani pikku kirjelappusta käsin, huomasin, että kirjoittaminenkin on vaikeaa. Se "suuri" puristus, jota kynää pidellessä tulee käyttää, ei meinaa onnistua. Pistää pelottamaan, sekin.

Maanantaina taas töihin ja alkaa normaali "työ on ainoa mihin päivässä pystyn" -arki. 
Tänä vapaana viikonloppuna ei onneksi pysty hoitamaan oikein mitään asioita, saatan voida oikeasti levätä. Koittaa unohtaa kaikki epävarmuus ja huoli. Koettaa olla surematta tyttären tulevaa. Unohtaa, että maailmassa edes on asiaa nimeltä raha. Keskittyä vain johonkin, mikä tuottaa hyvää mieltä. 
Piiloutua huolettomaan kuplaan. Ja hengittää ihan zeninä. 



Mun Rakkaat

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Sulateltavaa

Polikeikka on sitten käyty. Tulihan siellä....kaikenlaista. Kirjaanpa tänne taas kaiken, ihan itsellekin muistiin.

Joulukuisissa magneettikuvissa löytyi selän SI-nikamasta massiivinen nivelrikko. Asialle ei voi mitään, kipulääkettä vaan lisää ja lisää ja lisää..

Lisätään vanhan lääkityksen (Metoject, Salazopyrin, Panadol) päälle biologinen lääke. Piikkinä sekin. 
Keuhkokuumepiikki tuikattiin habaan saman tien.
Varattiin aika erikoisempiin verikokeisiin, tai siis sellaisiin, jotka pitää hoitaa keskussairaalassa, oman kylän labra ei käy.
Varattiin aika keuhkokuviin.
Määräys varata aika hammastarkastukseen.

Kun tämä kaikki on hoidettu, on uuden B-lausunnon aika, jonka saadessani toimitan Kelaan ja saan odottelun jälkeen erityiskorvattavuuden uudelle lääkkeelle. Sen jälkeen lääkäri kirjoittaa reseptin ja on aika aloittaa lääkkeen käyttö. 
Erityiskorvattavuudesta huolimatta 3 kk:n lääkeannokselle tulee hintaa 7-900 euroa, joka siis saa vuosimaksunkaton kerralla umpeen ja loppuvuoden lääkkeet saa muutamalla eurolla. 

Kolmen kuukauden kuluttua katsotaan lääkkeestä saatu vaste ja sen pitäisi olla hyvä. Elämä saattaisi alkaa voittaa. 

On vain oltava se 700-900 euroa, jolla ostaa eka satsi.

Ou jee. 


Ehkä mä sulattelen, ennen kuin alan kunnolla surra. 

Tyttären kanssa huomenna lääkäriin. On mahdollista, että meitä on kohta kaksi..

Sitten mä en enää jaksa.



Lääkkeestä: " Humira estää immuunijärjestelmän TNF-alfan eli tuumorinekroositekijä alfan toimintaa. Psoriaatikoiden elimistössä tätä tekijää on liikaa ja liiallinen TNF-alfa aiheuttaa tulehdusta ja vaurioittaa terveitä kudoksia. Humira hillitsee ihon hilseilyä, kutinaa, nivelkipua sekä eteneviä nivelvaurioita aiheuttavaa prosessia"

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Avautuminen ja anteeks.

Hiljaiseloa täällä vietellään. Töissä käyn, loppupäivät hiihtelen villasukissani tai nujuan sohvalla. Sosiaalinen elämä on jotakuinkin nollissa. Poikkeuksena viikonloppuiset juhlat, joissa oli kivaa. Mä nautin niin paljon ihmisten näkemisestä, tapaamisesta ja naurusta!! Ja kahvipöydän antimista...Kiva nähdä monia sukulaisia pitkästä aikaa. Muutaman tunnin ilo, ihanaa. 

Useamman kuukauden mä olen jo odottanut sairaalan poliaikaa kuin kuuta nousevaa. Kai mä olen kuvitellut, että sitten jotain tapahtuu ja joku  muuttuu. Vaan eipä se taida niin mennä. Sitten kuitenkaan. Tuskin se lääkäristäti mua ihmeparantaa. Nykyolettamukseni on, että se voivottelee ja haluaa joko a. lisätä lääkettä tai b.vaihtaa lääkettä. Sitten odotellaan hoitovastetta puolisen vuotta. Se aika a. odotetaan b. kärsitään c. molempia. Mä koetan koota paperille ylös tuntemuksia ja konkreettisia esimerkkejä arjen asioista, jotka tuottaa kipua tai hankaluutta tai ei onnistu. Jospa se auttaisi. Ja kun niitä on kuitenkin aika lailla, erilaisia oireita. Puuttuisi enää, että niiden perusteella keksisi mulle uuden diagnoosin. 
Sairaalakeikan jälkeen voikin sitten varata ajan työterveyslääkärille kuulostelemaan, löytyisikö häneltä jonkunlaisia ideoita tulevaa varten. Tai mitä ylipäätään kannattaisi tehdä, tai edes  suunnitella. Hankalaa, hankalaa!

Ehkä keskiviikkona selviää jotain. Tai edes nytkähtää.



On olo, ettei kukaan ymmärrä. Oma positiivisuus karisee. Nyt- elämä on pieniä hetkiä. Muuten eletään sitkua. Sit ku on rahaa, sit ku oon terveempi, sit ku jaksan... 

Itsekin valitan (täällä), mutta muiden valitus nykyään kiukuttaa. 

-"Voi kauheeta, mä oon niin puhki. Lomaan on vielä vajaa kuukausi " (hei kamoon, sä olit juuri muutaman päivän kaupunkilomalla ja nyt on muutama viikko töitä uuteen lomaan... Sulla siis on loma ja rahaa viettää niitä)
-"Ihan hirveen hidasta palvelua tuolla XXX:ssä, odotin ruokaa yli puoli tuntia!" (ihanko totta, voi kamalaa.  Sä sentään voit käydä ravintolassa/kahvilla)

Mä ymmärrän, että kaikilla on omat ongelmansa ja kaikki on niin suhteellista. Itse sitä vaan kun elää jaksamisensa ja taloutensa kanssa niin äärirajoilla, alkaa väkisinkin tuollaiset omasta mielestä turhankuuloiset asiat kiukuttaa. Ja kadehdituttaa. 
Kyllä, niin niin paska ihminen mä oon. Nälkäisenä/lääkkeittä/bensatipat laskien on helvetin hankalaa asettua asemaan, jossa ravintolaruuan odottaminen vie hermot..

VOISINHAN mä hehkuttaa täällä niitä the hetkiä pelkästään. Kuinka juhlissa oli kivaa, nauroin ja söin hyvällä halulla kahvipöydän antimia. Ja olla muusta vaan hiljaa. Mutta kun en halua!
En mä sillä, ne pikkuhetket varmasti pitää mut pinnan yläpuolella just ja just...ja mä kyllä huomaan ne. Mutta muut ajat olo on lähinnä kun hukkuvalla, joka vikoilla voimillaan räpistelee.