tiistai 18. huhtikuuta 2017

Loppuihan se viimein

Onneksi se on nyt ohi. Pääsiäinen.
Tiedän, suurimmalle osalle se varmastikin on mukavaa aikaa. "Ihanaa, nyt alkoi miniloma. Aikaa  kokkailla herkkuja, syödä hyvin, nauttia punaviinistä, levätä, nähdä ihmisiä, mökkeillä, nauttia kaikesta..." 
Ei se vaan kaikilla mene niin. Olin jokaisen päivän töissä. Ja koska oli pyhät, väki oli vähennetty minimiin, juhlapyhien takia tekemistä on aina entistäkin enemmän, mutta väkeä vähemmän. Reilukerho. Illat nysväsin kotona yksin. Juhlapyhät ovat perheiden ja parillisten ihmisten aikaa. Kaikilla on menoa, ohjelmaa ja suunnitelmia.
En tarkoita, että sun pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että vietit mukavan ja voimauttavan pääsiäisen. Hyvä niin! Kunhan muistat, että muunlaisiakin tilanteita on. Ja mietit, olisiko sinulla sellainen ystävä/sukulainen, joka on tuossa tilanteessa. Nuo ihmiset harvemmin tunkevat itseään mukaan, vaan jäävät hiljaa kotiin. Eivät ne huutele kurjaa oloaan, nuolevat haavansa salaa.

Olen siis onnellinen sittä, että alkoi arki. Elämä normalisoituu. Muut menevät töihin ja minä olen vapaalla. Päässä kiertäviä ajatuksia en pääse pakoon, vaikka viimeisen viikon olen koettanut poistaa niitä lenkkeilemällä. Välillä niin, että olen meinannut tikahtua. Kesken on asioita, joille en voi  mitään. Viimeviikkoinen asia on samassa jamassa, eikä tämäkään ole päätöksessä. Meinaa pää hajota. Yritän epätoivoisesti pysyä elämässä kiinni ja etsiä niitä pieniä (ja ilmaisia) asioita, joista saan hyvää mieltä. 

Yksi niistä on tulppaanit, jotka tyttäret toivat eilen, kun poikkesivat. 

Voi luoja, mä kuulostan niin 75-vuotiaalta.

Mutta mä yritän selvitä elämästä. Yritän ihan pirusti.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Jep

Ihan oikeesti Karma, voitko nyt lopettaa. Nyt. Just nyt. Mä oon erittäin tosissani. Tiiätkö, kun en mä jaksa enää yhtään enempää. Ihan ennen tätä päivääkin musta on tuntunut, että kyyneleet polttaa silmien takana ja rinnassa on musta möykky. Jäätävä työstressi ja Ihana-asia painaa. Ja toki se ainainen rahapula ja se, etten saa lääkkeitä ostettua. 

Mutta ei. Et sä vaan viitsi jättää mua rauhaan. Tänään pistit sitten lääkärin soittamaan mulle, että Papakokeessa on solumuutoksia. Ja samaan hengenvetoon, että sitä tutkitaan "varmaan vasta kesälomien jälkeen", koska jonot ja ruuhkat. Vittu. 

Ei pienen tytön pää kestä kaikkea. Jään vaan odottamaan, koska totaaliratkeaminen tapahtuu. 

Haista Karma paska. 


lauantai 8. huhtikuuta 2017

little bit lonely

Jäin tänään miettimään mun nykyistä elämää. Ja miten tylsältä ja ankealta edessäpäin näyttää.
Mä koen kuitenkin hyvänä sen, että mä huomaan ja tajuan sen itse, eli mä voin koettaa tehdä sille jotain. Mitä, sitä mä en (vielä) tiedä.
Mun ikäisillä naisilla on suurimmalla osalla paljon nuorempia lapsia kuin mulla. Tämä tuo mukanaan sen, ettei heillä ole hirveästi aikaa arjen pyörityksen lisäksi. Ja kun mä olen silloin useimmiten töissä, kun heillä se vapaa viikonloppu, niin kierre on valmis. Toinen tylsyyttä tuova asia on se, että mun kaverit on elämä heittänyt kaikki kauas. Tämäkin tuo oman haasteensa asioille. Minimissään sata kilsaa on aika haastava pelkille kahvitteluille. 
Toki (vielä) elämää taloon tuo teini ja sen poikaystävä, jotka ovat, tulevat ja menevät. Mutta ovat toki paljon poissakin. Ja kiehnäävät huoneessaan. Ja oikein hyvä niin :) Asiat menee niinkuin niiden kuuluu mennä.
Jotenkin on tultu siihen pisteeseen, että mulla on viikonloppuvapaa, eikä yhtään mitään suunnitelmaa eikä tekemistä. Se surettaa mua. Ollaan siinä pisteessä, että mä lähden kauppaan aikani kuluksi 20 km:n päähän, että saisin päiväni kulumaan. Sitten palaan taas hiljaiseen kotiin (jossa sentään kissat odottavat). 
Ajelin kauppaan pikkuteitä pitkin ja nautin maalaiskauneudesta. Bongasin taas joutseniakin. Yhtä aikaa olin onnellinen ja hyvin apea. Mietin, että mua ei odota eikä kaipaa kukaan missään tänään(kään). Vaikken menisi kotiin, niin kukaan ei edes huomaisi tai tietäisi.

Matkan varrelta. Vähän kuin minä. Yksinään töröttää, paikat vinksinvonksin, paljon rikkinäisiä kohtia. Ja siinä se silti seisoo, hylätty talo.

Toki mä nautin laiskott vain olemisesta -pakkokin taudin kanssa- ja siitä että viihdyn kotona, mutta se rauhallisuus ja tylsyys ovat niin arkipäivää, että se alkaa muuttua pitkällä juoksulla piinaavaksi. En olisi uskonut silloin kun kolmea lasta kaitsin, ja kaipasin yksinoloa, että asiat voi kääntyä näin päin..

