torstai 30. maaliskuuta 2017

Rakas päiväkirja. Tällä viikolla....

MAANANTAINA
- allekirjoitin nimeni kellonjensiirtohörhöilyn lopettamiseen tähtäävään adressiin "Naurettavaa säätämistä tämmönen"

- koin huikean onnentunteen kahvitellessani veljen kanssa "miten se voi olla samalla niin ihana ja niin ärsyttävä oma pikkuveli. Ihan Parhaus!"

- totesin että pakastin on rikki. Siellä on koko ajan -30. "V***u!"


- olin ihan onnessani koska tyttären poikkis on niin ihana! "Miten 17-vuotias voi olla noin romanttinen, en kestä!"

pidättelin itkua ja koetin miettiä Ihanan kanssa/kainalossa ratkaisua/toimintatapoja tiettyihin ongelmiin "Miksen mä ikinä voi olla nyyhkimättä kun on kyse vähänkin vaikeammista asioista?"


- kävin lenkillä "ja oon itsestäni ylpeä" 


- näin ekan leskenlehden "jihuu, kevät ON täällä!"


- jouduin myöntämään itselleni, että Särky on taas palannut, muutaman kuukauden lähespiilottelun jälkeen "koetin pysyä rauhallisena ja olla ajattelematta asiaa"




-päätin alkaa sädehtiä tämän(kin) kehutun tuotteen avulla. "Mustahan on tullut ihan mahdoton! Jo toinen kauneustuote kuukauden sisään.."


TIISTAINA

- sain aikaan muutamia to do- listalla olevia asioita, joita ei saa koskaan tehtyä. Jotka pitää sillointällöin tehdä, mutta aina se vaan jää "jess, hyvä minä!!"

- etsin netistä mahdollisia halpoja pakastimia "ärsyttävää"


-revin itseni taas lenkille "ai että mä oon hyvä!"


- kävin kirjastossa  "ja otin käteeni suositushyllystä kirjan, jolle yllättäen löytyi kaksikin mulle sopivaa merkitystä.  Hassua. "


KESKIVIIKKO
- kävin vähän opiskelemassa "hävetti, kun haukottelin niin paljon"
- tutkin illan vaalikoneesta ehdokkaita "ja löysinkin vissiin sopivan. Tai kaks."
- unohdin käydä kaupassa koska metsästin Pokemoneja "kuinkas vanha mä taas olenkaan?"
- alavireinen ja vähän huonomielinen päivä. Johtuu varmasti osaltaan huonosta ja särkevästä nukkumisesta. "puuh" 


TORSTAI
-tehoaamu; pyykit viikattu, uudet pyörii, imuroitu, tiskari tyhjennetty, paikkoja suorittu, just kohta kauppaan. Kyllä tästä vielä hyvä päivä tulee.
"tiedostan, että touhuan, koska en halua ajatella. Yritän sinnikkäästi kuitenkin pysyä positiivisuuden puolella"

<3 On kuitenkin kevät <3


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Olalla keikkuu..

Vastapainoksi mietteitä täynnä olevalle päälle laitetaan tällainen kevyt postaus...jospa mä vaikka unohtaisin miettiä. 

Olen tainnut raahata nykyistä käsilaukkuani mukana koko pitkän talven. Kevätkö se sitten tekee asiansa, mutta teki mieli kaivaa kaapista välillä joku muu olalle keikkumaan. Tulipahan samalla käytyä läpi laukun sisältö ja siivottua/päivitettyä se. 
Joskushan kiersi joku haastekin tyyliin "kuvaa käsilaukkusi sisältö". Hoidin senkin homman sitten tässä samalla :)




Noh, kassin syövereistä löytyi kalenteri, muistikirja, silmälasikotelo, siteitä, rahapussi, ohran siemeniä, pikkuhilupussukka, Mynthonia tuplana, kynsilakkaa, sitruunaisia käsipyyhkeitä, kolme kynää, nenäliinoja, laastari, erinäisiä lääkkeitä, imeskelytabletti, avaimia, rakkolaastareita, ruttuisia kuitteja ja harmaa nauha. Yhtään ruokaa ei ollut ja ruttukuittejakin normaaliin verraten vain muutama! 
Ehkä tuosta voisi jotakin poistaakin ja saada kevyempi kannettava. Tonne on vaan niin kovin helppo heittää mitä milloinkin ja sinne ne sitten jää. Kännykkähän tuolla myöskin aina on messissä,..
Mainittakoon, että töissä käydessä raahaan mukanani toista kassia, jossa kulkee työvaatteet ja eväät.

Oliko tämä sun tyyliin tyhjä vai täysinäinen laukku? Sitä mä en ymmärrä, miten toiset pärjää kokonaan ilman :-D 

torstai 23. maaliskuuta 2017

Aiti ja lapsi voivat hyvin !

Tässäkin vielä kiitän teitä kaikkia peukuttajia ja ajattelijoita eilisen panoksesta. Kiitos♡. Osaltanne olitte varmasti auttamassa, uskon niin.
Panikoitu sairaalakeikka meni hyvin, kaikkien yllätykseksi jopa nopeammin ja vähemmillä toimenpiteillä kuin suunnitelma oli. Vähän ihmetyttää, että operaatio olikin pienempi ja erilainen kuin mitä piti. Nyt pitää vain luottaa siihen, että lääkärit tietävät mitä tekevät. Näin maallikon korvaan kuulostaa oudolta, että osa, joka piti poistaa kokonaan, on kuitenkin päätetty jättää paikoilleen, siitä huolimatta, että leikkauskertomuksen mukaan on "kahdessa osassa ja repaleinen". Mutta mitäpä näistä ymmärtää, on vain toivottava parasta. Ja sitä, ettei jatkoa seuraa. Positiivista on, että kymmenen sentin haava kasvoissa vaihtuikin pikkupieneksi viilloksi. Nuorelle ihmiselle tuo voi olla elämää suurempi asia ;) Noh, nyt tuo syö lääkettä tiuhaan tahtiin ja soseruokaa aikansa. Välttää ääriasentoja ja muita rajuja liikkeitä. Kyllä se tästä. 
Kaikki siis hyvin. 

