maanantai 30. toukokuuta 2016

Keijukaiset

Upeaakin upeampi. Mun ex-puu. Nykyään toisten. Mutta ihailla saan silti.
Näetkö sinä nuo keijukaiset tanssimassa omenankukkasateessa?'

                           Hevoskastanja kukkii hurjasti.


                                     Iso, iso mänty.


Luinpa taas puhuttelevan tekstin, jossa puhuttiin kivusta. Moni kohta puhutteli ja kosketti, havahduttikin. Tunnistin itseni. Pitää pohtia tarkemmin.
Enempää ei oikeastaan jaksakaan. Eka työpäivä takana. Sänky kutsuu. 

Nauttikaa luonnosta.


torstai 26. toukokuuta 2016

Ääripäästä toiseen

Omituinen paikka tämä elämä.

Yhtenä päivänä olet aivan onnesi kukkuloilla, koska eläämäsi ilmaantui hetkeksi enkeli. Omasta mielestään tämä elämän enkeli ehkä teki mielestään pienen teon, mutta matkalla tänne se teko kasvoi suureksi ja ilahduttaa vielä monta monituista kertaa. Joka kerta ajatukset lennähtävät tuntemattoman enkelin luo. Sitä miettii, että kyllä tämä tästä vielä joskus. Hyvät teot luovat iloa ja toivoa.

Toisena päivänä olet tulvillasi rakkautta, kun saat istua saman pöydän ääreen kolmen oman sukusi sukupolven kanssa, mukana myös yksi tuttava. Juttelette, nautitte herkullisesta ruuasta ja olet niin tyytyväisin mielin. 
Tänä aamuna kuulet, ettei tuttavaa enää ole. Kukaan meistä ei tiennyt, että aikansa oli vähissä, ei hän itsekään. Onneksi. On hämmentynyt olo. Miten niin, miten niin on kuollut? Juurihan me toissapäivänä istuttiin siinä pöydässä... 

Ääripäästä toiseen. Silti, silti se elämä  se vaan menee eteenpäin vaikka isoja asioita tapahtuu. Junat kulkee, lapset kiukuttelee, ihmiset rakastuu, toiset ryyppää, toiset nauttii auringosta. On työpaikan kiireet, lasten kevätjuhlat, pyykinpesut ja kesälomasuunitelmat -tai suunnittelemattomuudet-. Tutustutaan, erotaan, itketään ja nauretaan. Tullaan, mennään, ollaan ja eletään.

Tunnet isosti tai pienesti, hyvää tai huonoa, niin maailma se vaan porskuttaa eteenpäin.  

On kovin pieni olo.


sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Melkein aktiivinen?

Viikonloppu oli  mukava. Mitään suunnitelmia ei ollut ja tiesin, että kokolailla yksikseni saan aikani viettää. Jollen sitten keksi jotain..
Lauantaina aamusella näin Nuorimmaisen vilaukselta, mutta tuo lähti ennen yhdeksää jo lapsenkaitsentahommiin. Siitä jäi sitten suoraa yökylään. Kertoi kuulleensa, että toisessa lähikaupungissa olisi peräkonttikirppis, jonne päätin sitten extempore lähteä. Annoin itselleni luvan tuhlata bensaa, koska näin sairaslomalla sitä ei kulu juuri lainkaan  verrattuna siihen, että huristelen työmatkoja. Pienempi tuo konttikirppis oli, kuin kuvittelin. Saaliiksi löytyi tuliterä kiva kesäpaita kahdella eurolla. Poikkesin myös toisella kirppiksellä. Ajelin rauhaksiin kotia kohti, pysähdyin järven rannalle istuksimaan kallioilla; nautin auringosta, kauniista pilvistä ja järvestä.



