maanantai 11. joulukuuta 2017

Rakas Joulu!

Minä rakastan joulua. Kyllä, just niitä asioita,  joista joku muu stressaantuu ja on ehkä oppunut jopa inhoamaan koko juhlaa. Minulle se on ollut muutakin kuin vain Joulu. 
En väitä, ettenkö olisi viime vuosien aikana ajoittain syyllistynyt samaan; kun traditiot elämän myötä muuttuvat tai poistuvat, on muutos aina vaikeaa. Yhden jouluaaton vietin yksin kotonani märehtien ja luultavasti koko maailmaa vihaten. Oliskohan ollut vuosi -13. Nyttemmin taas joulusta on mennyt pitkälti maku työn vuoksi. Kun kahta kuukautta ennen joulua valmistat tämän tästä jouluaterioita, riisipuuroa,  torttuja ja mitäkaikkeaniitänyt on, on oma kotijouluruoka jo varsin nähty juttu ja aihe pursuaa korvista. Ja vielä, kun olet  joulun töissä,  ei kauheasti jaksa illalla kiinnostaa. Puhumattakaan että voisi lähteä parin päivän visiitille mummolaan  tahi muualle.
Mutta tänä jouluna! Mä sain yllätysvapaat ja olen niistä niiiiiiin maailman onnellinen! Tänä jouluna mäkin saan sen Tunnelman ja Rauhan ja sen kaiken, mitä rakastan. Aikapäiviä sitten mä olen heivannut pois sen kaiken, mikä voisi ahdistaa. Jos ei jaksa/viitsi/halua/pysty tekemään ruokia itse, niin sitten ei tehdä. Joululahja-ajatukset olen aloittanut jo kesällä, ei tule kiire ja paniikki (ja rahallisesti saa jaettua menoja pidemmälle janalle) Vaikka joulukorttien askartelu on ollut minusta aina ihanaa, jätin senkin pois viime vuonna taloudellisista syistä. Pelkäsin, saanko vieroitusoireita, mutta selvisin hienosti! Tänä vuonna päätin jatkaa. Taas jää aikaa muuhun ja säästyy muutama kopeekka.
Itseni kohdalla en vaan näe joulua stressin aiheuttajana ja kulutusjuhlana.  Näen ja koen, että nuo asiat on pitkälti ihmisten itsetekemiä juttuja ja siitä pyörästä voi pudottautua. Kuka sanoo että pitää siivota hulluna? Kuka sanoo että ruokien pitää olla itsetehtyjä ja lajeja kymmeniä? Kuka käskee ostamaan uusinta, parasta ja kalleinta? Onko koko suku kutsuttava jos se stressaa? Voisiko vain olla rohkea ja muuttaa asioita? Ymmärrän, että toiset asiat (esim vanhat ihmiset ja heidän muistaminen) ovat tärkeämpiä kuin toiset, mutta moni muu tottuu ja sopeutuu uudenlaisiinkin asioihin. Mietitäänkö, olemmeko itse itsellemme joulustressin aiheuttajia?
Toki, asioilla on aina monta puolta eikä toisten ajatuksia ja tilanteita mitenkään voi tietää. Surulliseksi ja ihmetteleväksi mielen saa ihmisten joulustressi..
Rakastan muutamaa jouluruokaa ja niiden saaminen riittää.
Nautin, että saan pitää vapaata kokonaiset 3 päivää sen useimmiten yhden, sillointällöin kahden vapaapäivän sijaan. Tykkään antamisen tunteesta ja siitä että lahjansaaja pitää lahjasta. Hykertelen innoissani jos onnistun yllättämään jonkun. Rakastan herätä ilman kelloa pimeään huoneeseen jossa jouluvalot palavat. Lumoudun tietyistä joululauluista. Nautin, kun saan taas kaikki muksut yhteen. Innostun jouluaskartelusta. Tänä vuonna olen tehnyt kahvikuppikynttilöitä.
Mutta siis, rakastan joulua. Enkä stressaa.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Pikapika

Liian pitkä tauko taas ollut. Mutta haittaakse? Työ ja Pula vie kaikki mehut mutta Joulu, Elämän Pienet Ilot ja Rakkaus antaa niitä takaisin. Ollaan siis balanssissa :)
Pääkopan kanssa teen selvästi enemmän töitä, sinnitteleniin tietoisesti Uupumusta,  Turhautumista ja Katkeruutta vastaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että koska mä tiedostan asian, olen oikeilla jäljillä. Ja aion olla se, joka voittaa.
Pikainen ajatus tässä vaan näin aamutuimaan, työmaa kutsuu. Viettäkäähän mukava ja rento viikonloppu, jos suinkin mahdollista.


keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Hyvää ja Pahaa

Edelleen mä olen sitä mieltä, että tämä elämä on kummallinen paikka. Vai minäkö se oon se kummallinen?
Miten samassa elämässä, ihan jo saman tunnin aikana voi asiat ja fiilikset olla niin toisistaan eriäviä ja tuoda niin erilaisia oloja pieneen (oikeasti suureen) ihmiseen?

Ensin otetaan tietenkin ne hyvät jutut. Siitä mä olen onnellinen, että osaan olla onnellinen. Kaikesta siitä, mitä mulla on: mun muksuista, jotka oikeasti haluaa olla mun kanssa, hömpöttää ja pitää yhteyttä. Että niillä on maailmankuva realistinen, ne tietää, ettei esim raha kasva puussa. Niille merkkaa pienet asiat ja parikymmentä senttiä. Olen onnellinen myös siitä, että mulla on ihana koti, täällä on meidän näköistä. Ja jollakin sairaalla tavalla mä olen ylpeä siitä, että voin sanoia, ettei mitään ole hankittu isolla rahalla, vaan kaikki on ostettu kirppareilta, saatu tai kaivettu vintiltä. Silti meillä on kaunista, eikä kukaan tiedä/huomaa, ellen kerro. Mulla on ystäviä, perhettä ja rakkaus. Mä rakastan joulunalusaikaa, ihailen jouluvaloja ja sitä joulun odotusta.


Samaan aikaan mä olen kireä kuin viulunkieli. Töissä asiat vaan pahenee, ihmisiä tippuu sairaslomalle ja paine kasvaa. Kiire on, ei toivoakaan, että voisit mitään omia asia-puheluita soittaa tahi surffaillanetissä/kirjoittaa blogia tms. Aina ei pääse edes pissalle. Tuntuu, ettei ihmisellä ole mitää väliä. On vaan pakko jaksaa. Niin kauan kuin jaksaa, saas nähdä. Kovaa peliä. Ja aikanaan tulee kalliiksi yhteiskunnalle.

Raha-asiat on ne, jotka mut vielä kaataa. Erään ihmettelyn ja vähättelyn johdosta mä ajattelin olla avoin ja kertoa. Suomalaisethan ei raha-asioistaan juuri puhu, mutta mä puhun nyt. Mitä sillä on väliä?! Mä saan kuussa käteen 1500€. Olen töissä viikonlopuista useimmat, sekä lähes kaikki juhlapyhät. Mulla on kaikki ikälisät sekä kokemuslisät. Olen käynyt ammattiani varten koulua 5 vuotta. Olen siis urani huipulla, eikä tuon kummempaa ole odotettavissa. Tekisitkö tuolla rahalla itse töitä? Pilaisitko perheeltäsi joulun, uudenvuoden ja pääsiäisen olemalla töissä? Tässä vaiheessa vuotta mä en edes tiedä, miten jouluna olen töissä, joten mitään ei voi suunnitella. En minä, ei lapset, niiden puolisot, lasten isä uusine perheineen ja uuden puolison lapset..kun kaikki riippuu kaikesta. 
No joo, huomannette, että mä olen kaikkeen töihin liittyvään nyt aika kypsä ja erittäin nega. 
Mutta siitä rahasta mun piti puhua.Saan siis 1500 palkkaa, sekä 200 elatusmaksua. Maksan vuokraa 650, lainaa 250, bensoihin menee 300. Pakolliset vakuutukset, puhelin, netti vie noin 150 kuussa. Sairaalaan on viimeisen 3kk: aikana mennyt 65,- kuussa. Jäljelle jää alle 300€, josta ostetaan kahdelle ruuat, lukion ja amiksen kirjat. Onko ihme, etten juuri käy kampaajalla tai hae itselleni uutta tarjouspuseroa/meikkejä/karkkia. Onko ihme, etten lähde kaverin kanssa "vain kahville", "piipahda Tallinnassa" tai tilaa kuukausittaista kivaa meikkiyllätyslaatikkoa, käy teatterissa tai osta viinipulloa vapaapäivän kunniaksi. Lähinnä pelkään koko ajan, että joku sairastuu, pesukone hajoaa tai muuta. Viime kuussa autoa oli pakko korjata 260 euron edestä, sen sain lainattua. Mutta nyt kun maksan sitä takaisin 50,- kuussa, menee talous taas entistä enemmän kuralle ja maksu kestää 5 kk. Jonka aikana ei saisi tulla mitään uutta..... Ymmärtänet, ettei tässä ihan helpolla päästä ja jokainen ostos on samalla huoli.
En tarkoita tällä mitään säälin keruuta tai tai että pyytäisin keltään mitään. En. Enkä edes halua. Mä pärjään kyllä vaikka hapaat irvessä. Vuoden, jolloin elarit loppuu. Sitten en enää tiedä.

