tiistai 29. maaliskuuta 2016

Otsikoton



Pystyisinpä minäkin.

Omasta mielestäni mä olen jaksanut melkein aina olla positiivinen. Uskoa, yrittää. Vaikeina hetkinä kaivanut vaikka väkisin sen jaksamisen ja jonkunsortin ilonkin esiin. Mut tunnetaan nauravaisena ja aina iloisena tuolla livemaailmassa. 

Nykyään en enää tiedä, kuinka kauan. Huomaan muutokset omassa itsessäni ja ajatusmaailmassani. Muutokset, joita en halua minussa tapahtuvan ja joista en pidä yhtään. Tiedän, että ne eivät tee hyvää minulle. Sitä kautta ne eivät tee hyvää myöskään perheelle, parisuhteelle, eivätkä ystävyyssuhteille. Ei työpaikkaminälle, eikä bloggaamiselle, ei harrastuksille. Eikä terveydelle. Ei millekään! 

Mitä sitten voin tehdä? 
En todellakaan enää tiedä. Huomaan tätänykyä ruikuttavani täällä blogissa koko ajan. Huomaan senkin, ettei mua jakseta enää lukea, enkä sitä ihmettele. Itsekin väsyn alativalittaviin ihmisiin. Ja alan pelottavasti itse muuttua sellaiseksi. En tahdo! Mun elämä nyt vaan on tätä. Mistä muusta kirjoittaisin? Ei musta ole pitämään yllä kiiltokuvakulissia. Enkä sitä haluakaan. 

Huomaan ajattelevani katkerasti. Huomaan olevani kateellinen monista asioista. Vaikka yritän Yrittää  entiseen malliin, se ilo, joka ennen tuli pintaan luonnosta, kauniista kukista tai ystävän tapaamisesta, on nykyään paljon laimeampaa. Hymy on kasvoilla, mutta ei ollenkaan niin usein sydämessä. Sydän ja järki kuitenkin tietää, että se huoli ja murhe on olemassa, eikä katoa mihinkään.  Ei ole mitään realistista toivoa paremmasta tilanteesta. Ei ole kivoja asioita, mitä odottaa. Niitä, joista sitä voimaa ja jaksamista saisi jatkaa taas. Tarkoittaa, että kaikki edessäpäin oleva näyttää rämpimiseltä ja vain päivästä toiseen selviytymiseltä. 
Kun tietäisi, että vaikkapa puolen vuoden päästä helpottaa, tai että kahden kuukauden päästä on se kiva ilta, jaksaisi paremmin.

Tiedän hyvin, että onnellisuus lähtee itsestä. Mutta kun arki on pelkkää sinnittelyä monella eri saralla,  tunnista, yöstä, päivästä, viikoista ja vuodesta toiseen, alkaa omat ajatukset kiertää vain sitä likakaivokehää, eikä niitä hopeisia pilkahduksia enää löydy. Kun ne hukkuu siihen paskaan, jolle et itse voi tehdä mitään. Ja jotka yhteiskunnan kehän kiertäessä vaan lisääntyy. Niitä asioita, joita osa ihmisistä ei edes ymmärrä pilkahduksiksi, koska heille se on vain osa tavallista elmää ja arkea. 

En yhtään ihmettele ihmisiä, jotka toivottomissa tilanteissa alkavat ryypätä taukoamatta, katoavat kokonaan, hyppäävät jokeen tai jotain muuta. 

Toivottomuus on hyvin pelottava asia. 




18 kommenttia:

  1. Voi Helmi. Mä ainakin seuraan sua, se ei muutu mihinkään.❤

    Haluan tuoda esille, että sä et ole ainoa joka tuntee kateutta -monestakin asiasta- se on välillä todella vahvaa kamppailua hyvän ja huonon välillä. Joka päivä. Taistelua ja tms jatkuvaa ajatusten muuttamista.