Hetken päästä olinkin jo ajelemssa pikkutietä peltojen keskellä. Siellä ajattelin, että maalaismaisema on vaan niin mun maisemaa. Oli voikukkapeltoa ja kynnettyä peltoa, kenollaan olevia latoja ja sinistä taivasta silmänkantamattomiin. Pysähdyin, ravintolapäivä kun oli, paikkaan, jossa sain huikean hyvää intialaista keittoa ja suuren naan-leivän kahdella ja puolella eurolla. Nam!
Kotona ähräsin vähän taas kivien kanssa naureskellen samalla naapurin lasten kiukuttelua viereisessä "loossissa". Vanhempia tuntui selvästi hävettävän se kiukuttelu :) Teki mieli huudella aidan taa, että on mullakin ollut kolme alle kymmenvuotiasta, kyllä mä ton tiedän ja muistan. Illemmalla intouduin vaihtamaan petivaatteet ja seurasin samalla lätkämatsia. Jutskasin pitkästä aikaa kamun kanssa netissä. Sama ihana kaheli siellä oli linjan toisessa päässä, kuin ennenkin. Onneksi <3 Saatetaan ehkä nähdä parin viikon päästä, katsotaan nyt, miten kuviot piirtyy..
Siinä samalla sain toisaalta kutsun tulla maistelemaan Fresitaa ja nauttimaan kesäillasta nyt heti, mutta en jaksanut lähteä. Suussa kyllä napsasi Fresita, mutta silti...en vaan jaksanut. Tässäkin päivässä oli mulle jopaljon enemmän actionia, kuin monena muuna. Yöllä se kostautui, mutta unohdetaan se. Päivä oli kuitenkin kiva.

Sunnuntaina intouduin laittelemaan makuuhuonetta. Tässä talven ja kevään aikana, kun illat on menneet maatessa, on kaikenmoisia kasoja kertynyt sinne ja tänne. Niitä asioita, jotka ovat matkalla johonkin...pyykkiin, vaatekaappiin, omalle paikalleen tai roskiin/kierrätykseen. Mahtava määrä pölyä löytyi myös. Vaihdoin huonekalujen paikkaa, raivasin kasat, imuroin supersäntillisesti ja kun oli valmista, ihailin kätteni töitä ja taputtelin itseäni selkään. Taas kelpaa! Vielä, kun saan haaveilemani maton, on makkari niin hyvä. Maton olen bongannut jo aikoja sitten, mutta koska haluan just sen maton, en ole halunnut hommata mitään halpiskorvaajia tilalle. Ostan sitten kun pystyn. Hyvin tässä on yli vuosi selvitty ilmankin!
Eilisestä keitosta intoutuneena päätin keittää linssikeittoa. Karautin kauppaan hakemaan linssit, muut aineet ja mausteet päättelin löytyvän kotoa. Oman pään mukaan tuon sitten keittelin. Päätin, että sitä mitä ei ole, ei tarvita, tai korvataan jollain muulla. Kokeilevaa keittiötä siis. Katsotaan, mitä Nuorimmainen sanoo ja voisihan vaihteeksi taas pyytää Vanhimmankin pöydän ääreen.
Keiton poristessa istuksin ulkona omalla pläntilläni ja olin vaan. Katselin ja kuuntelin. 
Kai siinä tuli kaikkea pientä puuhattua sisälläkin illan matsia odotellessa. Kuten syötyä suklaata. Just sellainen mä oon!! Tuntia aikaisemmin leikin terveellistä ihmistä mutta huomaamatta kiskon sitten taas suklaata..juu, ihan vahingossa. Innostun kuusenkerkistä ja nokkosista ja samaan aikaan kiskon vasemmalla kädellä lisäaineita ja kaikkea muuta schaissea. Tämän asian suhteen olen kyllä niin selkärangaton pa**a, aina ollut! 
Leijonien finaalipeli oli ja meni. Katsoin toki ja mekastinkin, mutta ei auttanut. Eniten mua riipi katsella niin totaalisen maansa myyneitä pelaajia. Hopea ei tossa vaiheessa vielä lohduta yhtään. 

Huomiseksi onkin erilaista ohjelmaa; vietän nelituntisen kuunnellen asiantuntijoiden luentoja. On asiaa liikunnasta, ravitsemuksesta, sairaudesta itsestään, jne. Tällainen järjestetään kerran vuodessa  ja nyt tuli sitten kutsu  mullekin. Menenhän minä. 

perjantai 20. toukokuuta 2016

Helmi on kana. Vai kana helmi? Vai helmikana?


Marra muisti mua kahdella helmikanan sulalla. Nää oli minusta niin ihanat, että pyörittelin pitkään ajatusta, mitä niistä tekisin. 


Halusin tehdä korvikset.
Sitten, kun mulla on sellainen olo, että haluan olla överihörhö, niin on, mitä laittaa korviin killumaan. 

                                                      
    Jotenkin nää on sellaiset hyvänmielenhöyhenet! 

