maanantai 7. maaliskuuta 2016

Avautuminen ja anteeks.

Hiljaiseloa täällä vietellään. Töissä käyn, loppupäivät hiihtelen villasukissani tai nujuan sohvalla. Sosiaalinen elämä on jotakuinkin nollissa. Poikkeuksena viikonloppuiset juhlat, joissa oli kivaa. Mä nautin niin paljon ihmisten näkemisestä, tapaamisesta ja naurusta!! Ja kahvipöydän antimista...Kiva nähdä monia sukulaisia pitkästä aikaa. Muutaman tunnin ilo, ihanaa. 

Useamman kuukauden mä olen jo odottanut sairaalan poliaikaa kuin kuuta nousevaa. Kai mä olen kuvitellut, että sitten jotain tapahtuu ja joku  muuttuu. Vaan eipä se taida niin mennä. Sitten kuitenkaan. Tuskin se lääkäristäti mua ihmeparantaa. Nykyolettamukseni on, että se voivottelee ja haluaa joko a. lisätä lääkettä tai b.vaihtaa lääkettä. Sitten odotellaan hoitovastetta puolisen vuotta. Se aika a. odotetaan b. kärsitään c. molempia. Mä koetan koota paperille ylös tuntemuksia ja konkreettisia esimerkkejä arjen asioista, jotka tuottaa kipua tai hankaluutta tai ei onnistu. Jospa se auttaisi. Ja kun niitä on kuitenkin aika lailla, erilaisia oireita. Puuttuisi enää, että niiden perusteella keksisi mulle uuden diagnoosin. 
Sairaalakeikan jälkeen voikin sitten varata ajan työterveyslääkärille kuulostelemaan, löytyisikö häneltä jonkunlaisia ideoita tulevaa varten. Tai mitä ylipäätään kannattaisi tehdä, tai edes  suunnitella. Hankalaa, hankalaa!

Ehkä keskiviikkona selviää jotain. Tai edes nytkähtää.



On olo, ettei kukaan ymmärrä. Oma positiivisuus karisee. Nyt- elämä on pieniä hetkiä. Muuten eletään sitkua. Sit ku on rahaa, sit ku oon terveempi, sit ku jaksan... 

Itsekin valitan (täällä), mutta muiden valitus nykyään kiukuttaa. 

-"Voi kauheeta, mä oon niin puhki. Lomaan on vielä vajaa kuukausi " (hei kamoon, sä olit juuri muutaman päivän kaupunkilomalla ja nyt on muutama viikko töitä uuteen lomaan... Sulla siis on loma ja rahaa viettää niitä)
-"Ihan hirveen hidasta palvelua tuolla XXX:ssä, odotin ruokaa yli puoli tuntia!" (ihanko totta, voi kamalaa.  Sä sentään voit käydä ravintolassa/kahvilla)

Mä ymmärrän, että kaikilla on omat ongelmansa ja kaikki on niin suhteellista. Itse sitä vaan kun elää jaksamisensa ja taloutensa kanssa niin äärirajoilla, alkaa väkisinkin tuollaiset omasta mielestä turhankuuloiset asiat kiukuttaa. Ja kadehdituttaa. 
Kyllä, niin niin paska ihminen mä oon. Nälkäisenä/lääkkeittä/bensatipat laskien on helvetin hankalaa asettua asemaan, jossa ravintolaruuan odottaminen vie hermot..

VOISINHAN mä hehkuttaa täällä niitä the hetkiä pelkästään. Kuinka juhlissa oli kivaa, nauroin ja söin hyvällä halulla kahvipöydän antimia. Ja olla muusta vaan hiljaa. Mutta kun en halua!
En mä sillä, ne pikkuhetket varmasti pitää mut pinnan yläpuolella just ja just...ja mä kyllä huomaan ne. Mutta muut ajat olo on lähinnä kun hukkuvalla, joka vikoilla voimillaan räpistelee. 

16 kommenttia:

  1. Mä taas niin samaistun <3

    Hali sinnekin, jotenkin täältä taas jossain vaiheessa rämmitään kohti pintaa, eikö vaan?

    VastaaPoista
  2. Ymmärrän, että kun omat huolet ovat isoja -terveys ja talous- niin muiden arkisemmat ja vähemmän elämään vaikuttavat huolet/ongelmat tuntuvat niihin verrattuina vähäpätöisimmiltä. Ymmärrän, että muiden valitus voi kiukuttaa. Ei tunteitaan voi määräillä, ne pitää kokea ja pyrkiä siirtymään negatiivisista tunteista ylitse.