    Vaikka välillä voi olla vaikeaa, olen varma et sun aika vielä tulee. Mä tunnen sut. Sä oot positiivinen aito valoisa briljantti ja the luksus muija. Muista se 😄

    VastaaPoista
  2. Kun ahdinko ja ahdistus jatkuvat liian pitkään, ei vaan aina jaksa löytää niitä pieniä pilkahduksia. Ei tänään, ei huomenna, eikä edes ensi kuussa. Joskus ehkä taas?

    Mä uskon, että sä kaikista ihmisistä kajsat ja selviät, vaikka siltä ei ehkä aina tunnukaan (sä tiedät, että mä tiedän tunteen). Sulla on sisua ja munaa.

    Mutta jos universumi olis yhtään reilu, saatais me edes pieni lottovoitto ja vähän terveyttä.

    Mut ei se oo.

    Silti mä lähetän halauksen, sellaisen empaattisen. Koska mä ymmärrän ja tiedän. Ja autan jos mitenkään voin!

    VastaaPoista
  3. Helmi rakas, nyt olisi ehkä lopultakin aika ajatella ihan vain itseäsi. Sallia itsellesi myös ne huonot päivät myös muiden ihmisten edessä. Olen ihan varma, että ne lähimmät ihmisesi kyllä ymmärtävät ja jaksavat. Kyllä he varmasti sut tuntevat ja tietävät/ näkevät sen, ettei tilanteesi ole helppo ja ettet valita tyhjästä.
    Suurin karhunpalvelus, jonka voi itselleen tehdä, on vetää sitä "kaikki hyvin"- roolia päällä. Eikä se, että joskus et vain jaksa, tarkoita sitä että tulisit olemaan seuraavat kuusi kuukautta jaksamaton muiden silmissä. Elämässä edetään aalloilla. Elämän aallokossa. ♥

    Ihan omasta kokemuksestani voin sanoa, että joskus on helpompaa romahtaa kunnolla muiden edessä ja aloittaa sen jälkeen pala palalta se itsensä kokoaminen. Jos haluat, niin jatketaan tuolla yksityisesti enemmän.

    VastaaPoista
  4. Ei aina täydy olla fiksu ja filmaattinen ja blogihan on sitäkin varten, että saa kirjoittaa asioista kuin sille tuntuu. Älä nyt vaan vielä ota paineita siitä 'että mun pitäs olla näin ja noin', ei tarvitse olla yhtään mitään semmosta mihin ei nyt jaksa. Paskoja jaksoja on, joskus liikaakin ja ei ihme, että sitä katkeroituu tms. HETKEKSI, koska en sua edes yrittämällä näe valittavana katkerusihmisenä, luulen että huolit ihan turhaan. En tiedä lohduttaako, mutta voin sanoa, että JOS MINÄ seison vielä tässä jotenkuten jaloillani ja löydän ilonpilkahduksiakin jopa, niin kyllä säkin , joskus on vaan mentävä pohjamutien kautta, itse olen elävä esimerkki asiasta. Eikä tämä nytkään helppoa ole, mutta silti. En oikein tiedä miten valaa suhun toivoa, mielelläni tekisin jos osaisin. Kyllä se siitä kuulostaa lässylle ja kliseiselle. Kerro ihmeessä jos jollakin tapaa voin olla apuna! Tarvitset nyt jotain piristystä ja lähetän anomuksen maailmankaikkeuteen, jotta näin tapahtuisi. Voimia !

    VastaaPoista
  5. Toivottomuus on todella pelottavaa, mutta harvan tilanne on oikeasti todellakin täysin toivoton. Toki niitäkin tilanteita inhimillisesti katsoen on, mutta monesti niillä hypänneillä itsensä toivottomaksi tunteneilla olisi saattanut olla ihan hyviäkin mahdollisuuksia. Mutta ymmärrän myös sen tunteen, joka ihmisen valtaa, eikä ulospääsyä näy eikä voimat riitä sitä näkemään. No joo, tulipa mieleeni taas yksikin sillalta hypännyt perhetuttu, pienten lasten isä...

