keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Tyhjää ja faktaa

Jos jaksaisi kirjoittaa, sillätavalla oikeasti, olisi kai pitkä teksti tulossa. Kirjoituttaa, mutta mitään ei tule ulos. Tyhjä, sekö mä tällä hetkellä olen? Koska tunteet ei jaksa purkautua itselleni tyypillisellä tavalla. 
Päiväkirjamaisesti merkitsen siis muistiin itselleni, että

-keskimmäinen meni kihloihin
-itse erosin
-käyn töissä
-käyn kaupassa
-en saa aikaiseksi mitään
-olen jumittunut sohvaan
-edes Pokebileet ei innosta
-eikä joulu
-siksi ilmoittauduin jouluksi töihin
-en jaksa, enkä halua, Mitään 
-teen robotinomaisesti asioita, ja unohtelen puolet
-suoritan

Tällä hetkellä näin, kohta taas jotain muuta. Aina olen noussut ja niin nousen taaskin. 
Sitten kun jaksan. Ei oo pakko jos ei taho. Ainakaan just nyt.



perjantai 21. lokakuuta 2016

Kreikkalainen stressipallo



Tuliainen, josta mä pidän hurjasti. 
Yksistään jo sen vuoksi, että se on tuotu mun ikuisesta unelmien maasta. 
Toiseksi tarina näitä myyvästä vanhasta miehestä. 
Kolmanneksi koska hivelee silmää -korumainen ihanuus- 
Neljänneksi, tästä voi oikeasti taivutella vaikka mitä! -like stressipallo.

Vapaa viikonloppu, ihanaa. Vain Elämää katsomislistalla, mahdollisesti punkkulasi seurana. Ou nou, pitäisköhän hakea suklaata! Tai juustoa! 
Koetan kellua kuplassa, johon todellisuus ja sen inhottavat pakkopäätökset eivät mahdu. Katsotaan, onnistunko. Ehtii kai sitä maanantainakin?
Tavoitteena rauhaiseloa, ulkoilua, kamerointia ja paljon unta. 

Mukavaista viikonloppua kaikille <3

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

tiistai 11. lokakuuta 2016

Pieniä otteita elämästä



Mä olen käynyt muutamaan otteeseen töiden jälkeen lenkillä kävelemässä. "Outoa" tässä on se, että olenkin lähtenyt suoraa töistä kävelemään, enkä ajellut ensin kotiin tuota vajaan 30 kilometrin matkaa. Sehän on ollut yksi ongelmista, että kun ajan kotiin, jumitun taudille tyypilliseen tapaan niin, etten meinaa kotona autosta ulos päästä. (Ja helposti kotona pää jumittaa ruhon sinne sohvalle.) Nyt, kun olen väkisin lähtenyt suoraa töistä kävelemään ja ajellut sitten vasta kotiin, on tullut liikuttua. Miten mä en ole tästä aikaisemmin hokannut?! Kyllä ihminen on sitten pöljä.
Ehkä tästä alkaa se mun urani kohti huippu-urheilijan arkea. Ei mene kuin hetki, niin mähän kävelen juoksen aamulla töihin ja tietenkin myös töistä pois!! 54 km päivässä, ei se oo paha, eihän? Ja mitää pakkasrajojahan ei sitten tunneta!
Näin on kuulkaas hyvä usko ihmisellä itseensä. Mahtaako ensi viikolla tapahtua kertaakaan? :-D

Raivopäissään ja sitkeän ketutuksen vallitessa on hyvä käyttää vapaapäivä siivoamiseen. On imuroitu, järjestelty, poistettu, siirretty, luututtu ja niin edelleen. Asia ei siitä sen kummemmaksi varmaankaan mene, mutta negatunteita uhkuessa on hyvä käyttää ne johonkin hyödylliseen. Voi sitten taas siirtyä seuraaviin tunteisiin, mitä elämä vastaan tuokaan. 