Mutta niin. Vaikka tämä päivittäinen ikee on koko ajan mielen päällä ahdistuksena ja pelkona ja liki kauhuna, niin mä olen oppinut unohtamaan. Jollakin tapaa elämään hetkessä. Silloin kun se ihana onnen tunne valtaa, oli sen syy sitten jonkun ihanat jouluvalot tai  mulle maksettu konsertti (viikonloppuna)  tai lapset ympärillä, niin osaan sen hetken käyttää hyvin ja olla onnellinen. Ilman tätä taitoa ei jaksaisi.
Olen onnellinen myös siitä, että Nuorimmainenkin oppii tässä samalla. Ei se kysele kymppiä turhaan ja lukion ja amiksen lisäksi tekee vähän iltatöitä saadakseen rahaa. Ei tämä sillekään helppoa ole, mutta koetan ajatella, että se oppii ihan eri tavalla kuin moni muu nuori, jolle kaikki vaan annetaan. Nyt jo huomaa, miten osaa arvostaa asioita.
Paras paikka piiloutua omalta elämältä on rakkaan luona. Täällä. Poissa kotoa ja töistä vapaalla onnistuu siellä unohtamaan kaiken. Siellä jos missä tällähetkellä koen huikaisevia onnellisuuden tunteita. Monestakin eri syystä.
Tosin, matka sinne maksaa.

Silti, kyllä mä olen onnellinen. Niinkuin aiemminkin jo mainitsin. Vaikkakin uusi diagnoosi, Tarlovin kysta, aiheuttaa lisävaivaa, särkyä ja huolta.  Klik, klik, klik . Yritän olla ajttelematta, maalamaatta piruja. Mutta oireilee jo. 

Mutta olen mä silti onnellinen. 

Tätä kehäähän tämä kiertää, niinkuin aloituksessa jo ihmettelin :-D

maanantai 20. marraskuuta 2017

Pieni hetki elämää

Sunnuntaiaamuna heräsin umpiväsyneenä 4.55 lähteäkseni töihin. Satoi kaatamalla, väsytti ja vitutti. Ajellessani pimeässä ajattelin taas, miten moni asia on itsestä kiinni ja päätin olla vaipumatta synkkyyteen ja itsesääliin. Muistin lukeneeni, miten aivot reagoivat kasvojen hymyyn vaikkei se niin aitoa olisikaan. Ajoin siis pimeässä vesisateessa autolla, mua otti aidosti pannuun ja samaan aikaan irvistin hymyä ilmoille. Tilanne oli niin absurdin hölmö ja idiootti, poskiinkin jo sattui. Aloin miettiä, miltä tämä näyttäisi ulkopuolisen silmiin.
Lopulta nauroin oikeasti.
Se siis loppujenlopuksi auttoi! Ei ehkä niin kuin piti, mutta väliäkö tuolla!

tiistai 14. marraskuuta 2017

Sees

Juuri tänään olen onnellinen.

Vaikka on paljon asioita, jotka ei ole hyvin, on päälimmäinen olo onni. Tai ehkä se on niin, että kun on onnellinen, jaksaa murtumatta näitä ei niin kivoja asioita. Lääkärissä tuli taas lisää uutta murhetta. Siis sen lisäksi, josta olen täällä aiemmin kirjoittanut. Puhtaita papereita ei tullut, mutta ei nyt ihan akuutti hengenvaarakaan ole. Pitää vain odottaa ja seurata. Tämä on ihan uusi asia, joka löytyi ikäänkuin vahingossa. Selittää kuitenkin asioita jo kahden vuoden takaa. Asian tiimoilta vasta yksi lääkärikäynti takana, enkä muista siitä montaakaan asiaa. "Hankalasti hoidettava" , "hermosärky", "harvinainen" ja "koko jalan hermoratatutkimus" ovat ne asiat, jotka muistan. Nyt odotan vain postia sairaalasta. Ja koetan olla tonkimatta netistä tietoa.
Työpaikalla on erittäin stressaavaa. Henkilökunnan ja johdon ajatukset ei natsaa yhtään. Henkilökunta tekee minkä pystyy ja kykenee, todellakin, mutta mikään ei riitä. Henkilökunta oireilee, mutta kaikesta yrittämisestä on tähän saakka palkkana ollut vain "etujen" huononeminen ja kaiken tiukentaminen sekä epäempaattien, epäystävällinen ja syyllistävä käytös. Pieni räjähdys jo tapahtui, mutta se ei auttanut.  Sanokaa mun sanoneen, että jotain suurta ja ikävää tapahtuu vielä, eikä siihen mene kauaa. Jokatapauksessa, töihin on kurja mennä, sinne meno lähinnä pelottaa, paikan päällä on henkisesti ahdistavaa ja kiusallista. fyysisesti helvettiä. Iltaisin ei jaksa mitään. Kaikki ovat romuna, en yksin minä. Uni ei tule ja kun tulee, näkee painajaisia jotka liittyvät töihin.
Raha-asiat on mitä on, niistä mä en jaksa enää edes puhua. Ne, jotka OIKEASTI tietää, tietää. Muilta tulee kliseitä siitä, kuinka "sieltä ja täältä voi säästää", "vähemmälläkin pärjää". On myös helppo sanoa vatsa täynnä, kivat vaatteet päällä ja kalliista harrastuksesta rentoutuneena, että Ymmärtää. Joo, paskat. Ei ymmärrä.
Silti, mä olen onnellinen. Mulla on oikeasti ihan maailman parhaat lapset. Ne on jo isoja, niillä on oma elämä, mutta silti me ollaan tekemisissä paljon. Ne haluaa aidosti viettää aikaa mun kanssa, ja meillä on kivaa yhdessä. Samoin mun veli perheineen ja äiti. Ollaan kovin sukurakkaita ja se on mulle ja niille huiman tärkeää.
Mulla on koti, josta mä tykkään kovasti. ja mulla on se toinen paikka. Periaatteessa myös työ, josta pidän, ilman näitä uusia lieveilmiöitä.
Tänään mä pääsen parturiin. Ihan parasta. Täysin yllättävältä taholta sain muistamisen ja tiesin heti, mihin sen käyttää. Sen verran pelästytti katsoa peiliin. Kolmen kuukauden tyvikasvu ja ylipitkä vetelä luirutukka ei ole kaunista katsottavaa. Jouduin perumaan kampaajan viime kuussa, koska auto sanoi räks.. Luojan kiitos on veli, joka lainasi loput. Olisi töihin pääsy muuten hieman hankalaa..tai oikeastaan mahdotonta. Mutta siis, tänään pääsen kampaajan hemmotteluun ja näytän taas toivon mukaan ihmiseltä.  Kiitos kuuluu vain ja ainoastaan rakkaalle ihmiselle, joka muisti mua. Eikä edes tiedä, miten ison asian sai aikaan!
Ja sitten vielä tuo mun ihminen. Herkkis, joka on niin lämmin ja ihana, etten voi edes kuvailla. Hämmästyn monesti, miten  toinen tietää jo etukäteen, mitä aion sanoa tai osaa vastata juuri niinkuin mulle "pitää". Tuntuu, että palapelin pari on nyt tässä. Kaikesta aiemmasta oppineena pidän takaporttia koko ajan auki, mutta silti; tuntuu hyvältä. Ihan hirveän hyvältä. Kahdessa paikassa oleminen aiheuttaa omat haasteensa. Rahalliset ja ajalliset. On omat työt, omat lapset ja omat kodit. Silti, päivä kerrallaan asioiden ja elämän touhujen mukaan, mennään. Silti yhdessä nukuttuja öitä tulee enemmän kuin erossa olevia. 

Näin on hyvä. 

maanantai 6. marraskuuta 2017

Haastejutskia

Haasteen nappasin minäkin, pitkin ja poikin tämä on kierrellyt,  mutta ihana Tuula https://omankatonalla.blogspot.fi/?m=1i mut tarttumaan toimeen.

Kamalin ruoka
En pidä sillistä. En sitten niin yhtään! Sienetkään ei uppoa, vaikka sinnikkäästi olen yrittänyt.

Herkkuruoka
Tämä on vaikea. Mun mielestä lähes kaikki ruoka on hyvää! Toki sellainen mättöruoka on herkkua, johtuuko sen harvinaisuudesta? Pizza, tacot,  tortillat, hampurilaiset, nam! Toisaalta, kala on hyvää, moni kasvisruoka on hyvää, puuro on hyvää.... ääk, en mä pysty!

Kahviherkku, jolle sanon kyllä
Kyllähän minusta se syntinen herkkupeppu löytyy! Eipä noita montaa ole, joka ei kelpaa.. Kai se vaan on niin että lähes kaikki makea ja rasvainen uppoaa tähän naiseen.


Kahviherkku, jolle sanon ei
Runebergontorttu jää ottamatta. Myös sacher, jos mitä muuta vain löytyy.

Telkkariohjelma, jota en katso
Suurinta osaa en katso. En seuraa kuin yhtä sarjaa. Usein telkkari on kiinni monta päivää putkeen. Jotenkin en vaan jaksa töllöttää.


Telkkariohjelma, jota katson
Emmerdalea seuraan. Tosin en sitäkään fanaattisesti. Musiikkiohjelmat.

Inhokkisää
Märkä, tuulinen, harmaa, luihin ja ytimiin menevä. Inhoan kylmää ja palelen aina.

Lempparisää
Aurinkoinen +20 tai aurinkoinen -5.

Kamalin musiikki
Techno ja ooppera ei mun korvissani kuulosta millään muotoa hyvältä.

Kamalia aika vuorokaudesta
Varmaankin myöhäinen ilta. Olen iltauninen ja väsyneenä asiat näyttävät usein ylitsepääsemättömiltä ja vaikeilta.

Paras aika vuorokaudesta
Aamupäivä. Silloin olen virkeimmilläni ja saan asioita aikaiseksi.

Tästä menetän hermot
Töissä nykyään monesta asiasta. Tosin ulospäin se ei näy.

Tästä rauhoitun
Maalaismaisema, meren ranta; sen tuoksu, ääni ja sinisyys. Lukeminen silloin kun kirjan maailmaan saa kunnolla uppoutua.

Huonoin mieliala
Liittyy varmaan tuohon "huonoin vuorokauden aika"-kohtaan. Väsyneenä illalla ei jaksaisi enää mitään, tylsät asiat tuntuu ylitsepääsemättömiltä, raskailta ja vaikeilta.