    Omalla kohdallani tosin tuntuu siltä, että tosi elämä alkoi siitä, kun joskus 26-27-vuotiaana olin kokenut niin paljon paskaa ja niin tuskaisia vuosia, että mulle oli ihan sama, vaikka kuolisin. En ollut itsetuhoinen, mutta mulle oli aivan täysin sama, elänkö vai kuolenko, koska koin nähneeni elämässä jo kaiken, mitä sillä on tarjota, en uskonut, että mikään tapahtuva hyväkään voisi saada elämässä sen kummempia hyviä fiiliksiä aikaan, kuin jo siihen mennessä olin kokenut ja toisaalta olin kokenut niin paljon nurjaa puolta, että ei elämä tuntunut niin tavoittelemisen arvoiselta, että siinä pitäisi väkisin roikkua kiinni.

    Kaikesta paskasta huolimatta itselleni oli aika vapauttavaa, kun tajuntaan iski tuo ajatus, että oikeasti, ihan sama vaikka kuolisin. Juttelin siitä jopa yhden tutun miehen kanssa, hän tosin viittasi itse siihen ensin, kun oli ollut hänellä myös rankkaa ja molemmat oltiin päädytty siihen, että on tavallaan hienoakin ajatella näin. Ei kuolemanpelkoa enää jne. Ihan sama, mitä tulee, voi tästä lähteäkin, mutta toisaalta, voihan sitä elääkin, tämmöistä se elämä vaan on.

    Joo, eksyin nyt ehkä vähän aiheesta :D Mutta niin, siellä jossain tulevaisuudessa saattaa kuitenkin olla paremmat ajat, vaikka tällä hetkellä mitään realistista parannusta ei olisi tiedossa. Ja ainakin itse niistä paremmista ajoista oon osannut nauttia vielä syvemmin, kun on käynyt siellä, missä tekisi mieli hypätä parvekkeelta, mutta jättää hyppäämättä, kun ei halua pilata läheisten loppuelämää.

    Ja vaikka sulla olis sun sairauden kanssa mikä tilanne tahansa, niin usko mua, senkin suhteen tilanne voi muuttua paremmaksi. Mun äidillä on ollut aivan karmeita juttuja reuman ja sen hoidon ja lääkityksen kanssa ja ties mitä lisäoireita sitten hoidoista johtuen ja uusia diagnooseja jne, mutta nyt, viimeinkin, monien vuosien jälkeen, hommaan on alkanut tulla tolkkua ja olo helpottua. Toki tie oli pitkä, mutta yritän vain sanoa, että jossain siellä toivottomuuden takanakin on toivoa ja helpotusta voi tulla, vaikkei sitä näkyisi enää missään ja siihen ei enää uskoisi, eikä se näyttäisi realistiselta ollenkaan. Pahimmissa vaiheissa sairauttaan mun äitikin halusi kuolla, mutta ei se sitten ollutkaan se juttu, mitä hänen varalleen oli suunniteltu, vaan elämässä tuli vielä uusia hyviä juttuja vastaan ja parempaa terveyttä jopa iäkkäänä.

    Siellä pilven takana ON toivo, vaikkei sitä voi nähdä, kuulla tai tuntea <3

    VastaaPoista
  6. Hei,

    Kun elämässä on vaikeuksia vuodesta toiseen, ei ole mikään ihme että jossain vaiheessa ei vain enää jaksa. Valitettavasti niihin vastoinkäymisiin tavallaan tottuu ja myöhemmin ehkä tajuaa, että oikeasti elämä on ollut yhtä h*lvettiä jo pitkään. En osaa edes kuvitella, miten jaksat sinnitellä töissäsi kipeänä ja jatkuvasti väsyneenä. Toivottavasti saat apua ja jollain keinolla helpotettua työtaakkaasi! Aurinkoa päivääsi toivottaa Minna

