lauantai 10. syyskuuta 2016

Kohtaaminen parkkipaikalla

Koska kuuppaa kiristää armottomasti tiettyjen asioiden vuoksi, on paras olla hiljaa ja muistella tätä viikolla tapahtunutta:

Nousin autosta kaupan parkkipaikalla ja kuulin samantien ilahtuneen huudon: "Virva!" Ääni kutsui  keskimmäistä lastani. Menin vanhan sedän luokse ja totesin hänen varmaan erehtyneen, että minä olen Virvan äiti. Samalla muistin sedän. Virvan ollessa about kymmenenvuotias, kävivät kaverinsa kanssa auttelemassa kodin pikkupuuhissa tuota setää. Kaveri kun asui sedän naapurissa.
Juteltiin pitkään keskellä kaupan parkkipaikkaa, kovassa tuulessa. Setä päivitteli, miten aika kuluu ja miten minäkin olen niin nuorekkaana pysynyt (ehheh). Minä päivittelin vuorostani sitä, miten kahdeksankymppinen setä edelleen käy kävellen kaupassa päivittäin usean kilometrin päästä. Käytiin läpi "luonto-tv", setä kertoi mm. ruokkivansa kymmentä oravaa. Käytiin läpi talven tulo, syksyn sää ja lähistöllä oleva kaivuutyömaa. Ja paljon muuta. Siinä jutellessamme mietin jossakin taka-alalla, miten ihanan lämmin kohtaaminen, molemmilla oli oikein mukava juttuhetki ja varmasti jäi hänellekin hyvä mieli. Olinkohan ainoa, jonka kanssa sinä päivänä jutteli? Niin tai näin, uskon, että häntäkin piristi. Itselle jäi ainakin lämmin ja hyvä mieli. 


7 kommenttia:

  1. Sullon hyvä kohtaamisia ollut viime aikoina. Toivotaan niitä lisää <3

    VastaaPoista
  2. Aika hienosti mies tunnisti! Ja kyllähän sinä niin nuorekas olet, että helposti voisi uskoa lastesi isosiskoksi.

    Mulla tosin särähtää aina korvaan, kun kuulen 80- vuotiaista puhuttavan jo niin kovin vanhoina. Esim. että jaksaa vielä itse huolehtia asioista tms.
    Mutta se johtuu ihan täysin siitä, että appeni vm. 1935 on vielä niin äärettömän omatoiminen ja etenkin päänuppinsa puolesta topfit. Hän antaa edelleen lapsenlapsilleen tukiopetusta kielissä, matikassa, fysiikassa ja kemiassa.
    Samaten kotosalla tekee tosi paljon, vaikka mieluusti saisi jo himmata tahtiaan. Kolme erittäin vakavaa sairautta viimeisten kuuden vuoden aikana ovat toki jättäneet jäljet fyysisesti, mutta hän on siltikin paremmassa kunnossa kuin hyvin moni 60- vuotias.
    Samaten kaikki muutkin mieheni suvun vanhukset ovat eläneet yli 90- vuotiaiksi ja olleet vielä täysin omatoimisia loppuun saakka.
    En siis voi puhua lainkaan, että vertaisin keskivertovanhuksiin ja muistan kyllä aina näissä tilanteissa olla kiitollinen siitä, että nämä vanhuksemme täällä ovat niin hyväkuntoisia. Asia voi kuitenkin muuttua niin nopeasti siihen ei toivottuun suuntaan.

    VastaaPoista
  3. P.S. Ja samalla tämä postauksesi oli taas hyvä muistutus siitä, että ei pitäisi pitää itsestäänselvyytenä, että appiukko pyöräilee kuuden km matkan yhteen suuntaan kahdesti päivässä tänne meille ja käy hoitamassa kissat/ akvaarion, kun olemme reissussa. Voi toki kulkea autollakin, mutta kun haluaa liikkua.

    VastaaPoista
  4. Kaunis pieni tapahtuma. Kiva, kun jaoit sen kanssamme. Pienestäkin jutusta voi jäädä niin hyvä mieli. Tänä päivänä kyllä mietityttää, että kuinka yksin ihmiset saattavat olla :(

    VastaaPoista
  5. Kaikenlaisista mieleenpainuvista tapahtumista elähdyttävimmät on ehkä kuitenkin niitä, joihin liittyy ihmiskontakti, arvelen, vaikka jossain määrin misantrooppi olenkin.

    VastaaPoista
  6. Ihana kohtaaminen :) Saitte kummatkin hyvän mielen tuon juttuhetken myötä. Miten tärkeää onkaan, että kohtaa ihmisiä ♥

    VastaaPoista
  7. Ihana, että hän tunnisti, vaikka sekoittikin äidin ja tyttären. No, tuosta kuuluu äidin olla tietysti hyvillään, että on niin nuoren näköinen. Surullista on, että saatoit tosiaan olla ainoa ihminen jonka kanssa hän puhui sinä päivänä ja ehkä moneen päivään.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista. Pus!