Kodin turhake
Sen muuton jälkeen, jolloin mulle ei jäänyt juuri mitään, ei ole turhakkeita meille pesiytynyt. Olen keskittynyt pikkuhiljaa sen hommaamiseen,  mitä oikeasti tarvitaan.

Paras tavara
Sänky on ihana paikka. Tosin mun nykyinen on kamala ja selkä kipeytyy. Ostoslistalla ensimmäisenä!


Vaatteet, joita en suostu laittamaan päälleni
En tykkää kireistä,  ihonmyötäisistä vaatteista. En käytä mekkoja, olo on kuin norsulla posliinikaupassa tai jotain muuta yhtä ahdistavaa. Rakastan puseroissa raitaa. Tummissa yläosissa en ole kotonani. Farkut ja trikoopaita on mun perusasu.
Inhoan leopardikuviota.

Vaatteet, joissa viihdyn
Farkut ja trikoopaita on mun kestolemppari. Kotona höntsät ja villasukat on parasta ♡

Haju, jota en kestä
Inhoan sairaalan ja hammaslääkärin hajua. Siankusen pelloille levitys käräyttää myös mun nenäkarvat. Anteeksi brutaali ilmaisuni.

Paras tuoksu
Vastaleikatun nurmikon tuoksu, etelässä meren tuoksu, tuoreen pullan tuoksu, vauvan tuoksu, puusaunan tuoksu.
Autokorjaamon tuoksu, bensa ja öljy. Tiedän, on hullua,  mutta..

Kamalin luonteenpiirre ihmisillä
Toisten lyttääminen. Alituiseen minäminäminä-piirre. Jatkuva valittaminen ja aivan kaikesta negatiivisen puolen löytäminen.

Mukavin luonteenpiirre ihmisillä
Empaattinen, lämmin, läsnäoleva ihminen joka tahtoo muille hyvää.

Tämmöstä. Nappaa mukaan jos haluat!

tiistai 24. lokakuuta 2017

Talon henki


Talo. Se talon tunnelma.  Äänet, tuoksut, vanhan talon pienet jutut. Vähän kulahtaneet yksityiskohdat, ikkunasta näkyvä pelto.
Olin unohtanut miten paljon sellaista rakastan ja niistä nautin.
Rivitalossa en ole muistanut näitä edes kaivata ja hyvähän mulla on ja oma koti on aina oma koti♡ Nyt, kun tällaista muuta on mahdollisuus taas fiilistellä, huomaan sen ihanuuden.
Silti, täällä toisaalla, yöllä hiippaillessani vessaan lattialautojen naristessa tai tullessani sisään vanhan talon ominaistuoksuun, on mun sydän vaan niin kotona. Osansa vaikuttaa tietenkin talon omistaja, mutta jos se onni jätetään pois, ja mietitään vain taloa, paikkaa ja tunnelmaa. Puiset lattialankut, vanhat oven lukot, tulipesät ja muu vanha on vaan niin paljon enemmän kuin kliiniset valkoiset betoniseinät, uusi laminaatti ja mekaanisella äänellä huutava ovikello.
Olen onnekas monella tapaa juuri nyt.
Eilisen totaalihirveän työpäivän jälkeen kävelin metsässä hyvässä seurassa, nuokuin umpiväsyneenä ja stressaantuneena teekupin kanssa kainalossa ja sain osakseni vain huolenpitoa.  Nukuin 12 tuntia ja heräsin kainalossa, tässä vanhassa talossa. Kirjoitin jäiseen  autonlasiin teinihömpötyksiä. Kuljin auringonpaisteessa ihaillen kuuraa, nauttien täydellisestä hiljaisuudesta toisen ollessa töissä, juttelin hassun pienen kyläkaupan puotipuksun kanssa saaden loistavaa palvelua ja apua, vaikkei etsimääni tavaraa löytynytkään.
Tänään eilinen kaaos tuntuu unelta. Juuri tällä hetkellä olen ihan ylimaallisen onnellinen.





lauantai 14. lokakuuta 2017

Lauantai

Kirjoitan muutaman sanan vaikka väkisin. Bloggausta ja teidän kuulumisia on ikävä, mutta tietokoneettomuus aiheuttaa haasteita. Kommentointi on onnetonta ja nekin mitä viitsin näpertää, tulevat useimmiten tuplana. Turhauttavaa. Katsotaan, josko joulukuussa saisin hommattua uuden. Tosin ostoslistalla ensimmäisenä on sänky. Kyllä, sänky!
Syksy on ollut kaunis. Upean värikäs. Märkä, juu, mutta silti. Onneksi tuulikaapin patteri on rikki; posottaa täysillä, eli kengät kuivuu loistavasti!
Särkee, valvottaa, työpaikan ilmapiiri on kireä ja stressaava. Yhä räjähdystä odotellessa.. Mitään en asialle voi, on vain jaksettava,  siedettävä ja kestettävä.
Kaikesta tyhmästä huolimatta olen myös onnellinen. Rakastunut. Huolien painaessa saan osakseni ymmärrystä, kannustusta, tasoittavia näkökantoja, unohdusta, tukea, haleja ja hyvänäpitoa. Pyyteetöntä yhdessäoloa, molempien olon ollessa hyvä ja lämmin.
On kai vaan hyväksyttävä, että tunteita ja oloja on molemmista päistä janaa, aina. Itse voi sitten koettaa päättää, kumpaan suuntaan antaa kallistua. Kun ikinä ei tiedä, kauanko on jäljellä. Terveyttä, elämää, työtä, läheisiä, ihan mitä vaan...


tiistai 3. lokakuuta 2017

Avainsanat

On tässä ollut kaikenlaista.
Piti oikein lukea, mitä viimeksi olen kirjoittanut. Siellä näköjään olen ollut menossa treffeille. Ne menivät hyvin. Monta, monta kertaa on nähty sen jälkeen ja huomenna taas. Edetään ja tuntuu hyvältä.  Silti, se takaportti on auki koko ajan. Skeptikkokyynikko minussa haraa, mutta sydän hymyilee. Ehkä nuo kaksi ovat tässä kohtaa ihan hyvä pari. Eteenpäin,  mutta varovasti. Kaiken jälkeen, mulla on lupa olla skeptinen ja kyyninenkin. Se menee ohi kun aikaa kuluu ja tapahtumat ehkä todistavat asioiden voivan mennä myös toisin.
Viime kuuhun osui monta huippukivaa asiaa. Erilaisia asioita ja juttuja ja ihmisiä, joiden kanssa on kivaa ja nautinnollista. Ja mitä paikkoja!  ♡ Kiitos universumille syyskuusta! ♡ Rakastin sitä! ♡
Toki väliin mahtui sitä tylsääkin, mm. edellisessä mainittu näytteidenottojuttu. Sen piti olla "tavallinen" homma, mutta muuttuiki n sitten paikan päällä suuremmaksi. En mä tarkemmin valota, mutta synnytykseen verrattava tapahtuma, näytteitä kolmesta eri kohdasta ja hoitaja vahtimassa, etten pökrää. Lattia kuin teurastuksen jäljiltä. En suosittele! Mutta mä selvisin. Vielä kun saatais puhtaat paperit niin olis varsin jees! Sitä joutuu vielä odottelemaan..
Töissä on stressaavaa. Todella stressaavaa.  Kaikkea vedetään niin äärimmilleen,  että kohta tapahtuu räjähdys. Pieniä poksahduksia on ollut jo näkyvissä, sairaslomat lisääntyy ja kaikki ovat vuorollaan tai yhtäaikaa kireitä kuin viulunkielet. Tuntuu, ettei ihmisten voimia, jaksamista ja sietokykyä muetitä enää yhtään.  Vain raha puhuu. Myös nuoremmat ja terveet ovat puhki. Pakko myöntää että työmotivaatio on hakusessa. Sellaisia sammakoita on pomon suusta päässyt ja uusia ihmeellisiä  sääntöjä  on lätkitty.
On vilu. Syksy näyttää hirmuisen kauniilta, mutta ei tunnu. Mä olen palelija. Liika lämpö tekee silti hallaa, laittaa särkemään. Täytyy tasapainotella ja vaan pärjätä. On kuitenkin paljon asioita joista olla onnellinen ja kiitollinen. Hetkistä nauttiminen ja asenne, siinä ne mun hyvän elämän avainsanat.