    VastaaPoista
  7. Voi sinä ihana Helmi nainen... ♥ En tiedä olenko itse ihan melankolisuuden ruumiillistuma, mutta minä pystyn niin paljon paremmin samaistumaan tällaisiin vähän pinnan alla kulkeviin tunnelmiin ja kirjoituksiin kuin pintaliitoblogien hömppäpömppään muka-iloisuuteen. Sinussa on juuri se aitous ja teeskentelemättömyys, josta niin pidän. Osaat ja uskallat paljastaa itsestäni varjopuolia, ja se on oikeasti upeaa ja rohkeaa! Ei vaadi paljonkaan, että teeskentelee vähän iloisempaa kuin onkaan. Mutta takuulla vaatii paljon rohkeutta, että paljastaa itsestään ns. varjopuolia ja uskaltaa tehdä sen avoimesti ja rehellisesti ♥

    Aina ei jaksa eikä pysty olemaan valoisa ja positiivinen. Joskus vaan ne varjopuolet ovat sen verran isommat, että valoa on vähemmän... Mutta valo lisääntyy taas, ihan varmasti ♥ Ennemmin tai myöhemmin.

    Halauksia ♥

    VastaaPoista
  8. Kuulostaa erittäin tutulta. Se on niin epätodellisen tuntuista, kun olet aina luottanut siihen että sisulla mennään ja onnellisuus on itsestä kiinni. Kun se ei olekaan niin, sitä on pirun vaikea sulattaa :/ Hetken tai viikon tai kuukauden jaksaa kuka vaan, ehkä vuodenkin, mutta entäs kun ison kakan sataminen onkin loputonta. Se on niin persiistä, ettei tosikaan.

    <3

    VastaaPoista
  9. Ensinnäkin: ei sinuun ole kukaan väsynyt tai jos on, niin ne ovat niitä jotka eivät piittaa sen paremmin susta kuin kenestäkään muusta ihmisestä ja siksipä niillä ei ole mitän merkitystä.

    Elämässä on kausia - joskus kuukausikaupalla kestäviä - jolloin kaikki menee päin helvettiä ja vielä kun näihin jaksoihin osuu terveyden reistaaminen + muut vittumaiset asiat, niin ei sitä kukaan jaksa. Tällöin ei kuitenkaan pidä jäädä miettimään niitä omin nokkinensa koska näissä jutuissa ihmisen pää on kumia ja siksipä ajatukset sinkoilevat pään sisällä ja kun sinne päähän tulee kuitenkin koko ajan lisää ajatuksia, niin siellä on hyvin pian sellainen sekasorto että se lamaannuttaa rationaalisen ajattelun tykkänään ja me kaikki tiedämme mitä siitä seuraa.

    Tästä syystä on enemmän kuin toivottavaa että niitä ajatuksia purkaa johonkin ja mikäs sen parempi paikka kuin oma blogi. Ihan sen takia että meillä kaikilla on ollut ja on vastaavia tilanteita/tunteita/kokemuksia joten me ymmärretään ja koitetaan omalla tavallamme auttaa, joskus paremmin ja joskus huonommin mistä esimerkkinä tuo kumipää - asia, olishan sen voinut viisammin ja jotenkin paremmin kuvata mutta uskon että sä ymmärrät. Kuitenkin joku meistä saattaa joskus oivaltaa jonkun jutun josta on hyötyä/apua blogin pitäjälle tai jollekin muulle ja silloin tapahtuu se asia miksi näitä blogeja on joten toivon että annat tulla kaikki (siis ihan kaikki) mitä sydämelläs on niin se helpottaa.

    Oikeesti. Et sä ole yksin <3

    VastaaPoista
  10. Hei,kyllä osasit hyvin sanoiksi pukea sen mitä varmaan jokainen jossain muodossa kokee omassakin elämässään.Ymmärrän,että sinulla on vielä rankempaa kuin niillä joilla "taakaa" jakamassa on puoliso saman katon alla.
    Niin paljon haluaisin sinulle sanoa,kun olen itsekkin ollut ihan samoissa syövereissä.Päivä kerrallaan:)Paistaa se aurinko risukasaankin jne...
    Merja

    VastaaPoista
  11. Oi muru <3
    Yritetään jaksaa kun kesäkin koettaa kohta. Voi kun olisimme naapureita niin tulisin ja lähdettäisiin yhdessä kikattaa jonnekin.
    Voi hyvin kaikesta huolimatta.
    Lupaan kommentti pistää aina kun avaan netin.