Pitkästä, kilometrin pitkästä aikaa mä ajattelin viikonloppuna töissä, että mulla oli mukavaa. Vaikka töitä reippaasti tehtiinkin, se oli palkitsevaa, mukavaa seuraa ja se julmettu kiire ei ollut mukana. Tästä on hyvä taas ponnistaa ja muistuttaa itseään, että oikeasti mä pidän työstäni, kunhan sen stressaavat lieveilmiöt ovat vähän pienempiä. Toivotaan parasta. 

Korvapuustipäivästä asti mua on vaivannut korvapuustihimo. Itsetehtykorvapuustihimo. Mitään en sen eteen kuitenkaan ole tehnyt. Vielä.

Huomenna saan varmaankin sen telkkarin. On sitä kyllä kaivattu. Emmerdale nyt Katsomosta vielä menee, mutta Roba ja Vain Elämää sitä kautta katsottuna on silkkaa peetä. Pätkii, pätkii kuin vimmattu ja ääni ja kuva ei todellakaan kulje synkassa keskenään. Mutta huomenna, huomenna!!! 

Runkoruusu kaipaa talvikotia. Vielä se on sinnitellyt takapihalla, vaikka auton laseja on saanut raapia jo monena aamuna. Ehkä mun pitäisi armahtaa sitä ja vielä se äidin autotalliin talvihoitoon. Ettei ressukka joku aamu ole muuttanut ruusutaivaaseen. 

Täytyisi järjestää kaikkea kivaa tulevalle. Koska mitään muutahan tässä ei kohta olekaan, kuin aikaa. Työn lisäksi. Taitaa puhallella muutoksen tuulet.

Kivat pikkuyllätykset saa mielen hyväksi <3



keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Aikainen Helmi se pyykit pesee

Tänään on vapaapäivä. Kello tosin herätti jo varttia ennemmin kuin normaali aamuvuorotyöpäivänä, eli 4.45. Kuudeksi piti olla jo lähikaupungissa teollisuusalueella. Kuskasin Nuorimmaista, joka on työssäoppimassa ja tuonne ei mitään busseja siihen aikaan kulje. Veljen kyydissä neidin piti päästä, mutta tuollakin muuttui työkuviot lennossa ja keikka vaihtui ihan toiseen suuntaan. Ihan mielissäni kuitenkin neitiä kuskasin, on se niin tohkeissaan tuosta työstä/opiskelusta! Eilen töistä tullessa odottelin tuota kyytiini, näin hänet ekaa kertaa työtamineissa ja korkealla istumassa ja tirautin pienet itkut. Hullu minä. No, huomenna meneekin sitten yöksi harjoitteluun. Jännää.

Piti imuroida, vaan säästyin. Kas kummaa, kun mun imuri on toisen ihmisen auton perässä 50 km:n päässä. Miten se sinne päätyi, onkin taas ihan toinen tarina. Pois se on kuitenkin sieltä mitä pikimmin saatava. Tuntuu meinaan siltä, että kotiin tullessa kun avaa eteisen oven, käy sellainen kissankarvapöllähdys, ettei mitään rajaa. Allergisia ei meille nyt, kiitos.

Kahtena aamuna on saanut raapia auton lasit. Hyi, se on siis talvi tulossa. En taaskaan tykkää, mutta sopeudun, koska on pakko. Kaivoin siis kiltisti piuhan esiin ja laitoin ajastimen tolpassa hollilleen. Tänä aamuna odotti ihanan lämmin auto ja kirkkaat lasit, jee. 

Päätin, että tänä vuonna joulukorttien askartelu saa jäädä. Onkin eka kerta varmaan viiteentoista vuoteen. Nyt vaan tuntuu, että saa olla. En jaksa, en viitsi, eikä riitä potku. Ehkä tämä on yksi yritys opetella ottamaan iisimmin, koska puhti vaan on poissa. Eikä mun itseaskarrellun korttini puuttumiseen varmaankaan kukaan edes kuole. 

Totesin, että helsinkireissulla ostamani kengät on huippuihanat. Tekisi melkein mieli hankkia toiset eriväriset. Kivan näköiset, mutta tuntuu, kuin jalassa olisi aamutossut. No, ei nyt aleta juhlimaan, koska telkkari.