maanantai 28. elokuuta 2017

Elämää

Täällä taas, pitkästä aikaa. Jostain syystä mä olen vieroittunut blogimaailmasta aikalailla. Joskus lueskelen jotain, enkä juurikaan edes kommentoi. Siitä on vähän huono omatunto. 
Kesä oli ja meni, nyt on syksy. Ihan selkeästi on! Aamulla kun kuuden aikaan pistää nenän ulkoilmaan, on niin kylmää ja kosteaa, että tekisi  mieli paeta takaisin kodin lämpöön ja rauhaan. Vaan kylmään ilmaan ja hektiseen työmaailmaan sitä vaan on naisen lähdettävä. Eilen aamulla mietin kyllä ajellessani, että nämä upeat aamutaivaat jäisivät kyllä näkemättä, jos menisin myöhemmin töihin. Kaikella on puolensa. Olen myös ihaillut bambinvasoja, jarruttanut teippaasti ketun vuoksi ja nauttinut hiljaisesta tiestä. Sunnuntaiaamuna kuudelta ei ole paljon (ketään) kulkijoita.
Arki on alkanut, nuorimman koulu alkoi ja päivät ovat pitkiä matkojen kanssa. Pieniä kivoja asioita on ollut ripoteltuna matkan varrella. Tulevaisuudessakin näkyy odottamisen arvoisia asioita. Mutta myös pelottavia ja mietityttäviä sellaisia. Yksi koepala on patologilla, tuloksia odotellen.. Toinen ottoa vailla ensi kuussa. Ja taas odotellaan tuloksia. Tuplajännitys ja -ahdistus. Koetan olla realisti, silti optimistinen ja jalat maassa, mutta kyllähän nämä mietityttää isosti. Kenellekään en halua edes kertoa, suotta huolestuvat. Kerron sitten, jos jotakin löytyy ja on oikeaa aihetta huoleen. Siihen saakka pidän tämän itselläni. Ai, yksi ystävä tietää vähän, virtuaalisesti kerrottuna. Koetan keskittää ajatukset kaikkeen muuhun, kaikkeen kivaan ja mukavaan.
Viikonloppuna piipahdin venetsialaisissa suvun kesken. Herkkuruokaa ja raketteja, sekä kaikki omat rakkaat paikalla. Edustukseni oli lyhyenpuoleinen, johtuen viiden herätyksestä seuraavana aamuna. Olin kumminkin paikalla ja hyvä niin. 
Kynttilät kaivoin eilen esiin, niin sähköiset kuin elävätkin versiot. Ihanaa ja kodikasta. Tänään aloitin vapaapäivän aamun sohvannurkassa piparminttuteetä hörppien, lämpöisen viltin alla mukavia viestejä vaihdellen. Kävin pop up- myymälässä ja löysin tyttärelle synttärilahjan kaksi yhden hinnalla- tyyliin. Tein herkullista pizzaa. Tiskasin. Juu! Tästä tulikin mieleen, että on ollut kuulkaa kaikennäköisiä episodeja remppamiesten kanssa, jotka ei tulekaan, on myyty pois tiskokoneet ja tiskataan taas käsin. On episodi jossa yhtäkkiä huomaan olevani gynen huoneessa yksin kintut telineillä levällään ja lääkäri poistuu huoneesta. Siinä mietin, että kukakohan sieltä seuraavana tulee ja lähtikö lekuri ruokikselle. Olen onnistunut eksymään. Olen koettanut selittää vähän suomea osaavalle sanontaa "sataa kuin esterin perseestä". Olen hullutellut snapchatin kuvilla ja itkenyt peiton alla. Huomannut olevani tätänykyä Erittäin Skeptinen. Draamaillut ja syönyt jäätelöä suoraa isosta purkista, niinkuin jenkkileffoissa :-D Pakahtunut siitä, miten huippuja mun lapset on. Seurannut kateellisena sitä, miten ihmiset kulkee ja matkustaa ja ostaa ihania asioita. Mä tuen mun suurilla rahoilla lähinnä labroja ja lääkäriä. No, kukin tekee mitä pystyy. Kyllä mäkin käyttäisin rahaa ihaniin asioihin, kuten ulkona syömiseen, teatteriin, pikku matkoihin, jne jos olisi mitä käyttää. Tietysti käyttäisin. Mutta ei, lapsilisäkin loppuu just ja raha senkun vähenee. Mutta  onneksi mä osaan nauttia pikkuasioista, rakastan sitä, että osaan! Se oikeasti pelastaa mut monesta suosta. Mun kesän tuhlaus oli tatuointi, se on mulla jatkossa aina, mä rakastan sitä ja sen ideaa. Koska perhe <3
Asia, jonka olen pikkuhiljaa oppinut, että voin ottaa vastaan asioita ystäviltä. Tulossa pikku lomanen ystävien kesken, jonne pääsen mukaan ilman osallistumiskuluja, koska he ovat ystäviä. Ennemmin en olisi tähänkään suostunut. Jästipääkin oppii pikkuhiljaa :)
Varmaankin lyhyesti sanottuna kaikki kertomani on Elämää. Mä olen elänyt kesän the elämää ja hyvä niin. Yritän parhaani. Ajattelen kuitenkin, että aika paljolti kaikki on kiinni musta itsestäni ja mun asenteesta. 

Tänään mä meen treffeille. Toiveikkaana ja silti salaa ne skeptikon piikit pystyssä. Kirjoittamalla tuo saa mut todellakin hymyilemään. Live vaan on täysin eri. Voipi olla, että huomenna ei halutakaan enää olla yhteyksissä. Elämä on.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Loistoloma!!

Kolmas lomaviikko hupsahti ohi niin, etten melkein edes huomannut. Loman ekoista viikoista voi halutessasi lukea : 1. viikko tai täältä 2. viikko

Ai että, mä rakastan sitä, ettei tarvitse herätä kelloon! Vaikka heräisi jo seitsemältä, on se nautinnollista, koska saa herätä itsekseen, omaan tahtiin.
Viikon aikana:
- kahvittelin ihmisen kanssa, jonka olen tavannut vain kolme kertaa, mutta joku outo sielujen sympatia meillä oli heti. Kummallista, miten yhtäkkiä törmää aivan tuttuun ihmiseen , vaikka oikeasti on ihan vieras. Työpaikan koulutuksista on selkeästi muutakin hyötyä kuin se varsinainen oppi. Tässä kohtaa spontaanista rohkeudesta oli "hyötyä".
-kävin optikolla ja tilasin itselleni ekat monitehot. Hui, kuinkahan mun käy. Mutta kahdet erilaiset lasit ja molemmat hirrrveen kivat! Luojalle kiitos osarista.
-tapasin samat "tytöt" kuin ekallakin viikolla. Tutkittiin lähistöllä toimiva navettamyymälä. Kiva ja sympaattinen paikka, jo ihan miljöönä. Rahat jätin lompakkoon :)
-vietin taas telkkaripäivän. Tuijotin ehkä miljoona jaksoa teinin seuraamaa sarjaa ja taas olen koukussa. Toivottavasti se loppuu pian :-D Oikeasti mä en kauheasti välitä telkkarista. 
-vietin pikaisen yhden yön irtioton kolmensadan kilometrin päässä kauniissa kesäkaupungissa. Nautin sataman kauneudesta, vesistön lumosta, ihan parhaasta ja kahelista seurasta, hotellin pehmeästä sängystä ja erityisesti hotelliaamiaisesta. Niin luxusta mulle <3 Kävimme myös sisävesiristeilyllä sekä koluttiin muutama ihana käsityöläispuoti & juotiin jääteet miljööltään ihastuttavassa kahvilassa. Ihan hirmuisen kiva ja sympaattinen paikka. Oikeastaan koko kaupunki. 
-kävin nukkumassa yhden yön muualla. Kiva ilta ja paljon juttelua.
-tein paljastuksen blogiin: "tuntuu hyvältä, kun jossain on joku joka välittää. Vaikka vielä ei voida puhua suhteesta, on se hyvä tunne. Ja se, miten avoimesti toinen puhuu ja soittaa halutakseen sanoa vain hyvää yötä. Miten mukava kanssaan on jutella ja olla. Mä olen silti skeptinen ja kyyninen ja varovainen ja arkakin. Joku menee pieleen kuitenkin. Aina menee. On paras olla vaan jalat maassa. Ihan vähän silti annan tunteen kutitella. Rauhassa, rauhassa....
-viikonlopun mä vaan chillailen kotona ja teen pikkuisia kotihommia. Poistan kynsilakat ja viikkaan työvaatteet naurulta.  Orientoidun maanantaiaamuun. Muistelen ajoreittiä :-D Koetan psyykata itseäni loman loppumiseen ja siihen hullumyllyyn palaamiseen. Tuntuu, kuin kaikki elämä loppuisi taas töihinpalaamiseen. Toki pitkältihän niin kyllä onkin....

Onneksi lomaa on tulevaisuudessa vielä jäljellä. Siihen asti eletään tässä päivässä ja koetetaan tehdä siitä mahdollisimman hyvä, niillä eväillä mitä kulloinkin on. 

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Löllöilyviikko

Loman toka viikko on mennyt huomattavasti rauhallisemmissa tunnelmissa kuin ensimmäinen. Osittain pakosta, tai jotain... Kai se on ihan hyvä rauhoittua ja vaan olla välillä, vaikkei siitä niin nautikaan. Ainakaan kun mielessä on kaikkea, mitä "voisi" /haluaisi tehdä :)

Olen kuitenkin:

-syönyt luvattoman paljon jäätelöä
-viettänyt yöpaitapäivän tuijottaen lähinnä telkkaria
-koukuttunut Twilightiin
-saanut rytmini ihan sekaisin. Näin käy aina kun on mahdollisuus nukkua "liikaa"
-ollut ja vain löllöillyt
-tylsistynyt kuoliaaksi
-jutellut naapurin mummon kanssa pihalla päivänpolttavista asioista
-mennyt totaalisen halpaan joutuessani pilapuhelun kohteeksi
-ollut alakuloinen ja tuntenut etten kuulu kenenkään "ohjelmaan"
- käynyt kaverin kanssa kahvilla
-puhunut puhelimessa ja viestitellyt runsain mitoin
-ihastellut taas kerran mitä upeimpia suomimaisemia
-yrittänyt sinnikkäästi poistaa epäilyksen kaapua hartioilta ja todennut, että siihen auttaa varmaankin vain aika

Tulevaksi viikoksi on luvattu lämmintä. Se olisi hienoa. Tosin, mä olen sitä mieltä, että loma on loma vaikka kaatosateessa. 
Toivon, että tuleva viikko toisi  mukanaan kaikkea kivaa. Saa nähdä... 
Sitä samaa kivaa toivottelen teillekin!!



maanantai 17. heinäkuuta 2017

Takana viikko lomaa

Mä olen ollut nyt lomalla vasta reilun viikon. Tässä ajassa on tapahtunut jo koko loman edestä! Uskomatonta. Kun loma alkoi, mä päätin visusti, etten nysvää kotona ja maadu yhtäänlainkaanollenkaan. Mulla on tilanne ehkä vähän erilainen kuin monella muulla, siinä mielessä, että en kauhean paljon jaksa ja pysty työpäivien jälkeen. Ja kun ne viikonloputkin kuluu pääasiassa töissä, mun kaikki aktiviteetti on toooosi pientä. Päätin, että lomalla tulen, menen, teen, olen ja näen ihmisiä ja Ihan Kaikkea sieluni kyllyydestä. Tungen itseäni joka paikkaan. Toki huomioiden kunnon ja kukkaron. Mutta silti! Ja niin mä olen tehnytkin, Paljon.