Mä olen koettanut touhuta myös kivien kanssa. Nuorimmaisen kanssa käytiin metsäpolulta  keräämässä kiviä, joilla ajattelin vähän fixata takapihaa. Kävin katsomassa yhtä asuntoa (en meille) jossa oli tehty makeita juttuja kivistä. Haluan jotain samaa ilmettä itsellekin ja noillahan tuo onnistuu kuluitta. Kivestä kun niin kovin muutenkin tykkään.
Vielä, kun mun kirppishaukansilmäni poimii jostakin puutarhakalusteet, niin olen tyytyväinen. Viime kesänä ei onnistanut, mutta jospa tänä vuonna. Onhan meillä, edellisen asukkaan jättämät valkoiset muovituolit homepilkuin koristeltuna. Toki pestynä, mutta pilkut on ihanasti imeytyneet. Tahtoisin kuitenkin puiset tai polyrottinkiset ihanuudet ja ilman hometta. Mutta kaikki aikanaan.


Tässä testijuttuja. Halusin nähdä, miellyttääkö silmää enemmän ruskeasävyiset pyöreämuotoiset vai harmaat ja kulmikkaammat.
"Lautalattia" olis kipeästi jonkun öljyn tai muun tarpeessa, huomaan.



Työpaikan kiire-paniikkipainajaisia mä olen nähnyt useampana yönä. Helpottunut kovin, kun olen herännyt. Kyllä tämä kaikki vaan alitajunnassa jyllää.


tiistai 17. toukokuuta 2016

Hyvä kiertää

Pakko todeta, että kylläpä on mukavaa. 

Vaikka sairasloma nyt jatkuukin, on moni muu stressinaiheuttaja poissa. Jossain kohtaa mä huomasin, että mua melkein pelottaa mennä töihin. Ei sinänsä työn, josta pidän, tai työkavereiden, joista pidän vielä enemmän, mutta itseni takia. Koko ajan oli "huono" ja riittämätön olo kun ei vaan pysy tahdissa. Ja illat niin kamalia. Ihan salavihkaa työstä alkoikin tulla mörkö. Siitä samasta, josta mä olin niin onnellinen puolitoista vuotta sitten!! 
Mä elän nyt niin kovasti toivossa, että muutaman kuukauden kuluttua olisin taas ihan iskussa ja kykenevä "lähes kaikkeen". Siihen saakka odotellaan. Toisilla kuuleman mukaan auttaa jo ihan päivissä, toisilla kestää muutaman kuukauden ja toisilla ei auta. Oikeastaan mä kieltäydyn kuulumasta tuohon viimeiseen ryhmään.
Mutta tästä kotonaolosta mun vielä piti... Ensinnäkin mä rakastan sitä, että olen voinut herätä aamuisin ilman kelloa. Kuulenhan mä puolikorvalla, että Nuorimmainen puuhaa aamuhommia ja lähtee kouluun, mutta mun ei ole pakko nousta jollen halua. Kummasti olen kiskonut kymmenen tunnin yöunia koko viikon, jostain sitä vaan unta riittää. Nautin kieltämättä myös siitä, että lapset ovat jo niin isoja, että selviävät yksikseen. Minä ainakaan en millään lailla koe, että mun pitäisi olla kohta 16-vuotiasta "kouluun laittamassa". Tuo osaa ihan itse, ja itseasiassa tykkää olla aamuisin rauhassa. Kaksi muutahan ovat jo omissa kodeissaan. Tekemisissä kyllä ollaan joka päivä, mutta silti; ne on jo niin kovin isoja. Yhtäaikaa haikeaa ja ihanaa. Yhä vaan olen iloinen ja onnellinen siitä, että sain lapset nuorena! 
Mitä luksusta onkaan venyä ja vanua aamuteekupin kanssa, rapsutella kiehnääviä kissoja ja katsella luonnon vihreyttä. Miettiä, mitä sitä tänään tekisi ja mitä jaksaisi. Pieniä hommia rauhassa ja taas hetki lepäilyä. Eilen tein porkkanasämpylöitä ja hoitelin kotihommia. Ihanaa, kun pystyy, edes jotenkuten!! 
Tämän iltapäivän extremeurheiluna mulle käy taimien istutus. Alkavat voida sisällä jotenkin huonosti, on varmaan pakko siirtää ne ulos ja väljempään multaan. Täytyy koettaa pitää tarkkaa vahtia yöpakkasista. Kehäkukkien loistetta olisi syssymmällä kiva ihailla. Kehäkukista tulee niin mummu ja lapsuus mieleen. Mummulla oli aina kehäkukkia ja yhdessä niitä istutettiin. Mummu tulee mieleen myös tuoksuherneistä, joita kylvin muutama viikko sitten pari pussia. Kovin ovat hentoisia ja ohuita, silti pitkiä. Mietinkin, että alkavatkohan tukevoitua jos pätkäisen niiltä pitkät luiruhännät pois? Mitä sanoo tähän joku luontoihme? Rantis
Sain myös mansikantaimia! Jänskää, ikinä en ole näitä herkkuja itse kasvattanut. Paikka löytyy ja kovasti intoa. Toivottavasti se riittää. Vinkkejä?
Postissakin odotteli ihana kirjekuori. Niin mun väriä ja mulle sopivaa kaikin puolin. Kiitos Marjaana, olet niin kultainen <3 Sähköpostissakin odotteli kiva viesti. Voi jestas Tiina! Mä uskon todellakin siihen, että hyvä kiertää..taas se nähdään.
Itse vein hyvin pikkuruisen muistamisen apteekkiin eilen. Nainen, joka mun kanssa siellä asioi muutama päivä sitten, oli kertakaikkiaan vaan niin loistava asiakaspalvelija, ettei mitää rajaa. Vaikka asia oli hankala ja yhteyttä piti ottaa moniin tahoihin, hoiti hän kaiken mallikkaasti. Soitti vielä peräänkin ja selvitti asiaa. Taisi ylittää valtuutensakin yhdessä kohdassa, mutta sain kuin sainkin kaikki hoidettua. Mun mielestä hänen vaan kuului saada pieni kiitos. Rahallisesti hyvin pikkuruinen, mutta ajatuksena suuri. 