Mä koetan kai vain sanoa, että mä olen vähän yksinäinen.
 Sellainen lapsiin takertuva äiti mä en halua olla. Niillä pitää ja saa olla oma elämä ja mä olen mukana jos niin haluavat. Onneksi vielä haluavat :)
Harrastuksetkin ovat muuttaneet kovasti tyyliään. Kun joskus ennen tietty harrastus oli kerran tai kaksi viikossa sen tunnin, niin nykyään sellaista on vaikea löytää. Ne, jotka mua innostaisi, ovat tylsästi kaikki kurssimuotoisia, tyyliin perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään. Välillä käydään vain kotona nukkumassa. Sellainen ei vaan onnistu. Toki onhan mulla koruilu, lenkkeily, ja ulkona hiippailu kameran kanssa, mutta sitäkin teen yksin.

Mut tuntevat ihmiset ei ehkä uskoisi, että näin on, koska muthan tunnetaan iloisena, räväkkänäkin ja seurallisena ihmisenä. Ja olenkin, silloin kun mua näkee. Mutta oikea todellisuus on toinen. Aika yksin mä loppupelissä olen.

Johonkin mun pitäisi koettaa itseäni tunkea, mutten tiedä minne.

On mulla paljon hyviä ja kivoja asioita elämässä. Ja taito olla onnellinen pienestä...ei kaikki siis ollenkaan täyttää kakkendaalia ole, vaikka sen kuvan voi ehkä tästä saada. Kunhan nyt pohdin näppäinsormillani näitäkin asioita. Mutta kyllä se yksinäisyys taitaa olla vaikeasti myönnettävä totuus.


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Ei tälle ole edes nimeä



Mitä tekee 45- vuotias nainen, joka odottaa vain kuoliniskua muutaman kuukauden tapailun ja molemminpuolisen ihastumisen jälkeen?



-kaivaa kaapin perältä salmaripullon ja juo sen yksin. Suunnittelee syövänsä ne kymmenen Kindermunaa, jotka olivat matkalla ihan muualle. Myöhemmin illalla suunnittelee paiskaavansa jokaisen niistä seinään yksitellen. Hekumoi ajatuksella, miten ne murskaantuvat seinään yksi kerrallaan, ihan niinkuin viime kuukaudetkin. Ei kuitenkaan tee sitä. Piilottaa ne itseltään kaappiin.

-juoksee vessassa, koska vanhaan tuttuun tapaan vatsa reagoi suuriin murheisiin heittämällä vikkelälle.

-itkeä tillittää ja tuijottaa telkkarista kaiken mitä sietä tulee, oikeastaan kuitenkaan ymmärtämättä niistä yhtään mitään. Tuijottaa tylsänä, miettii, miten taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-menee nukkumaan, ei saa unta, miettii, pyöriskelee ja katselee kelloa. Neljän jälkeen ei muista katsoneensa.

-herää ennen yhdeksää ja miettii taas.

-vaihtaa ja pesee heti petivaatteet, ettei niissä vahingossakaan tunnu tutuksi tullutta tuoksua.

-suunnittelee runttaavansa roskiin ystävänpäivänä saadut ja kuivatut ruusut.

-juoksee edelleen vessassa

-päättää, että voi elää yksin eikä haluakaan kuulla kestään kaksilahkeisesta.

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-alkaa valmistautua teinin kotiinpaluuseen ja siihen, ettei toinen huomaa mitään

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

- huomaa, että on saanut kolme viestiä häneltä, muttei uskalla lukea niitä.

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-katselee kalenteria ja suunnittelee täyttävänsä sen kaikella mahdollisella

-suunnittelee lähtevänsä lenkille ja kävelevänsä sata kilometria, Tai ainakin niin kauan ettei sen jälkeen jaksa edes ajatella

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-päättää, että selviää hengissä tästäkin

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-päättää omistautua työlle ja telkkaohjelmille ja syödä itsensä aivottomaksi

-toteaa, että radiosta tulevat biisit ovat kaikki itkettäviä. Sammuttaa radion.

-ihmettelee, miten nopeasti asioita tapahtuu. Perjantaina vielä mietti, ettei löydä yhtään kivaa syytä, miksi menisi maanantaina hymyssä suin töihin. Sunnuntaina miettii, miten hyvä on, että pääsee töihin ajattelemasta. Pakoon omia ajatuksia. Siellä ei ehdi.

-Miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-miettii miksi on rikkinäisten miesten magneetti

-on onnellinen siitä, että on yksi, jonka kanssa puida näitä, sensuroimattomasti

-miettii viisaalta ihmiseltä kuulemaansa lausetta : "Ajattele, että tälläkin on joku tarkoitus. Ja ajattele, miten moni asia on hyvin. Ja kohta on kesä"

-miettii, että vielä ei osaa nähdä tälle mitään tarkoitusta

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana

-jatkaa asioiden vatvomista ja odottaa lopullista kuoliniskua

-päättää, että selviää taas, niinkuin aina ennenkin, oli miten oli.

-toteaa, että kevät on täällä ja kesäkin tulee. Oli siinä mukana Ihana tai ei. 



Silti sattuu. Ja silti mä selviän. 



torstai 30. maaliskuuta 2017

Rakas päiväkirja. Tällä viikolla....

MAANANTAINA
- allekirjoitin nimeni kellonjensiirtohörhöilyn lopettamiseen tähtäävään adressiin "Naurettavaa säätämistä tämmönen"

- koin huikean onnentunteen kahvitellessani veljen kanssa "miten se voi olla samalla niin ihana ja niin ärsyttävä oma pikkuveli. Ihan Parhaus!"

- totesin että pakastin on rikki. Siellä on koko ajan -30. "V***u!"


- olin ihan onnessani koska tyttären poikkis on niin ihana! "Miten 17-vuotias voi olla noin romanttinen, en kestä!"

pidättelin itkua ja koetin miettiä Ihanan kanssa/kainalossa ratkaisua/toimintatapoja tiettyihin ongelmiin "Miksen mä ikinä voi olla nyyhkimättä kun on kyse vähänkin vaikeammista asioista?"


- kävin lenkillä "ja oon itsestäni ylpeä" 


- näin ekan leskenlehden "jihuu, kevät ON täällä!"