Kävi siis onnenpotku. Saan tuttavalta "vanhan" telkkarin sadallaviidelläkympillä. Vanhä hälle, uusi mulle! Ja melkein tuplasti isompi kuin mun vanha, tuo hajonnut. Oletettavasti ihan hyvä diili. Täytyy vaan odottaa tilipäivää. Vaikka ihan loistavasti ollaan pärjätty ilmankin. Telkkaria siis, ei tilipäivää..

Seuraava vapaa ensi viikolla. Sitä ennen töitä, ensiapukoulutusta, kolmikantaneuvottelua (paniikki, en osaa!), normi kotihommia ja mitä nyt taas vastaan tulee. Seuraava vapaa kun koittaa, en varmasti tee muuta kuin lepää kotona.

Jos ripustais kohta peseytyneet pyykit narulle, tekis kinkkupiirakan ja kävis vähän ulkona. Maailma on nyt ihanan värinen!  Haaveilen jopa päikkäreistä. Ja kahdeksalta nukkumaanmenosta.

Huomasitteko, mulla ei ollut mitään Oikeaa asiaa. Kunhan näpytin liibalaabaa. 
Kauppa ja apteekki kutsuu, tsau!


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Hymyilevä kanto

Viikko oli raskas. Kiitos teille jokaiselle, jotka muistitte, rukoilitte, peukutitte lapsen toimenpiteen aikana. Se on nyt ohi. Ihan ei mennyt niinkuin piti, mutta kuitenkin mitään peruuttamatonta ei tapahtunut. Tie on tuosta toivon mukaan varmasti vain ylöspäin. Kiitos jokaikiselle <3  
Pitkän tauon jälkeen olin taas töissä. Kolmaskin päivä meni vielä jotenkuten hyvin, mutta neljäs ja viides olikin sitten aika tuskaisaa. Ja varsinkin sitten illalla kotona, ja yöllä. Yöunista ei ole iloa, jos nukkuma-aikaa on seitsemän tuntia, josta syvää unta nukut pätkittäin 2 tuntia ja loput kevyttä. Sen lisäksi näkyy seitsemän hereilläoloa. Ei ihme, että väsyttää. Liikkuessa sattuu ja levätessä särkee, ovat kaksi eri asiaa. 
Neutropenia, makrosytoosi ja suurentunut riski saada veritulppa ovat oma lukunsa, mutta vaikuttavat lääkkeisiin. Niveltulehdusta ja sen etenemistä rauhoittavaa metotreksaattiannosta joudutaan pienentämään. Kiva, eli omalla ymmärryksellä ollaan kohta vähän kipeämpiä? 
Viisi yötä ja kolmikantaneuvottelu. Reumalääkärin lause viime käynniltä:
"Sellaisia aktiiveja tulehdusmuutoksia tai pysyväismuutoksia, joihin voisi perustua työkyvyttömyys nivelsairauden diagnoosilla, ei ole"  ei avaa ovia ilmeisesti mihinkään suuntaan. Työnantajan ei ole mahdollista keventää työtä tai antaa mahdollisuutta tehdä lyhyempää päivää. 
Pattitilanne. Turhautuminen on jäävuoren kokoista luokkaa. En koe, että voisin yrittää työn suhteen suunnitella mitään korjaavaa tai uutta tulevaisuudelle. 

Olen kuitenkin koettanut irrottautua kaikesta tästä ja vapaa-aikana tehdä, mitä voin. Olen käynyt ihailemassa iltatapahtumassa intohimojani, isoja "koneita" ja ihmetellyt kaupungin vilinää. Olen käynyt pienillä kävelyretkillä ihastelemassa huippukaunista ja -värikästä syysluontoa, ottanut lauantaikännit yhden siiderin voimalla, jutellut ja kainaloinut. Kynttilöinyt, lukenut. Ollut vaan. 

Ja hymyillyt takaisin hymyilevälle kannolle.


Viime yönä näin unta, että hiukset irtosivat. Mulla oli pitkä tukka ja ponnarilla oleva häntä vain irtosi... Mitähän lie tuokin symboloi.