Tiedättekö, mä huomaan itsekin, että se vanha Helmi on tullut takaisin <3 
Eihän ne isot ongelmat ole mihinkään kadonneet, mutta mieli ei ole enää niin musta ja umpitoivoton kuin vaikkapa kaksi viikkoa sitten. Sairasloma todellakin tekee hyvää. Vaikka kroppa sairastaa niin sairaslomalla myös pää lepää. 

Huomenna heti aamusta on pelottavaa ja jännittävää, mutta koetan olla ajattelematta sitä. 

Just nyt on hyvä olla. 


sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Röh.

Onhan tähänkin viikkoon mahtunut kaikenlaista. Olen selvästi parempikuntoinen kun en ole töissä. Kotona voi tehdä asioita hissukseen ja heittää hetkeksi selälleen kun alkaa tuntua pahalta. Töissä ei välttämättä ehdi edes kahvitunnille koko kahdeksaan/yhdeksään tuntiin. Ruokataukoa ei ole. Töissä tuntuu kuin olisi tehosekoittimessa. Kiire, kello, stressi, vartissa muuttuvat käytännöt.. Kotona on hyvä olla.
Pikkuhiljaa olen saanut pienen takapihani kuntoon. Raaskin ostaa neljä orvokkia. Vähän kevättä tuon huikean vihreyden lisäksi! Olen myllännyt nuo pienet maat odottamaan taimia, jotka pidän vielä sisällä. Jostakin pitäisi käydä keräämässä vähän kiviä. Viritin myös äitienpäivälahjaksi saamani ihanat aurinkokennovalot ulos. Tykkään niistä ihan hirveästi! Päivällä ovat kivan simppelin näköiset ja miellyttävät silmää. Illalla pimeän tultua pilkottavat valoa kuin syysjuhlissa ikään. Myös se, että mulla on jotakin uutta "turhaa hömpötystä" tuo ison osan ilosta. Harvinaista herkkua.




Niinkin yksinkertainen ja puuduttava asia kuin pyykinpesu, on tuonut iloa. Kun töiden jälkeen ei ollenkaan välttämättä pysty edes koneelliseen pyykkiä, on sitä päässyt kertymään silmää ikävästi kaihertava määrä. Nyt on pyykkikori tyhjänä ja sekös tyydyttää!