- jouduin myöntämään itselleni, että Särky on taas palannut, muutaman kuukauden lähespiilottelun jälkeen "koetin pysyä rauhallisena ja olla ajattelematta asiaa"




-päätin alkaa sädehtiä tämän(kin) kehutun tuotteen avulla. "Mustahan on tullut ihan mahdoton! Jo toinen kauneustuote kuukauden sisään.."


TIISTAINA

- sain aikaan muutamia to do- listalla olevia asioita, joita ei saa koskaan tehtyä. Jotka pitää sillointällöin tehdä, mutta aina se vaan jää "jess, hyvä minä!!"

- etsin netistä mahdollisia halpoja pakastimia "ärsyttävää"


-revin itseni taas lenkille "ai että mä oon hyvä!"


- kävin kirjastossa  "ja otin käteeni suositushyllystä kirjan, jolle yllättäen löytyi kaksikin mulle sopivaa merkitystä.  Hassua. "


KESKIVIIKKO
- kävin vähän opiskelemassa "hävetti, kun haukottelin niin paljon"
- tutkin illan vaalikoneesta ehdokkaita "ja löysinkin vissiin sopivan. Tai kaks."
- unohdin käydä kaupassa koska metsästin Pokemoneja "kuinkas vanha mä taas olenkaan?"
- alavireinen ja vähän huonomielinen päivä. Johtuu varmasti osaltaan huonosta ja särkevästä nukkumisesta. "puuh" 


TORSTAI
-tehoaamu; pyykit viikattu, uudet pyörii, imuroitu, tiskari tyhjennetty, paikkoja suorittu, just kohta kauppaan. Kyllä tästä vielä hyvä päivä tulee.
"tiedostan, että touhuan, koska en halua ajatella. Yritän sinnikkäästi kuitenkin pysyä positiivisuuden puolella"

<3 On kuitenkin kevät <3


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Olalla keikkuu..

Vastapainoksi mietteitä täynnä olevalle päälle laitetaan tällainen kevyt postaus...jospa mä vaikka unohtaisin miettiä. 

Olen tainnut raahata nykyistä käsilaukkuani mukana koko pitkän talven. Kevätkö se sitten tekee asiansa, mutta teki mieli kaivaa kaapista välillä joku muu olalle keikkumaan. Tulipahan samalla käytyä läpi laukun sisältö ja siivottua/päivitettyä se. 
Joskushan kiersi joku haastekin tyyliin "kuvaa käsilaukkusi sisältö". Hoidin senkin homman sitten tässä samalla :)




Noh, kassin syövereistä löytyi kalenteri, muistikirja, silmälasikotelo, siteitä, rahapussi, ohran siemeniä, pikkuhilupussukka, Mynthonia tuplana, kynsilakkaa, sitruunaisia käsipyyhkeitä, kolme kynää, nenäliinoja, laastari, erinäisiä lääkkeitä, imeskelytabletti, avaimia, rakkolaastareita, ruttuisia kuitteja ja harmaa nauha. Yhtään ruokaa ei ollut ja ruttukuittejakin normaaliin verraten vain muutama! 
Ehkä tuosta voisi jotakin poistaakin ja saada kevyempi kannettava. Tonne on vaan niin kovin helppo heittää mitä milloinkin ja sinne ne sitten jää. Kännykkähän tuolla myöskin aina on messissä,..
Mainittakoon, että töissä käydessä raahaan mukanani toista kassia, jossa kulkee työvaatteet ja eväät.

Oliko tämä sun tyyliin tyhjä vai täysinäinen laukku? Sitä mä en ymmärrä, miten toiset pärjää kokonaan ilman :-D 

torstai 23. maaliskuuta 2017

Aiti ja lapsi voivat hyvin !

Tässäkin vielä kiitän teitä kaikkia peukuttajia ja ajattelijoita eilisen panoksesta. Kiitos♡. Osaltanne olitte varmasti auttamassa, uskon niin.
Panikoitu sairaalakeikka meni hyvin, kaikkien yllätykseksi jopa nopeammin ja vähemmillä toimenpiteillä kuin suunnitelma oli. Vähän ihmetyttää, että operaatio olikin pienempi ja erilainen kuin mitä piti. Nyt pitää vain luottaa siihen, että lääkärit tietävät mitä tekevät. Näin maallikon korvaan kuulostaa oudolta, että osa, joka piti poistaa kokonaan, on kuitenkin päätetty jättää paikoilleen, siitä huolimatta, että leikkauskertomuksen mukaan on "kahdessa osassa ja repaleinen". Mutta mitäpä näistä ymmärtää, on vain toivottava parasta. Ja sitä, ettei jatkoa seuraa. Positiivista on, että kymmenen sentin haava kasvoissa vaihtuikin pikkupieneksi viilloksi. Nuorelle ihmiselle tuo voi olla elämää suurempi asia ;) Noh, nyt tuo syö lääkettä tiuhaan tahtiin ja soseruokaa aikansa. Välttää ääriasentoja ja muita rajuja liikkeitä. Kyllä se tästä. 
Kaikki siis hyvin. 

Äitinä sitä ärsytti ja harmitti kovasti se, että itse jouduin olemaan  leikkauksen aikana töissä. Jännitti ja pelotti. Olisin ehdottomasti halunnut olla paikalla ja mukana. Tukemassa, olemassa läsnä ja jännittämässä. Mutta kun asia ei vaan onnistunut. Isänsä oli paikalla ja toki mä tiesin, että se riittää ja että itseasiassa isänsä oli tuolla käytännössä parempi vaihtoehto kuin minä, mutta...silti. Olisin halunnut olla siellä!! Oli niin lannistunut ja harmistunut ja hyödytön olo olla vain töissä ja odottaa. Vaikka työt oli hoidettava, niin ajatus karkasi vähän väliä potilaaseen ja huoleen. Pitkät kuusi tuntia. 
Mutta kaikki hyvin mullakin, hih ;)

Viikon kuluttua on leikkauskontrolli ja ehkä kohta voi huokaista helpotuksesta. Jospa puolentoista vuoden sairaalassaramppaus ja jatkuva kipuilu ja hankaluudet ovat kohta historiaa. 