-tavannut ihanan ihmisen kolmen vuoden tauon jälkeen
-kerännyt niittykukkia
-juonut nokipannukahvia
-ollut festareilla ja kokenut taas kerran livemusiikkiflown
-ollut terassikierroksella (kuskina, mutta kivaa oli anyway)
-tavannut ventovieraan ja nukkunut kanssaan mökissä kustannuksien minimoimiseksi
-ollut keskellä hyvin ahdistavaa teinidraamaa
-koettanut lohduttaa ensirakkaudessa sydämensä särkenyttä kummityttöä
-lähtenyt sukuloimaan extempore ja saanut siellä kuningattaren kohtelua; kuohuviiniä ja mansikoita, grilliherkkuja, paljulilluttelua, veneilyä ja sitä parasta; rakkaan ihmisen  kanssa hömpöttelyä
-kastanut talviturkin 12.7
-ollut aamu-uinnilla
-nukkunut patjalla
-puhunut ensipuhelulla 5 tuntia,
-ollut pää pökerryksissä kummallisesta äkkitunteesta
-pitänyt sinnikkäästi jalat maassa
-kuivattanut pyykkiä ulkona
-vieraillut ihanassa sisustusmaailmassa, josta en raaskinut ostaa mitään, kuolaaminen
 on ilmaista. Ihana paikka!
-samaisessa paikassa kokenut herkullisen elämyksen
-treffannut vanhoja peruskouluaikaisia kavereita joihin ei ole tullut pidettyä yhteyttä
-nauranut vedet silmissä peruskouluaikaisille asioille
-ollut piknikillä
-vetänyt lääkkeitä urakalla. Ilosta pitää "maksaa". 
-yöpynyt äidin kanssa 1800- luvulla rakennetussa ihanassa pikkumökissä
-käynyt ulkohuussissa sekä kyykkypissalla
-viettänyt paljon aikaa omieni kanssa
-nähnyt niin upean ja tulenpunaisen taivaan klo 00.30 motarilla ajaessani, että meinasi henki salpautua
-miettinyt, oliko se merkki universumilta

Tänään aion suunnistaa paikkaan, jossa en ole koskaan käynyt. Saas nähdä kuinka ämmän käy. Niin matkan, kuin muunkin suhteen. Huhhei. 

Rakkaat lukijat, ihan tiedoksi vaan; mä rakastan kesää ja kesälomaa!!

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Vielä pitää hetki jaksaa

Heinäkuu on täällä. Ihan oikea Kesä! Kesäkuussa voi vielä ajatella, että kesä on vielä vähän leikisti, mutta nyt ei enää voi. Pitää uskoa, että se on juuri nyt. Ajattelen joka aamu, että tänäänkin taas Elän. Haistan, maistan, näen ja kuulen. Aistin ja koen. Talletan muistoihin. Niin helposti sitä jää junnaamaan työasioihin, varsinkin silloin kun stressaa. Tietoisesti koetan unohtaa työt heti, kun työpaikan ovi painuu kiinni. Hätistelen ne syrjään, kun putkahtavat mieleen illalla tai yöllä. Sanon tiukasti itselleni, etten ole ainoa ja kaikki ei ole kiinni yksin mun panoksestani.  Etten ole ainoa, joka stressaa ja tuntee riittämättömyyttä. Tuskailee ja pelkää pahoja päiviä. Valvoo ja miettii, miten huomenna pystyy kaikkeen. Silti, silti ulkona on maailma ja se kaikki muu! 

Melkein rakastan ajella työmatkojani. Silloin on hiljaista, jos niin haluan. Poppi soi ja (mun) laulu raikaa, jos niin haluan. Jos huvittaa, voin ajella pikkuteitä pitkin kotiin. Tai moottoritietä. Tai niiden välistä. Voin pysähtyä jätskille, jos haluan. No joo, ja jos rahapussi antaa myöden. Mutta kumminkin. Mä rakastan maalaismaisemia, joita matkan varrella näen; kenollaan olevia harmaantuneita latoja, keltaisia peltoja, niittykukkia täynnä olevia tienvarsia. Usein matkalla näkyy myös eläimiä. Fasaaneja, pupuja, peuroja, mitä milloinkin. Joskus kettu tai mäyrä.

Viikonloppuna, -kun oli vapaa sellainen- olin paikassa, jossa en ole muutamaan kesään ollut. Ja olin taas niin kotonani. Se vaan on niin mun maailma. Nauroinkin mukanaolleille, että mun on pakko etsiä mies  kyseisestä harrastusmaailmasta, jotta pääsisin siivellä siihen mukaan. Muuten se ei onnistu. "Turistina", eli tavallisena yleisönä se kaikki on paljon suppeampaa, kuin se, että näkisi myös lajin "takapihalle". Kaksi kesää siellä viettäneenä tiedän sen olevan niin paljon enemmän!! Koetin sitten vain imeä itseeni kaiken minkä pystyin. Katselin, kuuntelin, haistelin, maistelin. Niin hienoa se oli, että tirahti ihan rehellinen kyynel silmään. Ja vain siitä onnesta, että olin siellä taas. Voi veljet!!!!!!! Meinasin ihan haljeta. 

Loma alkaa pian. Mitään suuria suunnitelmia mulla ei ole. Ajattelin, että katson päivä kerrallaan. Jos lötkötyttää, teen sitä. Jos huvittaa joku juttu, teen sitä. Jos mulla on mökömököpäivä, niin sitten se on. Toki mennään taas rahapussi tiukasti supussa. Mutta kumminkin. Niistä kovasti vähentyneistä lomarahoista meni yli puolet hammaslääkäriin. Mutta onpahan taas kalusto kondiksessa.
Tein myös asian, jota en ole tehnyt koskaan aiemmin. Olen alkanut ajatella, että ei mitään saa eikä koe jollei tee kaikkea vähän ehkä pähkähulluakin ja poistu omalta mukavuusalueelta, ota pientä riskiä. Sittenhän sen näkee. Loppujenlopuksi, mitä voin menettää?  Jotain voi saada, mutta suuria tuossa ei kai multa viedä. Uusia ihmisiä, uusia kokemuksia, lepoa, siitä se mun kesäloma on tehty!
Mutta vielä pitää hetki jaksaa.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Tänään on positiivinen mieli

Täällä ollaan. Ihan suhteellisen hengissäkin. Ei sillä, että asiat ja ongelmat mihinkään olisi kadonneet, mutta onhan niitä hyviäkin hetkiä ollut. Niistä pitää vaan osata olla kiitollinen ja ymmärtää nauttia niistä. Paljon on asenteesta kiinni, myös kivun kanssa. Jännä juttu, mutta niin vaan on.. On myös myönnettävä, että mun elämä vaan on yhtä vuoristorataa ja tunnemyrskyä ja siihen mun on vaan sopeuduttava. Toiset vaan tuntee isommin kuin toiset. Ja toisilla asiat on huonommin kuin toisilla. Elämä vaan on.

Huhti-ja vielä toukokuussakin mä koetin täyttää vapaa-aikani kaikella mahdollisella, jottei tarvitsisi ajatella. Toki ajatukset ei päästä mihinkään pääse, mutta on eri asia surra yksin kotisohvalla räkä valuen, kuin tehdä jotain jonkun kanssa ja tuntea tuskaa aina vain välillä. Pikkuhiljaa se siitä väkisinkin laimenee, vaikka sillä hetkellä tuntuu, ettei. Niin vaan käy. Ja siihen tietyllä tavalla myös tottuu. Yritin ajatella, että kukaan ei kuitenkaan ole kuollut ja että on paljon hyviä asioita. Ja niinhän se onkin. Taas paljon kiinni siitä omasta päästä. 

Paljon auttoi myös äkkimuutto. Sekin vaan tapahtui, oikeastaan ihan vähän vahingossa. Oli pakko hoitaa asioita ja painaa yömyöhään. Ja tämäkin on vain positiivinen asia! Vaikka helppoa ei ollut ja välillä tuntui, etten selviä tästä kaikesta ikinä, niin nyt näyttää tämäkin jo paremmalta. Paljon ylimääräistä työtä ja kaikenlaisia yllätyksiä oli matkalla, mutta tässä ollaan. Tyytyväisenä. 

Kesä on ihanaa. Sateestakin huolimatta. Ja siitä, että selkeästi olen kesällä kipeämpi kuin talvella. Luonnon kauneus ja lämpö ja kesän fiilis antaa mulle kyllä niin paljon. Talvella tunnen itseni möröksi. Kesällä paljon vähemmän :) Kesällä on kaikkea. Ohjelmaa, ihmisiä, tekemistä. Ihmiset on paljon spontaanimpia ja hymyilevämpiä. 
Kesäloma on vielä edessä. Koetan tehdä siitä huippuloman, keksiä kaikkea kivaa tekemistä. Paljon myös kivaa tekemättömyyttä. Tavata ihmisiä, nauttia lokoisasta olosta, maistella herkkuja, metsästää elämyksiä. Asioita, joita voi tehdä pienellä rahalla/ilman rahaa ja lähimaisemissa. 

Voi olla, että huomenna luettelen jo kaikkia niitä asioita, jotka on huonosti ja päin mäntyä, mutta surraan sitä sitten, jooko? Nyt on kuitenkin ihan hyvä mieli ja edessäpäin siintää toivo. Se on jo paljon se.