Perjantai 13. oli päivä muiden joukossa. Varsinkaan tässä kohtaa se perjantai ei merkinnyt mitään, koska se toukokuun 13:s on muuten hyvä päivä. Sen lisäksi yksi lapsista saavutti jotain, josta mä olen kovin ylpeä! Huomenna toivon mukaan saavuttaa samaan aiheeseen liittyvän toisen etapin ja hänenkin elämänsä vähän helpottuu. Tämäkään asia ei ollut meille
 niin iisibiisi juttu kuin monelle muulle. Suurin osa näistä nuorista tuntuu saavan tämän vanhemmiltaan lahjana, ilmaiseksi, juuri mitään tekemättä, koska se vaan "kuuluu" saada. No, ei meillä. Meillä asia saavutettiin vasta kakskymppisenä ja ihan omin avuin hankittuna. 
Pakosta, mutta kumminkin. Ehkä minäkin olisin samaan antajajoukkoon kuulunut, jos siihen olisi ollut edes jonkinmoinen mahdollisuus rahallisesti. 
Lopputulos on kuitenkin nyt jo melkein kourassa, joten turha asiaa ajatella enempää. Ehkäpä mun lapseni oppi tässä monenlaisia asioita, toisin kuin moni kermaperselapsi.. Toivon ainakin niin. 
Epäonnenpäiväkin oli vähän. Se paljon puhuttu piikki piti pistää, mutta mönkään meni. Ensin lääketukun, sitten apteekin kanssa. Viimeisenä niittinä nurse sairastui. Nou piikkiä. Karman kolminkertainen  viesti mulle, ettei sitä pitäisi ottaa? 

Tuomi kukkii. Ulkona on huumaava tuoksu. Harkitsin parin oksan sisälle tuomista, mutta jätin sen kuitenkin. Sisällä tuoksu on jo turhan voimakas. 

Myös röhkinäsnapchat piristi mun sunnuntai-iltapäivää kummasti. Mulla taitaa olla välillä vähän sairas huumorintaju.

Huominen vielä sairauslomaa. Siitä eteenpäin ei olekaan taas tietoa oikastaan mistään. 

Kaipaan Paimenta. 


tiistai 10. toukokuuta 2016

Valonpisaroita

Vähän helpottaa. 
Ensimmäinen stressitaakka, työ, on nyt taas vasta seitsemän yön päässä. Työterveyslääkärillä käyty, viikko sairauslomaa ja määräys isolla M:llä hakeutua reumapolille ja kiirehtiä biologisen lääkkeen saantia. On vain kestänyt, koska kaikkiin kokeisiin, mitä sitä ennen pitää käydä, on jonot ja pitää vain odottaa, odottaa ja odottaa.. Suurin huolista oli kokoajan kuitenkin se raha. Apteekissa kävin kyselemässä; piikki, joka tulevaisuudessa pistetään kahden viikon välein, maksaa ilman mitään korvauksia yli tonnin kappale. Kyllä on kuulkaa kohta kallis nainen tässä! Toki Kela korvaa lääkkeistä ison osan ja maksukattokin täyttyy nopeasti, mutta silti se ekaan piikkiin tarvittava 400 ja toiseen tarvittava 200 oli murheena. Eilen selvisi, että saan ko rahan lainaksi pitkällä maksuajalla. Itse ei mistään-säästäen raha olisi ollut kasassa ehkä joulukuussa. Vaikka olinkin päättänyt, etten lainaa enää mistäänmitäänkoskaanmilloinkaan, oli tässä kohtaa annettava periksi. Koska mistään ei muuten vain tule mitään. Koko elämän joka osa-alue kusee pahasti, jos en saa itseäni kuntoon. Myös se tieto, että tuolla ihmisellä todella on, mistä lainata, helpottaa mua kummasti. En tunne ihan niin huonoa omaatuntoa. Vaikka tunnenkin, suurinpiirtein kaikesta. Siitä, että töissä työt kaatuu muiden päälle mun ollessa poissa. Inhoan, että mun vuoksi  on vaivaa, harmia ja vaikeutta. Inhoan, että mä en jaksa mitään niin kuin pitäisi. Huono omatunto ystävien, lasten ja rakkaan vuoksi myös. Mutta!! Mä tajusin, miten mun ajatukset muuttui koko ajan pahempaan suuntaan. Olin oikeasti väsynyt, toivoton, katkera, en nähnyt valoa enää tulevaisuudessa. En työn, sairauden tai taloudellisen selviytymisen suhteen. Tunnistin itsessäni niin inhottavia ajatuksia ja katkeroiduin joka asiasta mitä joku sanoi. Automaattisesti ajattelin ihan kaikesta että totakaan en saa...olin myrtsi jos joku sanoi lähtevänsä etelään. Vihasin ystäväporukasta yhtä, jolla tuntuu olevan lomamatkoja matkan perään ja silti valittaa. Ajattelin katkerasti kun joku kertoi ostavansa pullon punkkua tai palkitsevansa itsensä suklaalevyllä. Kun kuulin että kaverilla oli ostoslistalla uusi kesäpusero tai joku oli käynyt kasvohoidossa. Mulle kaikki mahdottomia. Vedin herneet siitäkin, että huomasin blogeissa olevan sisäpiiriblogeja, joihin mulla ei ole asiaa. Samaan aikaan olin väsynyt ja kipeä ja inhosin ihan kaikkea. Mun empatiakyky muita kohtaan katosi, koska olin niin uppoutunut omiin huoliini. Inhosin itseäni sen takia. Tunnistin, että tämä ihminen en ole se oikea minä. Muista yhden tapauksen kassalla, kun viimeisitä kymmensenttisistä maksoin maitopurkkia. Mua niin hävetti ja itketti. En vaan kertakaikkiaan nähnyt ulospääsytietä mihinkään suuntaan. Joka aamu pakotin itseni väkisin ylös ja töihin...illalla kierre taas entistä väsyneempänä jatkui. Nukuin huonosti. Tuttavat sanoivat mun näyttävän "huonolta". Olo oli sen mukainen. 
Päätin eristäytyä. Olla vain itseni ja perheeni kanssa. Ja töissä. Luin blogeja vain satunnaisesti, samoin vähensin muut somet minimiin. Nyssytin kotona ja halusin olla rauhassa. Lakkasin katsomasta uutisia, pitämästä yhteyttä kavereihin. Aloin pelätä töihinmenoa, sen taakkaa ja tulevaa iltaa. Kaikki asiat tuntuivat henkilökohtaiselta vittuilulta juuri minulle. Pikkuhiljaa kevään aikana tämä kaikki kaatui niskaan ja kasaantui..