Vielä kerran ♡kiitos♡ kommenteista, ajatuksista ja peukutuksista!!


lauantai 18. maaliskuuta 2017

Asennetta

Vierähti viikko. Välillä tunnit kulkevat superhitaasti, eikä päivä tunnu loppuvan koskaan. Välillä kellon viisarit juoksevat niin, ettei meinaa perässä pysyä.
Jälkimmäinen näistä tapahtui juuri. Yhdenlaista onnea oli tarjolla 20 tuntia, ja se vilahti ohi. Ennen kuin edes huomasi. Mutta näillä mennään. Asiat tapahtuu elämäntilanteiden ja muiden mukaan ja kun niitä aikansa sietää, voivat ne muuttua. On siis vaan opittava ottamaan ilo irti silloin kun sitä on tarjolla. Vaikka jälkeenpäin tulisi hetken tyhjyysitkukin. Asennekysymys. 

Ensi viikko vähän stressaa. Eikä oikeastaan ihan vähääkään. Hullua, muistan, miten lasten ollessa pieniä oli oikeasti ohjelmaa paljon enemmän, asioita piti aikatauluttaa, järjestellä, priorisoida ja vaikka mitä. Piti tulla ja mennä ja hoitaa, ruokkia, kuskata, vaikuttaa ja esiintyä. Ja mä olin siinä hyvä. Muistan, että elin siitä tekemisen paljoudesta ja tunsin tyydytystä siitä, kun sain merkata kalenteriin asioita. 
Ihminen siis muuttuu. Ja voi muuttua.
Nyt, kun lapset ovat olleet pääasiassa "huoltovapaita" jo tovin, olen oppinut vapauteen, tietynlaiseen tylsyyteen ja opetellut täyttämään aikani muilla asioilla. Ja varsinkin oppinut olemaan täyttämättä. Osittain omasta, osittain olosuhteiden pakosta. 

Ensi viikolle pakkautuu työt, niihin kulkeminen (2 h/pvä), tyttären leikkaus, oma ällö labrakäynti, tyttöjenilta, hautajaiset. Näihin kaikkiin sisältyy luonnollisesti paljon säätöä, vaatteiden "etsimistä", lääkkeiden hommausta, kukkalaitteen hommausta, kaikkiin kulkemisen puljausta, rahahuolta, toipilaasta huolehtimista jne jne. Paljon erilaisia tunteita. 
Ei ehkä kuulosta paljolta, mutta mulle on. Enemmän varmaan henkistä plaatua.. Koetan kovasti psyykata itseäni kulkemaan yhden päivän ja asian kerrallaan. Ja ihan pian on ensi viikon sunnuntai ja tuo viikko on ohi. Kyllä mä selviän. Ihan niinkuin aina ennenkin.  

Valo ilahduttaa. On ihanaa lähteä töihin, kun on vain hämärä. Ja palatessa on valoisaa. Tarvitaan jopa aurinkolaseja. On ihanaa, että ensimäiset joutsenet on bongattu. On ihanaa, että voi käyttää kevättakkia. Vanhaa, mutta kivaa. Ja ennenkaikkea ei-mustaa! On ihanaa, että naapurikaupungissa asuu rakas ja nähdään kun voidaan. Keskustella voi viesteinkin, kun vaan haluaa. On ihanaa, että maailmassa on tulppaaneja ja suklaata. Ja mun lapset. Ja kissat. On ihanaa, että on ystäviä. Niitä, joita näkee vain harvoin mutta tavatessa jatketaan edellisestä. Ja niitä, joille voi laitta heti viestin kun pääkoppa meinaa poksahtaa jostain suurensuuresta tai illimillisestä flippausyrityksestä. On ihanaa, että edessäpäin on vielä paras kevätaika. Ja kohta kesä.

Hirveän paljon on kiinni asenteesta. Aina ei onnistu ja välillä maailma on vastaan. Mutta yrittää voi aina. Aika monessa on niin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Myös oma pää. 


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Lomalla

Loma on ollut kyllä ihan huippu. Ja tuli todella tarpeeseen. Päätin heti alkuun, että mitään "mun pitäis" -juttuja en ota ohjelmaan ollenkaan, vaan että kaikki saa mennä omalla painollaan ja omien fiilisten mukaan. Ja toki faktojen. (lue: mikään ei saa maksaa) Opiskelijan ollessa koulussa, oli helppo huijata itseään, ettei mihinkään edes "voi" lähteä. Vaikka oikeasti voiskin 😊
Nautin suunnattomasti siitä, että saan herätä omia aikojani, ilman kelloa. Nukkua sen verran kuin nukuttaa. Toisaalta valvoa niin pitkään kuin huvittaa ja virtaa riittää.
Viikkoon on mahtunut monenlaista kivaa. Olen ollut seuralaisena Ikeassa, kiertänyt innolla koko iltapäivän kirppareita, leiponut pullaa, siivonnut muutaman mieltä ja silmää ahdistavan kaapin, viettänyt aikaa perheen kanssa, viettänyt aikaa Ihanan kanssa, käynyt järvenjäällä valokuvausretkellä, kirjoittanut söpöyksiä lumeen, stepannut sydämiä järvenjäälle, tuijottanut telkkaria ihan yli oman tarpeen, keskustellut tärkeistä asioista, nukkunut päikkäreitä, syönyt kivojen kanssa tortilloita, olla löllötellyt, panikoinut uusia pelottavia lapsia (ja selvinnyt hengissä). Tehnyt kaikkea pientä kivaa, aina sitä mikä on huvittanut.
Toki sitä kaikkea muutakin on ollut, niinkuin elämässä kai aina, mutta silti päälimmäisenä on tyytyväisyys. 
Kolme päivää ennen loman loppua aloin jo nähdä unia töihin paluusta. Eikä ne ole kivoja unia. Päätin kuitenkin, etten pilaa kolmasosaa lomasta suremalla sitä, että se kohta loppuu. Aika hyvin onnistuinkin, päivisin. Unille sen sijaan en mitään voi. 
Surullinen tietokin yllätti, hautajaiset tulossa. 
Tyttären leikkaus hirvittää. Nyt on päiväkin tiedossa. On kuitenkin vain pakko uskoa lääkäreihin ja siihen, että siitä on apua. Leikkauksesta joko alkaa ajan päästä lisävaivat, tai sitten ei. Mitään takeita ei ole. Koetan kuitenkin luottaa siihen, että vaikkapa 10 vuoden päästä lääketiede on taas kehittynyt ja asialle voidaan jotakin, jos niitä lisäoireita tulee. Tällä hetkellä leikkauksen pitäisi helpottaa kipua, ja helpottaa elämää. En millään soisi nuorelle ihmiselle jatkuvaa kivun kestämistä, kun itse tiedän, mitä se on.  
Mä kuitenkin uskon, että näistäkin selvitään, kunhan vähän maltetaan ja ollaan hötkyilemättä. 