Ihanat te, jotka olette perään kyselleet. Kiitos <3 Nyt vasta tuntui, että jaksaa palata blogimaailmaan.. 

tiistai 9. toukokuuta 2017

Täällä ollaan

Viimeinen kuusiviikkoinen on ollut aika kurja. Kun reiluun kuukauteen mahtuu tahtomaton ihmissuhteen päättyminen, kurja papakoetulos ja vielä muuton järjestely, alkaa minulla ainakin pää jumittaa. Noiden kaikkien suurien asioiden lisäksi on tietysti hoidettava normiarki, työ, suku, ystävät jne. Te tiedätte kyllä. Varsinkin te, jotka olette yksin ja vastuussa kaikesta itse. On ollut itkua, valvomista, tyhjyyteen tuijottamista, odottamista, epäuskoa, toivottomuutta, huolta. Jossakin kohtaa on jaksanut vähän ponnistaa lietteen yläpuolelle, sen verran että nenä näkyy. Sitten on taas vajottu. Vaikka olen töissäkin koettanut olla "normaali", on ne kyllä huomanneet... En vaan osaa. 
Kesä on kuitenkin tulossa ja onhan tästäkin taas pakko nousta. Täytyy keksiä ihan mitä vaan puuhaa, että aika kuluu eteenpäin ja asiat alkavat haaleta, unohtua. Kohta ei enää satu. Mä luotan siihen vakaasti, niin on aina ennenkin käynyt. On niin paljon muutakin, mistä voi iloita ja olla tyytyväinen. Ainakin ihan kohta..

Kauheasti en ole jaksanut lukea edes teidän juttujanne, saatika kommentoida. Pahoittelut siitä. Kyllä täältä noustaan. Huomenna, vapaalla kun olen, ilmoittauduin kolmen tunnin ilmaiskurssille. Saas nähdä. Mutta ihan mitä vaan, joka on toimintaa ja mahdollisesti poistaa (turhia) ajatuksia!

Eiks ni! 

Ja kiitos kyselyistä <3

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Loppuihan se viimein

Onneksi se on nyt ohi. Pääsiäinen.
Tiedän, suurimmalle osalle se varmastikin on mukavaa aikaa. "Ihanaa, nyt alkoi miniloma. Aikaa  kokkailla herkkuja, syödä hyvin, nauttia punaviinistä, levätä, nähdä ihmisiä, mökkeillä, nauttia kaikesta..." 
Ei se vaan kaikilla mene niin. Olin jokaisen päivän töissä. Ja koska oli pyhät, väki oli vähennetty minimiin, juhlapyhien takia tekemistä on aina entistäkin enemmän, mutta väkeä vähemmän. Reilukerho. Illat nysväsin kotona yksin. Juhlapyhät ovat perheiden ja parillisten ihmisten aikaa. Kaikilla on menoa, ohjelmaa ja suunnitelmia.
En tarkoita, että sun pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että vietit mukavan ja voimauttavan pääsiäisen. Hyvä niin! Kunhan muistat, että muunlaisiakin tilanteita on. Ja mietit, olisiko sinulla sellainen ystävä/sukulainen, joka on tuossa tilanteessa. Nuo ihmiset harvemmin tunkevat itseään mukaan, vaan jäävät hiljaa kotiin. Eivät ne huutele kurjaa oloaan, nuolevat haavansa salaa.

Olen siis onnellinen sittä, että alkoi arki. Elämä normalisoituu. Muut menevät töihin ja minä olen vapaalla. Päässä kiertäviä ajatuksia en pääse pakoon, vaikka viimeisen viikon olen koettanut poistaa niitä lenkkeilemällä. Välillä niin, että olen meinannut tikahtua. Kesken on asioita, joille en voi  mitään. Viimeviikkoinen asia on samassa jamassa, eikä tämäkään ole päätöksessä. Meinaa pää hajota. Yritän epätoivoisesti pysyä elämässä kiinni ja etsiä niitä pieniä (ja ilmaisia) asioita, joista saan hyvää mieltä. 

Yksi niistä on tulppaanit, jotka tyttäret toivat eilen, kun poikkesivat. 

Voi luoja, mä kuulostan niin 75-vuotiaalta.

Mutta mä yritän selvitä elämästä. Yritän ihan pirusti.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Jep

Ihan oikeesti Karma, voitko nyt lopettaa. Nyt. Just nyt. Mä oon erittäin tosissani. Tiiätkö, kun en mä jaksa enää yhtään enempää. Ihan ennen tätä päivääkin musta on tuntunut, että kyyneleet polttaa silmien takana ja rinnassa on musta möykky. Jäätävä työstressi ja Ihana-asia painaa. Ja toki se ainainen rahapula ja se, etten saa lääkkeitä ostettua. 

Mutta ei. Et sä vaan viitsi jättää mua rauhaan. Tänään pistit sitten lääkärin soittamaan mulle, että Papakokeessa on solumuutoksia. Ja samaan hengenvetoon, että sitä tutkitaan "varmaan vasta kesälomien jälkeen", koska jonot ja ruuhkat. Vittu. 

Ei pienen tytön pää kestä kaikkea. Jään vaan odottamaan, koska totaaliratkeaminen tapahtuu. 

Haista Karma paska. 


lauantai 8. huhtikuuta 2017

little bit lonely

Jäin tänään miettimään mun nykyistä elämää. Ja miten tylsältä ja ankealta edessäpäin näyttää.
Mä koen kuitenkin hyvänä sen, että mä huomaan ja tajuan sen itse, eli mä voin koettaa tehdä sille jotain. Mitä, sitä mä en (vielä) tiedä.
Mun ikäisillä naisilla on suurimmalla osalla paljon nuorempia lapsia kuin mulla. Tämä tuo mukanaan sen, ettei heillä ole hirveästi aikaa arjen pyörityksen lisäksi. Ja kun mä olen silloin useimmiten töissä, kun heillä se vapaa viikonloppu, niin kierre on valmis. Toinen tylsyyttä tuova asia on se, että mun kaverit on elämä heittänyt kaikki kauas. Tämäkin tuo oman haasteensa asioille. Minimissään sata kilsaa on aika haastava pelkille kahvitteluille. 
Toki (vielä) elämää taloon tuo teini ja sen poikaystävä, jotka ovat, tulevat ja menevät. Mutta ovat toki paljon poissakin. Ja kiehnäävät huoneessaan. Ja oikein hyvä niin :) Asiat menee niinkuin niiden kuuluu mennä.
Jotenkin on tultu siihen pisteeseen, että mulla on viikonloppuvapaa, eikä yhtään mitään suunnitelmaa eikä tekemistä. Se surettaa mua. Ollaan siinä pisteessä, että mä lähden kauppaan aikani kuluksi 20 km:n päähän, että saisin päiväni kulumaan. Sitten palaan taas hiljaiseen kotiin (jossa sentään kissat odottavat). 
Ajelin kauppaan pikkuteitä pitkin ja nautin maalaiskauneudesta. Bongasin taas joutseniakin. Yhtä aikaa olin onnellinen ja hyvin apea. Mietin, että mua ei odota eikä kaipaa kukaan missään tänään(kään). Vaikken menisi kotiin, niin kukaan ei edes huomaisi tai tietäisi.

Matkan varrelta. Vähän kuin minä. Yksinään töröttää, paikat vinksinvonksin, paljon rikkinäisiä kohtia. Ja siinä se silti seisoo, hylätty talo.

Toki mä nautin laiskott vain olemisesta -pakkokin taudin kanssa- ja siitä että viihdyn kotona, mutta se rauhallisuus ja tylsyys ovat niin arkipäivää, että se alkaa muuttua pitkällä juoksulla piinaavaksi. En olisi uskonut silloin kun kolmea lasta kaitsin, ja kaipasin yksinoloa, että asiat voi kääntyä näin päin..

Mä koetan kai vain sanoa, että mä olen vähän yksinäinen.
 Sellainen lapsiin takertuva äiti mä en halua olla. Niillä pitää ja saa olla oma elämä ja mä olen mukana jos niin haluavat. Onneksi vielä haluavat :)
Harrastuksetkin ovat muuttaneet kovasti tyyliään. Kun joskus ennen tietty harrastus oli kerran tai kaksi viikossa sen tunnin, niin nykyään sellaista on vaikea löytää. Ne, jotka mua innostaisi, ovat tylsästi kaikki kurssimuotoisia, tyyliin perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään. Välillä käydään vain kotona nukkumassa. Sellainen ei vaan onnistu. Toki onhan mulla koruilu, lenkkeily, ja ulkona hiippailu kameran kanssa, mutta sitäkin teen yksin.

Mut tuntevat ihmiset ei ehkä uskoisi, että näin on, koska muthan tunnetaan iloisena, räväkkänäkin ja seurallisena ihmisenä. Ja olenkin, silloin kun mua näkee. Mutta oikea todellisuus on toinen. Aika yksin mä loppupelissä olen.

Johonkin mun pitäisi koettaa itseäni tunkea, mutten tiedä minne.

On mulla paljon hyviä ja kivoja asioita elämässä. Ja taito olla onnellinen pienestä...ei kaikki siis ollenkaan täyttää kakkendaalia ole, vaikka sen kuvan voi ehkä tästä saada. Kunhan nyt pohdin näppäinsormillani näitäkin asioita. Mutta kyllä se yksinäisyys taitaa olla vaikeasti myönnettävä totuus.


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Ei tälle ole edes nimeä



Mitä tekee 45- vuotias nainen, joka odottaa vain kuoliniskua muutaman kuukauden tapailun ja molemminpuolisen ihastumisen jälkeen?



-kaivaa kaapin perältä salmaripullon ja juo sen yksin. Suunnittelee syövänsä ne kymmenen Kindermunaa, jotka olivat matkalla ihan muualle. Myöhemmin illalla suunnittelee paiskaavansa jokaisen niistä seinään yksitellen. Hekumoi ajatuksella, miten ne murskaantuvat seinään yksi kerrallaan, ihan niinkuin viime kuukaudetkin. Ei kuitenkaan tee sitä. Piilottaa ne itseltään kaappiin.

-juoksee vessassa, koska vanhaan tuttuun tapaan vatsa reagoi suuriin murheisiin heittämällä vikkelälle.