    VastaaPoista
  12. Kuulostaapa ihan masennukselta. Mikä ei olisi todellakaan ihme sun tilanteessa.
    Pitää antaa tilaa niille negatiivisillekin jutuille, ei niitä voi sulkea pois. Tai voi, mutta ne sitten vyöryy jossain vaiheessa kerralla päälle.

    Justiin tänään mun psykiatrinen hoitaja sanoi mulle, että jos yrittää elää niin, ettei loukkaa ketään, talloo väistämättä itseään jossain vaiheessa. SINÄ olet kuitenkin SINUN elämäsi tärkein ihminen. Ole armollinen itsellesi. Ne jotka sinua rakastaa, tekee sitä siitä huolimatta, että olet joskus pahalla päällä.

    VastaaPoista
  13. Toivottavasti sulla on kaikki ns. hyvin, kun ei oo tullu yhtään kommenttia näkyviin...
    Millä mallilla se sun Hompsantuusan blogi on, kun se on yhtäkkiä täyttyny jonku "jamesin" "Theatre Movie HD Cinema" -nimisellä blogilla? Se on mun lukulistalla vielä, ja joskus ennenkin on jotain samanlaista tullu jonkun muun lepäämässä olleeseen blogiin.

    VastaaPoista
  14. Sinä selviät ja parempia aikoja tulee varmasti!
    Läheisesi ymmärtävät varmasti sen, että vaikeudet koettelevat sinua nyt urakalla ja sitä on jatkunut pitkään. Siinä tilanteessa ei kukaan pysty aina olemaan positiivinen eikä sellaista edes kenenkään pidä toiselta odottaa. Ei sinunkaan pidä vaatia itseltäsi sitä.

    VastaaPoista
  15. En ole aikoihin ehtinyt täällä käymään työkiireiden vuoksi, mutta kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi lukea blogiasi. Joskus elämä vaikuttaa niin tyhjältä ja toivottomalta. Mutta aina siitä kuitenkin selviää ja onneksi joka päivä mennään eteenpäin. Eilinen ei sentään palaa. Sinulla on sairaus, joka vaikuttaa kovasti elämääsi ja varmasti vie välillä ihan alamaihin. Sinä olet luultavasti kanssani melko samanikäinen ja eilen juuri luin hesarista ison jutun vaihdevuosista. Iski muuten tosi kovaa! Kaikki vaivat tuntuivat saavan selityksen, vaikka äitini sanoikin puhelimessa, ettei hän ole kuullut, että kukaan saa vaihdevuosista yskää. No joo, se mulla on varmasti todetusta astmasta johtuvaa, mutta muuten.
    Kyllä se hopeareunus sieltä taas tulee, kunhan jaksetaan hiukan odottaa, että kevät etenee. Tämä on kamala vuodenaika.
    Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
  16. Voimia ja jaksamista elämääsi. Jatka samaan malliin kirjoittelua , itse ainakin
    Tykkään lukea paremmin tosielämän kiemuroista kuin ylipirteistä siloitelluista jutuista. Oon itsekin aivan uupunut omiin kuvioihini työttömyys ja se pirun ainainen rahattomuus , tuleva avioero sekä jatkuvat kivut kropassa mutta se on nyt tätä. Samaistun taas niin kirjoitukseesi. Kaikkea hyvää viikonloppuusi !

    VastaaPoista
  17. Kiitos teille ihan kaikille kommenteista!!
    On ilo huomata, että teiltä löytyy empatiaa ja lämpöä <3
    Kiitos <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentista. Pus!