Nyt pitäisi osata kääntää työmoodi päälle. Huomenaamulla se sitten taas alkaa. 

Tänään saan vielä makoisaa seuraa♡ Nam. 

torstai 9. maaliskuuta 2017

Sattumisen pelko

Vaikka onni on vahvasti läsnä, se saa aikaa myös ne muunlaiset tunteet. Pelon. Pelon siitä, onko tämä tottakaan. Pelon kaiken loppumisesta. Pelon siitä, että kohta sattuu ja lujaa. Joka taas hyvin helposti pistää kapulaa omiin tunnerattaisiin, eikä uskallakaan heittäytyä ihan täysin. Mieli vaihtelee täydestä onnesta ja tunteesta, että toisen kanssa "on kotona" siihen hetkeen, kun on yksin ja pää alkaa kehittää kaikenlaisia teorioita. Vaikka todellisuudessa mikään, ei niin mikään, viittaa siihen.
Se tuo myös mukanaan epäilyn. Epäilyn siitä, onko toinen oikeasti tosissaan, vakavissaan. Että ihan oikeastiko tuo muka tykkää musta ja haluaa just mut, eikä ketään muuta.

Kun oma pää on kovin (aivan liian) miettivä ja ilmeisesti  myös aika kuvitteleva, on olo toisinaan kovin hankalaa ja tuskaisaa. Ja kun kuitenkaan sille toiselle ei haluaisi ihan jokaista mietettään (näistä asioista) kertoa, koska saattaahan se loukata ja aiheuttaa toiselle aivan turhaa stressiä. On vain koetettava puhua itselleen järkeä ja välillä vinkua ystävälle, joka onneksi tietää, miten naisen pää toimii ;) 

Kaiken tämän takana on menneisyys. Kun on nähnyt ja kokenut todella törkeän valehtelun, pettämisen ja kaikenlaisen linssiin viilaamisen, kirkkain silmin ja hymyillen, ei niitä pysty kokonaan unohtamaan. Vaikka ihminen on poissa elämästä ja asiat ovat unohtuneet ja anteeksi annettu, niin tällaisessa tilanteessa kaikki epäily vyöryy esiin jostakin aivojen sopukasta. Vaikkei tahtoisi. Ajattelen kumminkin, että toista, rakasta ihmistä kohtaan on kovin väärin epäillä häntä entisen elämän painolastin takia. Ruoskin itseäni kovin näiden ajatusten vuoksi. 
Ajattelen, että nämä ajatukset ovat väärin Ihanaa kohtaan sekä minua itseäni kohtaan. Pitäisi vaan oppia ......jotain. Luottamaan! Se se on! Ehkä aika on se, joka näyttää sen, että voi taas luottaa ja kaikki nuo inhottavat ajatukset jäävät taakse, pikkuhiljaa. 
Toisaalta, joku takaportti on kai hyvä olla. Koska mitä tahansa voi tapahtua, onhan se nähty.

Äh, ole tässä nyt sitten. 

Ja kyllä. Mä olen rakastunut. 
Ja se tuo mukanaan pelon. Pelon sattumisesta.

Onkohan se niin, että se pitää vain hyväksyä ja kestää? Sen onnen ja rakastamisen rinnalla. 







tiistai 7. maaliskuuta 2017

Maanantain onnenkimpaleita, valonpisaroita


Heräsin jo ennen seitsemää ja kuuntelin hipihiljaa opiskelijan kouluunlähtöä. Ajattelin, miten hieno tilanne mulla on, kun ei tarvitse enää ihan kaikesta huolehtia. Tuo kykenee ihan itse hoitamaan aamutoimensa ja -palansa ja itsensä junaan ja sitä kautta kouluun. Niin helppoa ja vaivatonta. Olen onnellinen siitäkin, että osaan päästää irti, tarvittavalla tavalla. Kolmen ipanan "lapsuusaikahuolehtimisen" jälkeen tämä on aika ihanaa. Hirveän ihanaa. 

Lakkasin kynnet kirkkaimmalla värillä mitä talosta löytyi. Rrrrakastan lakattuja kynsiä itselläni ja nyt siihen on pitkästä aikaa mahdollisuus. Käytin siis tilanteen heti hyödykseni ja ihailinkin kynsiäni koko päivän.

Vietin pitkän iltapäivän tytärten kanssa "shoppaillen" ja mietin taas, miten hienoa on, kun ovat niin isoja. Ollaan vapautuneita, välittömiä ja puheliaita. Puhutaan asiaa ja täyttää puppua. Ja meillä on yhdessä oikeasti kivaa. Myös muksujen mielestä. Niin huippua ja hyvää  mieltä tuovaa. 

Illan halihetki Ihanan kanssa. Puhetta, paljon puhetta. Lämmintä juttelua oikeista asioista, tunnetta ja lämpöä. Yhteisymmärrystä ja pohdintaa. Mä rakastan sitä tunnetta, kun asioita voi yhdessä jutella, oikein pitkän kaavan mukaan. Saan sanoa mitä ajattelen ja miltä tuntuu. Että mua oikeasti kuunnellaan. Että mä saan ja voin olla aidosti rehellinen mielipiteissäni. Ja että molemmat ymmärtävät, että tahtoa tarvitaan eikä vain leijailla läpipäästävän vaaleanpunaisen pilven päällä. Vaikka siltä tuntuukin. Tiedostamme myös ongelmat. 