-itkeä tillittää ja tuijottaa telkkarista kaiken mitä sietä tulee, oikeastaan kuitenkaan ymmärtämättä niistä yhtään mitään. Tuijottaa tylsänä, miettii, miten taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-menee nukkumaan, ei saa unta, miettii, pyöriskelee ja katselee kelloa. Neljän jälkeen ei muista katsoneensa.

-herää ennen yhdeksää ja miettii taas.

-vaihtaa ja pesee heti petivaatteet, ettei niissä vahingossakaan tunnu tutuksi tullutta tuoksua.

-suunnittelee runttaavansa roskiin ystävänpäivänä saadut ja kuivatut ruusut.

-juoksee edelleen vessassa

-päättää, että voi elää yksin eikä haluakaan kuulla kestään kaksilahkeisesta.

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-alkaa valmistautua teinin kotiinpaluuseen ja siihen, ettei toinen huomaa mitään

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

- huomaa, että on saanut kolme viestiä häneltä, muttei uskalla lukea niitä.

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-katselee kalenteria ja suunnittelee täyttävänsä sen kaikella mahdollisella

-suunnittelee lähtevänsä lenkille ja kävelevänsä sata kilometria, Tai ainakin niin kauan ettei sen jälkeen jaksa edes ajatella

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-päättää, että selviää hengissä tästäkin

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-päättää omistautua työlle ja telkkaohjelmille ja syödä itsensä aivottomaksi

-toteaa, että radiosta tulevat biisit ovat kaikki itkettäviä. Sammuttaa radion.

-ihmettelee, miten nopeasti asioita tapahtuu. Perjantaina vielä mietti, ettei löydä yhtään kivaa syytä, miksi menisi maanantaina hymyssä suin töihin. Sunnuntaina miettii, miten hyvä on, että pääsee töihin ajattelemasta. Pakoon omia ajatuksia. Siellä ei ehdi.

-Miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana.

-miettii miksi on rikkinäisten miesten magneetti

-on onnellinen siitä, että on yksi, jonka kanssa puida näitä, sensuroimattomasti

-miettii viisaalta ihmiseltä kuulemaansa lausetta : "Ajattele, että tälläkin on joku tarkoitus. Ja ajattele, miten moni asia on hyvin. Ja kohta on kesä"

-miettii, että vielä ei osaa nähdä tälle mitään tarkoitusta

-miettii, miksi taas kävi näin ja mikä mussa on vikana

-jatkaa asioiden vatvomista ja odottaa lopullista kuoliniskua

-päättää, että selviää taas, niinkuin aina ennenkin, oli miten oli.

-toteaa, että kevät on täällä ja kesäkin tulee. Oli siinä mukana Ihana tai ei. 



Silti sattuu. Ja silti mä selviän. 



torstai 30. maaliskuuta 2017

Rakas päiväkirja. Tällä viikolla....

MAANANTAINA
- allekirjoitin nimeni kellonjensiirtohörhöilyn lopettamiseen tähtäävään adressiin "Naurettavaa säätämistä tämmönen"

- koin huikean onnentunteen kahvitellessani veljen kanssa "miten se voi olla samalla niin ihana ja niin ärsyttävä oma pikkuveli. Ihan Parhaus!"

- totesin että pakastin on rikki. Siellä on koko ajan -30. "V***u!"


- olin ihan onnessani koska tyttären poikkis on niin ihana! "Miten 17-vuotias voi olla noin romanttinen, en kestä!"

pidättelin itkua ja koetin miettiä Ihanan kanssa/kainalossa ratkaisua/toimintatapoja tiettyihin ongelmiin "Miksen mä ikinä voi olla nyyhkimättä kun on kyse vähänkin vaikeammista asioista?"


- kävin lenkillä "ja oon itsestäni ylpeä" 


- näin ekan leskenlehden "jihuu, kevät ON täällä!"


- jouduin myöntämään itselleni, että Särky on taas palannut, muutaman kuukauden lähespiilottelun jälkeen "koetin pysyä rauhallisena ja olla ajattelematta asiaa"




-päätin alkaa sädehtiä tämän(kin) kehutun tuotteen avulla. "Mustahan on tullut ihan mahdoton! Jo toinen kauneustuote kuukauden sisään.."


TIISTAINA

- sain aikaan muutamia to do- listalla olevia asioita, joita ei saa koskaan tehtyä. Jotka pitää sillointällöin tehdä, mutta aina se vaan jää "jess, hyvä minä!!"

- etsin netistä mahdollisia halpoja pakastimia "ärsyttävää"


-revin itseni taas lenkille "ai että mä oon hyvä!"


- kävin kirjastossa  "ja otin käteeni suositushyllystä kirjan, jolle yllättäen löytyi kaksikin mulle sopivaa merkitystä.  Hassua. "


KESKIVIIKKO
- kävin vähän opiskelemassa "hävetti, kun haukottelin niin paljon"
- tutkin illan vaalikoneesta ehdokkaita "ja löysinkin vissiin sopivan. Tai kaks."
- unohdin käydä kaupassa koska metsästin Pokemoneja "kuinkas vanha mä taas olenkaan?"
- alavireinen ja vähän huonomielinen päivä. Johtuu varmasti osaltaan huonosta ja särkevästä nukkumisesta. "puuh" 


TORSTAI
-tehoaamu; pyykit viikattu, uudet pyörii, imuroitu, tiskari tyhjennetty, paikkoja suorittu, just kohta kauppaan. Kyllä tästä vielä hyvä päivä tulee.
"tiedostan, että touhuan, koska en halua ajatella. Yritän sinnikkäästi kuitenkin pysyä positiivisuuden puolella"

<3 On kuitenkin kevät <3


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Olalla keikkuu..

Vastapainoksi mietteitä täynnä olevalle päälle laitetaan tällainen kevyt postaus...jospa mä vaikka unohtaisin miettiä. 

Olen tainnut raahata nykyistä käsilaukkuani mukana koko pitkän talven. Kevätkö se sitten tekee asiansa, mutta teki mieli kaivaa kaapista välillä joku muu olalle keikkumaan. Tulipahan samalla käytyä läpi laukun sisältö ja siivottua/päivitettyä se. 
Joskushan kiersi joku haastekin tyyliin "kuvaa käsilaukkusi sisältö". Hoidin senkin homman sitten tässä samalla :)




Noh, kassin syövereistä löytyi kalenteri, muistikirja, silmälasikotelo, siteitä, rahapussi, ohran siemeniä, pikkuhilupussukka, Mynthonia tuplana, kynsilakkaa, sitruunaisia käsipyyhkeitä, kolme kynää, nenäliinoja, laastari, erinäisiä lääkkeitä, imeskelytabletti, avaimia, rakkolaastareita, ruttuisia kuitteja ja harmaa nauha. Yhtään ruokaa ei ollut ja ruttukuittejakin normaaliin verraten vain muutama! 
Ehkä tuosta voisi jotakin poistaakin ja saada kevyempi kannettava. Tonne on vaan niin kovin helppo heittää mitä milloinkin ja sinne ne sitten jää. Kännykkähän tuolla myöskin aina on messissä,..
Mainittakoon, että töissä käydessä raahaan mukanani toista kassia, jossa kulkee työvaatteet ja eväät.

Oliko tämä sun tyyliin tyhjä vai täysinäinen laukku? Sitä mä en ymmärrä, miten toiset pärjää kokonaan ilman :-D 

torstai 23. maaliskuuta 2017

Aiti ja lapsi voivat hyvin !

Tässäkin vielä kiitän teitä kaikkia peukuttajia ja ajattelijoita eilisen panoksesta. Kiitos♡. Osaltanne olitte varmasti auttamassa, uskon niin.
Panikoitu sairaalakeikka meni hyvin, kaikkien yllätykseksi jopa nopeammin ja vähemmillä toimenpiteillä kuin suunnitelma oli. Vähän ihmetyttää, että operaatio olikin pienempi ja erilainen kuin mitä piti. Nyt pitää vain luottaa siihen, että lääkärit tietävät mitä tekevät. Näin maallikon korvaan kuulostaa oudolta, että osa, joka piti poistaa kokonaan, on kuitenkin päätetty jättää paikoilleen, siitä huolimatta, että leikkauskertomuksen mukaan on "kahdessa osassa ja repaleinen". Mutta mitäpä näistä ymmärtää, on vain toivottava parasta. Ja sitä, ettei jatkoa seuraa. Positiivista on, että kymmenen sentin haava kasvoissa vaihtuikin pikkupieneksi viilloksi. Nuorelle ihmiselle tuo voi olla elämää suurempi asia ;) Noh, nyt tuo syö lääkettä tiuhaan tahtiin ja soseruokaa aikansa. Välttää ääriasentoja ja muita rajuja liikkeitä. Kyllä se tästä. 
Kaikki siis hyvin. 

Äitinä sitä ärsytti ja harmitti kovasti se, että itse jouduin olemaan  leikkauksen aikana töissä. Jännitti ja pelotti. Olisin ehdottomasti halunnut olla paikalla ja mukana. Tukemassa, olemassa läsnä ja jännittämässä. Mutta kun asia ei vaan onnistunut. Isänsä oli paikalla ja toki mä tiesin, että se riittää ja että itseasiassa isänsä oli tuolla käytännössä parempi vaihtoehto kuin minä, mutta...silti. Olisin halunnut olla siellä!! Oli niin lannistunut ja harmistunut ja hyödytön olo olla vain töissä ja odottaa. Vaikka työt oli hoidettava, niin ajatus karkasi vähän väliä potilaaseen ja huoleen. Pitkät kuusi tuntia. 
Mutta kaikki hyvin mullakin, hih ;)

Viikon kuluttua on leikkauskontrolli ja ehkä kohta voi huokaista helpotuksesta. Jospa puolentoista vuoden sairaalassaramppaus ja jatkuva kipuilu ja hankaluudet ovat kohta historiaa. 