Nyt aikaa on kulunut hetki, kaikenmaailman lääkäreitä ja tutkimuksia on saatu eteenpäin. Lainatarjous tuli odottamattomalta suunnalta. Sain aikaiseksi (= nielin ylpeyteni) käydä työterveydessä, josta sain sairasloman. En pitkää, mutta kumminkin. Muutaman päivän sisään menen sairaalalle pistämään ensimmäisen biologisen piikin ja toivon isosti! Parhaassa tapauksessa -hoitajan sanoin- herään piikistä ylihuomenna kuin uudestisyntyneenä. No, tohon mä en ihan jaksa suoraa sanottuna uskoa, mutta jotain toivoa sentään on.
Toivon ilmaantuminen saa mielenkin hiukan paremmaksi. Ympärillä kuitenkin tapahtuu koko ajan jänniä juttuja ja haluaisin jaksaa olla niissä  mukana. On pääsykoetta, on ammattinäyttötutkintoa, uutta työtä ja valmistujaisia, kesälomakin häämöttää... Alkaa vähän näyttää taas Elämältä.
Rahatilannekin saattaa puolen vuoden sisään keikahtaa vähän parempaan suuntaan. Ainakin niin, että saisin nuo perintäfirmat pois kimpustani. Siihen asti kituutetaan kuin ennenkin. Silti, edes Jotain toivoa on. Ainakin tänään tuntuu siltä.
Koetan kovasti tämän viikon olla lokoillen ja itseäni hellien. Saada pääpalikoita kasaan ja hymyä nousemaan huuleen. Nukkua, nukkua ja nukkua. Ennenkaikkea, yritän olla vaatimatta itseltäni liikoja. Yritän olla mollaamatta itseäni ja koetan päästä eroon myös huonosta omastatunnosta. Jos se pitäisikin kiinni minusta vain kolmella kolmella niiden viiden entisen sijaan?


                    Tämäkin näyttää jo kauniilta.


sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Hekla

Se Helmi, jonka minä tunnen, on muuttanut pois mun kehostani. En tiedä, minne lienee lähtenyt. Tilalle se on päästänyt jonkun väsyneen, kipeän, ärsyyntyneen, marttyyrimäisen, saamattoman, haluttoman, ja erittäin rupsahtaneen näköisen olennon. 
Varmaan joku noita-akka.

Kun oikea Helmi löytyy, se varmaan kirjoittaa taas tännekin ja feikkiversio lakkaa kiukuttelemasta. 

Se feikkiversio kun on sitä mieltä, että maailma on ihan paska. Silloin on noita-akkojenkin paras edes koittaa pitää suu kiinni.