Tieto siitä, että moneen aamuun ei tarvitse miettiä työasioita.

Oivallus. Huomasin, että mua ei haittaa yhtään, vaikkei  mulla olekaan mitään lomasuunnitelmia. Matkaa tai muuta. Ehkä mä olen tietyllä tavalla hyväksynyt sen, ettei rahaa ole käytössä mihinkään ylimääräiseen. Olen ihan aidosti tyytyväinen saadessani lomailla kotona. Itseasiassa tämä on loistava oivallus!

Pitkät, hyvät unet. Herääminen luonnollisesti, ilman kelloa. Köllöttely ja uudelleen nukahtaminen. Niin kertakaikkisen luxusta.



Voi vain laittaa kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että näitä päiviä on ja että ymmärtää ja osaa olla niistä aidosti onnellinen. 
Näistä saa voimaa niitä toisenlaisia päiviä ja asioita varten.  

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Miten hoidan "kauneuttani"

Täällä blogimaailmassa on kiertänyt jonkunsortin kauneudenhoitohaaste, johon mäkin ajattelin osallistua. Omalla tavallani. Mä kun olen maailman huonoin kaikkien aineiden ja purkkien ja puteleiden kanssa. En ymmärrä hölkäsen pöläystä mistään kirkastavista, kiinteyttävistä tai muista mömmöistä, saati seerumeista. En osaa katsoa iteäni peilistä etsiskelläkseni ryppyjä tai veltostumia. Ehkä mä olen realisti, joka on opetellyt tyytymään siihen, mitä peilistä näkyy. Ehkä mä olen myös vähän epäuskoinen, joka ei osaa uskoa noiden aineiden ihmeitätekevään voimaan. Ja yksi syy on myös raha, ei siitä mihinkään pääse.
Näiden Tuulan ja Elisan postausten ja maanläheisten ajatusten siivittämänä mäkin ajattelin siirtyä epämukavuusalueelleni ja hommata edes yhden ihmevoiteen. Silmänympärysvoide, ihan marketista, tarttui matkaan tilipäivän kunniaksi. Nyt mä sitten odottelen niitä sädehtiviä silmänympäryksiä. Ja jos hyvin käy, voin seuraavana tilipäivänä hommata jonkun muun ihmevoiteen. Halvan. 

Meikkaan joka päivä, koska näytän ihan kalpean kipeältä ilman. Myös muiden mielestä. Iho taas on epätasainen ja herkästi punakka, joten se tarvitsee suojakseen vähän tasoittavaa väriä. Essencen tuotteet olen huomannut hinnaltaan edukkaiksi ja tosi hyviksi käyttää. Värivoide, rajauskynä ja ripsari, siinä mun meikkini. Ja dödö ja huulirasva. 
Onneksi mulla on tuo teini, jolta voin utsia hyvät vinkit, itse kun en jaksa enkä halua/viitsi testailla ja kokeilla ja ostaa turhaan.
Tätä kirjoittaessani muuten huomasin, etten omista yhtäkään huulipunaa. En tunne oloani yhtään kotoisaksi punahuulissa, enkä ole muistanut moista vuosiin edes kaivata. Tuoksuakaan mulla ei muuten ole, enkä työpäivinä sitä halua edes käyttää. Tykkäisin kyllä, muualla, mutta ilmankin olen pärjännyt, kun uusi on jäänyt ostamatta. 
Kynsilakkaa rakastaisin, jos voisin käyttää. Se on sitten aina sellaista lomaluxusta. Kun yhden vapaan takia on vähän turhaa laittaa ja töissä ei voi käyttää. 
Aika pienillä siis mennään. Ja siksi ei kauheasti tule noihin panostettua, ei ajallisesti, eikä rahallisesti. 
Silti, joka ikinen päivä mä meikkaan. Siitä on tullut tapa, josta ei pääse eroon. Muistan, kuinka yhdeksäntoistavuotiaana katsellessani itseäni vanhempia hiekkalaatikkoäitejä päätin, ettei musta tule tuollaista :-D No, aika pitkälle kai tuli, mutta meikkaaminen tuosta päätöksestä jäi jokapäiväiseksi tavaksi.

Vähän aiemmin hommasin pakuria hoitamaan mun sisäistä kauneuttani :) Pakuri on aika teemäinen maultaan ja voinkin hyvin hörpätä sitä muutaman teekupposen asemesta, jos se mun terveyttäni sitten jotenkin hoitaa. Puolis taas muistutti chiasta, nekin on tainneet piiloutua kaapin perälle. Voisipa nekin ottaa taas käyttöön. 


              Tällä hervottomalla arsenaalilla mennään :)

lauantai 25. helmikuuta 2017

Parasta just nyt




Varoitus. Teksti sisältää paljon onnea, positiivisuutta ja rakkautta. Jos sellainen ottaa tunteisiin, niin lue mielummin vaikka tämä tai tämä, jotta saat varmasti säilytettyä huonon mielesi ;)
Suosittelen kuitenkin allaolevaa:



Tänään on loistava päivä. Tiedättekö, sellainen, kun tuntuu, että kaikki menee putkeen ja ei niin mikään voi pilata mitään. On hienoa taas huomata, että näitä päiviä on olemassa. Vaikka haurastahan se on, onhan se nähty ja koettu, niin silloin kun siltä tuntuu, pitää ottaa kaikki onni ja ilo irti. Aoitetaan siitä, että on vapaa viikonloppu. Sai nukkua hyvin ja herätä ilman kelloa, hitaasti venyen ja vanuen. Muistissa vielä eilisillan kyhnäys ja pakahdustunteet. Hymy nassulla heti aamusta. Sää on aurinkoinen, sopiva pikkupakkanen ja hangella timantteja. Rauhaisa aamukahvi. Virtuaalinen juttutuokio ulkomailta palanneen ystiksen kanssa. Pikaisesti kasaan kyhätty perheen tapaaminen ja vallaton meno ja meininki. Kiljusten herrasväki-tasoa. Niin parasta ja niin rakasta.
Kotona pientä imuritanssia ja cocacolalla vessanpesua. Välissä otin hörpyn. Pyykkiä ja tiskiä. Vaan näissä fiiliksissä ei tunnu Missään!
Illalla taas kyhnäystä ja juttelua, juttelua, juttelua. Ja kyhnäystä. Ja tieto siitä, ettei huomennakaan tarvitse herätä kelloon. Parasta.
Pientä positiivista kauhua ja jännitystä huomisesta. Siitä kerron sitten ensi kerralla..


keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Hyvin menee, mutta menköön

Näin jälkijunassa haluan toivottaa teille kaikille tärkeille bloggariystäville  Hyvää Ystävänpäivää! Oikeat ystävät, tärkeät ihmiset ja rakkaat ovat elämässä aina jotenkin mukana, joten eihän sen päivän niin väliä ole, eikös...
Tämän talouden naiset oli molemmat hyvin otettuja; saimme molemmat ruusuja ja suklaata omilta rakkailtamme. Niin ihanaa ja sydäntä sykähdyttävää. Ja vieläpä ihan ilman vihjailuja.... Miehetkin tulivat kyllä muistetuiksi. Pakko myöntää, että kyllä mä vaan olin sulaa vahaa kun mies noiden kanssa ovella oli. Huoh...ikuinen romantikko..

Pitkästä aikaa tänään pääsin kampaajalle, ihanaa. Kehtaa taas katsoa itseään peilistä. Kampaaja ihmetteli, miten hiukset on kasvaneet niin paljon. Ihmekö tuo, tarkastin kalenterista, että viime käynnistä on 3,5 kk. Liian pitkät ja haalistuneet olivat, piti äkkiä pätkäistä pois.
Pitkistä hiuksista tuli aasinsiltana mieleen, että tänään tein yökyök-hommia. Putsasin suihkun viemärikaivon. Yökkis. Kun taloudessa on pitkähiuksinen ihminen, pitäisi muistaa kai putsata vähän useammin. Huhhuh..jospa muistaisin ensi kerralla, haju ei nimittäin ollut kovin ruusuinen. Reippauskohtauksessani pesin myös vessan, vaihdoin petivaatteet, pesin pyykkiä ja raivasin takapihalta joulukuusen valoineen pois. Ja imuroin. Sen jälkeen otinkin suklaata ja taputtelin itseäni olalle. 

Parina viime päivänä on ollut upeita auringonlaskuja. Upeita aurinkoisia päiviä myös, mutta niitä on pitänyt seurata töissä lasin takaa. Auringonlaskut taas näkyvät usein juuri kotimatkaa taittaen. Kuvatakin olen koettanut. Kyseenalaisella menestyksellä. Olen myös viimeisen viikon aikana leiponut ystavänpäiväherkkuja ja ilahduttanut niillä suvun vanhojapoikia, 
toiminut ystävälle seuraneitinä tämän jäätyä väärälle puolelle lukittua ovea, lähettänyt toiselle ystävälle ystävänpäivähömppää, saanut itsekin postista ystävänpäiväihanuuksia, kuullut suru-uutisen ja lohduttanut itkevää lasta, viettänyt aikaa vaaleanpunaisten lasien aikaansaajan kanssa, missannut Rimakauhua ja Rakkautta- ohjelman alkuversion, joka mun piti ehdottomasti katsoa, juonut pakuriteetä ja todennut sen ihan ookooksi ennakkoluuloistani huolimatta, kärsinyt säryistä, käynyt töissä, käynyt lenkillä, antanut kampaamossa yllätyshalauksen, tavannut lapsiani yhdessä ja erikseen.. Ja varmaan paljon kaikkea muuta, jonka autuaasti olen jo unohtanut. 

Eikö kuulostakin hyvältä? Ainakin näiden pinkihtävien lasien läpi näyttää. Virtataso on noussut huomattavasti, johtunee ehkä kevään tuulahduksesta ja auringon pilkistyksestä. Ja tietysti pahemmanlaatuisesta ihastumisesta. 


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Rutiiniin paluun yritys

Läppäritön aika sai aikaan sen, että vieraannuin blogimaailmasta ihan kokonaan. Nyt en meinaa muistaa enää tulla lueskelemaan. Tai ainakaan en "jaksa" kommentoida. Tietyllä tavalla ajateltuna ihannetilanne, mutta toisaalta taas ei. On kuitenkin jollain tapaa ikävä tiettyjä tyyppejä. Koetanpa tässä taas puristaa tekstiä, jospa se tästä taas iloksi muuttuisi. Puoliskin määräsi palaamaan rutiineihin. Pakkohan se sitten on :-D 

Muussa elämässä on ollut kyllä iloa. Ja onnea. Ja autuutta. Ja niitä vaaleanpunaisia pilvenhattaroita. 
Väistämättä näiden taustalla kummittelee kuitenkin koko ajan Pelko. Pelko siitä, että toinen huijaa, valehtelee, esittää. Ja häipyy. Satuttaa. Kokemuksen syvä rintaääni puhuu ja vaanii taustalla. Annan sen olla, pyrin pitämään sen taustalla, mutta silti koko ajan valppaana. Ehkä se ajan kanssa siirtyy takavasemmalle, pienenee ja ehkä häipyy kokonaan. Se vaatii vain malttia ja aikaa. Järki sanoo, että mikään, yhtään mikään ei näytä siltä, että toinen olisi muuta kuin miltä näyttää, mutta ne muistijäljet entisestä...niitä kun ei saa pyyhittyä pois.