Vielä kerran ♡kiitos♡ kommenteista, ajatuksista ja peukutuksista!!


lauantai 18. maaliskuuta 2017

Asennetta

Vierähti viikko. Välillä tunnit kulkevat superhitaasti, eikä päivä tunnu loppuvan koskaan. Välillä kellon viisarit juoksevat niin, ettei meinaa perässä pysyä.
Jälkimmäinen näistä tapahtui juuri. Yhdenlaista onnea oli tarjolla 20 tuntia, ja se vilahti ohi. Ennen kuin edes huomasi. Mutta näillä mennään. Asiat tapahtuu elämäntilanteiden ja muiden mukaan ja kun niitä aikansa sietää, voivat ne muuttua. On siis vaan opittava ottamaan ilo irti silloin kun sitä on tarjolla. Vaikka jälkeenpäin tulisi hetken tyhjyysitkukin. Asennekysymys. 

Ensi viikko vähän stressaa. Eikä oikeastaan ihan vähääkään. Hullua, muistan, miten lasten ollessa pieniä oli oikeasti ohjelmaa paljon enemmän, asioita piti aikatauluttaa, järjestellä, priorisoida ja vaikka mitä. Piti tulla ja mennä ja hoitaa, ruokkia, kuskata, vaikuttaa ja esiintyä. Ja mä olin siinä hyvä. Muistan, että elin siitä tekemisen paljoudesta ja tunsin tyydytystä siitä, kun sain merkata kalenteriin asioita. 
Ihminen siis muuttuu. Ja voi muuttua.
Nyt, kun lapset ovat olleet pääasiassa "huoltovapaita" jo tovin, olen oppinut vapauteen, tietynlaiseen tylsyyteen ja opetellut täyttämään aikani muilla asioilla. Ja varsinkin oppinut olemaan täyttämättä. Osittain omasta, osittain olosuhteiden pakosta. 

Ensi viikolle pakkautuu työt, niihin kulkeminen (2 h/pvä), tyttären leikkaus, oma ällö labrakäynti, tyttöjenilta, hautajaiset. Näihin kaikkiin sisältyy luonnollisesti paljon säätöä, vaatteiden "etsimistä", lääkkeiden hommausta, kukkalaitteen hommausta, kaikkiin kulkemisen puljausta, rahahuolta, toipilaasta huolehtimista jne jne. Paljon erilaisia tunteita. 
Ei ehkä kuulosta paljolta, mutta mulle on. Enemmän varmaan henkistä plaatua.. Koetan kovasti psyykata itseäni kulkemaan yhden päivän ja asian kerrallaan. Ja ihan pian on ensi viikon sunnuntai ja tuo viikko on ohi. Kyllä mä selviän. Ihan niinkuin aina ennenkin.  

Valo ilahduttaa. On ihanaa lähteä töihin, kun on vain hämärä. Ja palatessa on valoisaa. Tarvitaan jopa aurinkolaseja. On ihanaa, että ensimäiset joutsenet on bongattu. On ihanaa, että voi käyttää kevättakkia. Vanhaa, mutta kivaa. Ja ennenkaikkea ei-mustaa! On ihanaa, että naapurikaupungissa asuu rakas ja nähdään kun voidaan. Keskustella voi viesteinkin, kun vaan haluaa. On ihanaa, että maailmassa on tulppaaneja ja suklaata. Ja mun lapset. Ja kissat. On ihanaa, että on ystäviä. Niitä, joita näkee vain harvoin mutta tavatessa jatketaan edellisestä. Ja niitä, joille voi laitta heti viestin kun pääkoppa meinaa poksahtaa jostain suurensuuresta tai illimillisestä flippausyrityksestä. On ihanaa, että edessäpäin on vielä paras kevätaika. Ja kohta kesä.

Hirveän paljon on kiinni asenteesta. Aina ei onnistu ja välillä maailma on vastaan. Mutta yrittää voi aina. Aika monessa on niin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Myös oma pää. 


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Lomalla

Loma on ollut kyllä ihan huippu. Ja tuli todella tarpeeseen. Päätin heti alkuun, että mitään "mun pitäis" -juttuja en ota ohjelmaan ollenkaan, vaan että kaikki saa mennä omalla painollaan ja omien fiilisten mukaan. Ja toki faktojen. (lue: mikään ei saa maksaa) Opiskelijan ollessa koulussa, oli helppo huijata itseään, ettei mihinkään edes "voi" lähteä. Vaikka oikeasti voiskin 😊
Nautin suunnattomasti siitä, että saan herätä omia aikojani, ilman kelloa. Nukkua sen verran kuin nukuttaa. Toisaalta valvoa niin pitkään kuin huvittaa ja virtaa riittää.
Viikkoon on mahtunut monenlaista kivaa. Olen ollut seuralaisena Ikeassa, kiertänyt innolla koko iltapäivän kirppareita, leiponut pullaa, siivonnut muutaman mieltä ja silmää ahdistavan kaapin, viettänyt aikaa perheen kanssa, viettänyt aikaa Ihanan kanssa, käynyt järvenjäällä valokuvausretkellä, kirjoittanut söpöyksiä lumeen, stepannut sydämiä järvenjäälle, tuijottanut telkkaria ihan yli oman tarpeen, keskustellut tärkeistä asioista, nukkunut päikkäreitä, syönyt kivojen kanssa tortilloita, olla löllötellyt, panikoinut uusia pelottavia lapsia (ja selvinnyt hengissä). Tehnyt kaikkea pientä kivaa, aina sitä mikä on huvittanut.
Toki sitä kaikkea muutakin on ollut, niinkuin elämässä kai aina, mutta silti päälimmäisenä on tyytyväisyys. 
Kolme päivää ennen loman loppua aloin jo nähdä unia töihin paluusta. Eikä ne ole kivoja unia. Päätin kuitenkin, etten pilaa kolmasosaa lomasta suremalla sitä, että se kohta loppuu. Aika hyvin onnistuinkin, päivisin. Unille sen sijaan en mitään voi. 
Surullinen tietokin yllätti, hautajaiset tulossa. 
Tyttären leikkaus hirvittää. Nyt on päiväkin tiedossa. On kuitenkin vain pakko uskoa lääkäreihin ja siihen, että siitä on apua. Leikkauksesta joko alkaa ajan päästä lisävaivat, tai sitten ei. Mitään takeita ei ole. Koetan kuitenkin luottaa siihen, että vaikkapa 10 vuoden päästä lääketiede on taas kehittynyt ja asialle voidaan jotakin, jos niitä lisäoireita tulee. Tällä hetkellä leikkauksen pitäisi helpottaa kipua, ja helpottaa elämää. En millään soisi nuorelle ihmiselle jatkuvaa kivun kestämistä, kun itse tiedän, mitä se on.  
Mä kuitenkin uskon, että näistäkin selvitään, kunhan vähän maltetaan ja ollaan hötkyilemättä. 

Nyt pitäisi osata kääntää työmoodi päälle. Huomenaamulla se sitten taas alkaa. 

Tänään saan vielä makoisaa seuraa♡ Nam. 

torstai 9. maaliskuuta 2017

Sattumisen pelko

Vaikka onni on vahvasti läsnä, se saa aikaa myös ne muunlaiset tunteet. Pelon. Pelon siitä, onko tämä tottakaan. Pelon kaiken loppumisesta. Pelon siitä, että kohta sattuu ja lujaa. Joka taas hyvin helposti pistää kapulaa omiin tunnerattaisiin, eikä uskallakaan heittäytyä ihan täysin. Mieli vaihtelee täydestä onnesta ja tunteesta, että toisen kanssa "on kotona" siihen hetkeen, kun on yksin ja pää alkaa kehittää kaikenlaisia teorioita. Vaikka todellisuudessa mikään, ei niin mikään, viittaa siihen.
Se tuo myös mukanaan epäilyn. Epäilyn siitä, onko toinen oikeasti tosissaan, vakavissaan. Että ihan oikeastiko tuo muka tykkää musta ja haluaa just mut, eikä ketään muuta.

Kun oma pää on kovin (aivan liian) miettivä ja ilmeisesti  myös aika kuvitteleva, on olo toisinaan kovin hankalaa ja tuskaisaa. Ja kun kuitenkaan sille toiselle ei haluaisi ihan jokaista mietettään (näistä asioista) kertoa, koska saattaahan se loukata ja aiheuttaa toiselle aivan turhaa stressiä. On vain koetettava puhua itselleen järkeä ja välillä vinkua ystävälle, joka onneksi tietää, miten naisen pää toimii ;) 

Kaiken tämän takana on menneisyys. Kun on nähnyt ja kokenut todella törkeän valehtelun, pettämisen ja kaikenlaisen linssiin viilaamisen, kirkkain silmin ja hymyillen, ei niitä pysty kokonaan unohtamaan. Vaikka ihminen on poissa elämästä ja asiat ovat unohtuneet ja anteeksi annettu, niin tällaisessa tilanteessa kaikki epäily vyöryy esiin jostakin aivojen sopukasta. Vaikkei tahtoisi. Ajattelen kumminkin, että toista, rakasta ihmistä kohtaan on kovin väärin epäillä häntä entisen elämän painolastin takia. Ruoskin itseäni kovin näiden ajatusten vuoksi. 
Ajattelen, että nämä ajatukset ovat väärin Ihanaa kohtaan sekä minua itseäni kohtaan. Pitäisi vaan oppia ......jotain. Luottamaan! Se se on! Ehkä aika on se, joka näyttää sen, että voi taas luottaa ja kaikki nuo inhottavat ajatukset jäävät taakse, pikkuhiljaa. 
Toisaalta, joku takaportti on kai hyvä olla. Koska mitä tahansa voi tapahtua, onhan se nähty.

Äh, ole tässä nyt sitten. 

Ja kyllä. Mä olen rakastunut. 
Ja se tuo mukanaan pelon. Pelon sattumisesta.

Onkohan se niin, että se pitää vain hyväksyä ja kestää? Sen onnen ja rakastamisen rinnalla.