    Rehellisesti sanottuna joskus tuntuu, että ihmiset valittavat aika vähäpätöisistäkin jutuista. Toisaalta sitten ongelman suuruus on myös hyvin subjektiivinen kokemus.Minä juuri valitin siitä, että minulla on ihan hirveästi töitä ennen lomaa :) Minulla on sekä lomaa että rahaa viettää sitä. Että sinänsä asiat ovat hyvin. Se että tein viime viikolla 60 tuntia töitä ja nähtävästi samanlainen viikko on edessä, on minulle ongelma ja varmasti valitan siitä edelleenkin :)

    Tsemppiä sinne! Sinä nouset taas positiivisen puolelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä. Niinkuin sanoinkin, niin asiat on suhteellisia. Ja valittaahan ihmiset säästäkin :) Nuo esimerkit elävästä elämästä onkin niitä, jotka kadehdituttaa ja kiukuttaa MUA, toisia kiukuttaa muut asiat. Tiedänhän mä, että ihan jokaikisellä on ongelmia, jokaisella omanlaisiaan. Niihin vaan ei osaa eläytyä Todella, ennen kuin itse kokee.
      Jaksamista sullekin työputkeen!

      Poista
  3. Tsemppiä! Kohta tulee onneks kevät ja fiilis on helpompi ehkä pitää pinnan yläpuolella. <3

    VastaaPoista
  4. Helmi, ei sun tarvitse varmastikaan pyydellä anteeksi avautumisiasi. Tämä on paikka, mihin on ehkä ihan hyväkin avautua. Toinen oiva paikka saattaisi olla vertaistukiryhmät (netissä tai IRL), joissa on samojen asioiden kanssa painiskelevia ja joiden edessä ei varmasti tarvitse miettiä, ymmärtävätkö he. Tosin, uskon täälläkin monen ymmärtävän ajatuksiasi ja tunteitasi, vaikka ei nyt ihan samanlaisessa tilanteessa olisikaan. Joka ei ymmärrä, tulee varmasti vielä jossain vaiheessa ymmärtämään. Ihan helpolla kun tässä maailmassa aika harva pääsee.
    Ja en tosiaankaan tarkoita vaikeuksilla just noita turhasta valittajia. Toisaalta, eihän sitä ikinä tiedä, mitä kukin omassa sisimmässään ja elämässään käy läpi. Kai se turhasta valittaminen ja ns. kaikesta valittaminen on usein myös oire jostain isommasta, josta ei ehkä halua puhua. On helpompi valittaa sellaisista asioista, jolloin ei tarvitse riisua itseään täysin vereslihalle.
    Kuten sanoit, kaikki on myös niin suhteellista. Se vanha viisas intiaani ja mokkasiininsa...

    Mä niin toivoisin sun elämäntilanteen helpottavan monilta osin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet Simpukka. Niinkuin tuolla Kepposkalle sanoinkin, niin tiedänhän mä, että kaikilla on omat ongelmansa. Mutta kaikki me koetaan "parhaiten/pahiten" ne omamme.
      Kiitos!

      Poista
  5. Ehkäpä sillä ravintolassa syöjällä tms saattaa olla muita ongelmia elämässään. Tarkoitan sitä, että joillain meistä on sairaus/sairauksia, jotka eivät päällepäin näy, mutta tuottavat tuskaa ja ahdistusta. Puhun kokemuksesta. Ei vakavaa/toistuvaa masennusta paranna minullakaan se, että voin joskus syödä lounaan ulkona tai jopa ravintolassa. Se vaatii vain hyvän päivän, että saan lähdettyä.

    Kaikkea hyvää Helmi, aurinkokin osuu risukasaan joskus, usko pois!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai on, en mä tarkoitakaan väheksyä muiden oikeita ongelmia... Sitä en tässä tarkoittanut ollenkaan.
      Mä toivon kanssa aurinkoa risukasaan, myös sun sellaiseen!

      Poista
  6. Äääk, kirjoitin pitkän kommentin joka katosi bittiavaruuteen...
    Niin symppaan ja komppaan sun olotiloja! <3 Sairastaminen ja kivut on niin syvältä kuin olla voi. Ja se, että elämä tuntuu olevan räpistelyä. Olis niin kiva, jos vois levittää siipensä ja liihotella iloisesti. Sitä niin toivon sulle <3

    Isoja halauksia!!

    VastaaPoista
  7. Törkeesti vaan lakkaat lukemasta niitä, joiden jutut ottaa päähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä tietyllä tavalla koetan suojellakin itseeni, mm. olen lukematta uutisia tms, joista osaan jo otsikosta haistaa, että tulee paha mieli, jostain syystä. Mutta ihmisistä ei pääse niin helposti eroon ja noi mun esimerkit on ihan elävästä elämästä.

      Poista
  8. Aivan kuin ote omasta elämästäni sitku meiningillä mennään täälläkin .välillä tuntuu ettei valoa näy missään tunnelin päässä ,pelkkää mustaa paskaa vaan päivästä toiseen mutta yritän koota palaset kasaan ja piristyä tässä mustavalkosessa maailmassani, onhan nyt sentään kevät . Kaikesta huolimatta toivottelen aurinkoa elämääsi ja parempaa vointia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin sulle! Toivottavasti sun mustat asiat saavat pian ylleen auringonpaistetta ja toivoa!

      Poista

Kiitos kommentista. Pus!