On niin paljon, mitä voisi kertoa. Voisi kuvailla tapahtumia, tunteita, keskusteluja, kosketuksia, mietteitä, ajatuksia ja oloja. Toisaalta on hieno tunne, kun ne voi pitää itsellä, omassa päässä, muistella ja odottaa seuraavaa. Leikkiä, että saa pitää kaiken itsellään. Vähän kuin pikkulapsen salaisuus, jota saa vaalia ihan itse. Eikä silti malttaisi olla kertomatta koko maailmalle. Huutamatta onneaan.

Sen lisäksi, että pää on täynnä hattaraa, on koetettava selviytyä normaalielämästä. On pinnisteltävä että asiat saa hoidettua, kun ajatukset ovat oikeasti ihan muualla. On pystyttävä töissä keskittymään olennaiseen, saatava pysymään hektiset langat käsissä, asiat aikataulussa ja homma hallinnassa. Muistettava tilata labra-aika, maksaa laskuja, käydä kaupassa, tavata ihmisiä, olla aidosti  kiinnostunut lasten asioista, ystävän ongelmista. On pestävä auto, hoidettava luvatut asiat, muistettava nukkua, olla oikeaan aikaan juna-asemalla, tehdä ruokaa. Tavallinen elämä tuntuu haastavalta, kun ajatukset on ihan muualla. 

Voisiko sanoa, että HelmiNainen on ihan totaalisen sekaisin. Sekaisin kuin seinäkello. Ja arvatkaa mitä; niin on se toinenkin!
Tiedän, tiedän, kyllä se siitä laantuu ja kaikki voi mennä vikaan ja oos nyt järkevä, itku pitkästä ilosta  jne jne.. Nämä siis oman pään sanomia.  Mutta kun.... Äh, antakaa mun nyt vaan nauttia tästä hetkestä. 

Ai niin. mitä sulle kuuluu?


"Älä elä vaisusti,
älä rakasta laimeasti.
Syöksy pää edellä elämään.
Ota riski.
Siinä voi käydä huonostikin.
Rakkauden kanssa käy usein huonosti.
Mutta mitä sillä on väliä.
Elämä ja kuolema ovat kaksosia.
Ihmisen täytyy murtautua
ulos omasta vankilastaan.
Astua aurinkoon
ja
hengittää syvään."

-jostakin napattu-




sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Aim päk

Mulla on taas kone, jahuu!!! Ainakin toistaiseksi. Johan se blogitauko kestikin, ou mai kaad sentään, tuntui ikuisuudelta. Vaan sillävälin mä olen varmaan sitten tehnyt kaikkea muuta. Maannut kurjuuden kaivoissa ja koettanut ponnistaa sieltä valoa kohti. Itkenyt desitolkulla pettymyksen kyyneliä. Raatanut töissä ja koettanut juosta stressiä karkuun. Välillä olen onnistunut, välillä en. Ahminut appelsiineja. Jäädyttänyt jäälyhtyjä. Hakenut toista työpaikkaa. Olen pyörinyt sinkkusivustoilla, todennut touhun aivan jäätäväksi ja poistunut. Mennyt parin viikon päästä takaisin. Illaksi. Kunnes taas on alkanut tökkiä. Tavannut ihanan kaveriporukan ja viettänyt kanssaan aikaa. Niin rakkaita ovat. Pitkät tauot tapaamisissa ja kun nähdään, kaikki alkaa taas kuten olisi eilen nähty. Muutaman muun kaverin kanssa on myös jo tapaamiset sovittu, jee! On vaan koetettava jaksaa nähdä ihmisiä ja pitää yllä suhteita. Pää tykkää. Ja sydän. Pienestä on ihmislapsi onnellinen. Että jaksaa poiketa kaverin luona teellä duunin jälkeen. Voi Kyllä!  <3


Omituisiakin tapahtuu. Koska mä uskon johonkin karmaan, mä oon ihan (melkein) hiljaa. Mutta sanotaanko, että mä olen viimeisen kahden viikon aikana valvonut kuin teininä. Mennyt kolmen tunnin unilla töihin, puhelin laulaa ja ajatukset on sekaisin. Mä kävelen seiniä päin ja ajatukset harhailee. Samaan aikaan mä koetan olla järkevä, tolkuttaa itelleni ettei saa kiirehtiä eikä luulla eikä kuvitella eikä Yhtään Mitään, mutta....äh. No, kortti on katsottava, kävi miten kävi. Enkä ihan helppoa korttia napannutkaan. Paljon olen miettinyt sitäkin, kun kliseisesti ihmiset sanoo, oikeastaan varmaan tarkemmin ajattelematta, että rakkaus voittaa Kaiken. Kuinka moni oikeasti on valmis aloittamaan jotain esimerkiksi ihmisen kanssa joka on pyörätuolissa, tai joka on entinen vankilakundi, tai jolla on yksitoista lasta tai joka suunnittelee muuttavansa ulkomaille? Tai jolla on muita vastaavia "hankaluuksia" tiedossa ja tahtoa tarvitaan normaalia enemmän ja jo pelkät tapaamiset on säätämistä ? Kuulisin mielelläni sinun ajatuksesi.
Yhtäkaikki, vaaleanpunaiset lasit on silmillä, enkä saa niitä pois vaikka tahtoisin. Mutta kun en edes tahdo. Sanokaa sitten se kuuluisa "mitäs minä sanoin" jos on aihetta, mutta nyt haluan kävellä seiniä päin.
Tänä aamuna mun keittiössäni oli pieni yllätys. Pieni, mutta mulle niin suuri. Ihan jouduin onnenkyyneleet tirauttamaan.  


Edellisien tekstien kommenteista kiitän ja kumarran. Niiaankin. Ihanaa, kun olette siellä ja ajattelette! Kiitos Marjaana ja Paimen läppäritarjouksista, en niihin sen kummemmin tarttunut, koska tiesin, että saan kumminkin oman koneeni takaisin ennemmin tai myöhemmin. Mutta olen kiitollinen tarjouksista!


Alkaa olla tulppaaniaika. Niin tekisi mieli kunnon puskaa. Ehkäpä sellainen vielä tässä meidänkin pöydälle ilmaantuu, kun tarpeeksi kauan niitä kaupassa ihailen.


Voiko nyt jo alkaa leikkiä, että on kevät?