Äitinä sitä ärsytti ja harmitti kovasti se, että itse jouduin olemaan  leikkauksen aikana töissä. Jännitti ja pelotti. Olisin ehdottomasti halunnut olla paikalla ja mukana. Tukemassa, olemassa läsnä ja jännittämässä. Mutta kun asia ei vaan onnistunut. Isänsä oli paikalla ja toki mä tiesin, että se riittää ja että itseasiassa isänsä oli tuolla käytännössä parempi vaihtoehto kuin minä, mutta...silti. Olisin halunnut olla siellä!! Oli niin lannistunut ja harmistunut ja hyödytön olo olla vain töissä ja odottaa. Vaikka työt oli hoidettava, niin ajatus karkasi vähän väliä potilaaseen ja huoleen. Pitkät kuusi tuntia. 
Mutta kaikki hyvin mullakin, hih ;)

Viikon kuluttua on leikkauskontrolli ja ehkä kohta voi huokaista helpotuksesta. Jospa puolentoista vuoden sairaalassaramppaus ja jatkuva kipuilu ja hankaluudet ovat kohta historiaa. 

Vielä kerran ♡kiitos♡ kommenteista, ajatuksista ja peukutuksista!!


lauantai 18. maaliskuuta 2017

Asennetta

Vierähti viikko. Välillä tunnit kulkevat superhitaasti, eikä päivä tunnu loppuvan koskaan. Välillä kellon viisarit juoksevat niin, ettei meinaa perässä pysyä.
Jälkimmäinen näistä tapahtui juuri. Yhdenlaista onnea oli tarjolla 20 tuntia, ja se vilahti ohi. Ennen kuin edes huomasi. Mutta näillä mennään. Asiat tapahtuu elämäntilanteiden ja muiden mukaan ja kun niitä aikansa sietää, voivat ne muuttua. On siis vaan opittava ottamaan ilo irti silloin kun sitä on tarjolla. Vaikka jälkeenpäin tulisi hetken tyhjyysitkukin. Asennekysymys. 

Ensi viikko vähän stressaa. Eikä oikeastaan ihan vähääkään. Hullua, muistan, miten lasten ollessa pieniä oli oikeasti ohjelmaa paljon enemmän, asioita piti aikatauluttaa, järjestellä, priorisoida ja vaikka mitä. Piti tulla ja mennä ja hoitaa, ruokkia, kuskata, vaikuttaa ja esiintyä. Ja mä olin siinä hyvä. Muistan, että elin siitä tekemisen paljoudesta ja tunsin tyydytystä siitä, kun sain merkata kalenteriin asioita. 
Ihminen siis muuttuu. Ja voi muuttua.
Nyt, kun lapset ovat olleet pääasiassa "huoltovapaita" jo tovin, olen oppinut vapauteen, tietynlaiseen tylsyyteen ja opetellut täyttämään aikani muilla asioilla. Ja varsinkin oppinut olemaan täyttämättä. Osittain omasta, osittain olosuhteiden pakosta. 

Ensi viikolle pakkautuu työt, niihin kulkeminen (2 h/pvä), tyttären leikkaus, oma ällö labrakäynti, tyttöjenilta, hautajaiset. Näihin kaikkiin sisältyy luonnollisesti paljon säätöä, vaatteiden "etsimistä", lääkkeiden hommausta, kukkalaitteen hommausta, kaikkiin kulkemisen puljausta, rahahuolta, toipilaasta huolehtimista jne jne. Paljon erilaisia tunteita. 
Ei ehkä kuulosta paljolta, mutta mulle on. Enemmän varmaan henkistä plaatua.. Koetan kovasti psyykata itseäni kulkemaan yhden päivän ja asian kerrallaan. Ja ihan pian on ensi viikon sunnuntai ja tuo viikko on ohi. Kyllä mä selviän. Ihan niinkuin aina ennenkin.  

Valo ilahduttaa. On ihanaa lähteä töihin, kun on vain hämärä. Ja palatessa on valoisaa. Tarvitaan jopa aurinkolaseja. On ihanaa, että ensimäiset joutsenet on bongattu. On ihanaa, että voi käyttää kevättakkia. Vanhaa, mutta kivaa. Ja ennenkaikkea ei-mustaa! On ihanaa, että naapurikaupungissa asuu rakas ja nähdään kun voidaan. Keskustella voi viesteinkin, kun vaan haluaa. On ihanaa, että maailmassa on tulppaaneja ja suklaata. Ja mun lapset. Ja kissat. On ihanaa, että on ystäviä. Niitä, joita näkee vain harvoin mutta tavatessa jatketaan edellisestä. Ja niitä, joille voi laitta heti viestin kun pääkoppa meinaa poksahtaa jostain suurensuuresta tai illimillisestä flippausyrityksestä. On ihanaa, että edessäpäin on vielä paras kevätaika. Ja kohta kesä.

Hirveän paljon on kiinni asenteesta. Aina ei onnistu ja välillä maailma on vastaan. Mutta yrittää voi aina. Aika monessa on niin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Myös oma pää. 


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Lomalla

Loma on ollut kyllä ihan huippu. Ja tuli todella tarpeeseen. Päätin heti alkuun, että mitään "mun pitäis" -juttuja en ota ohjelmaan ollenkaan, vaan että kaikki saa mennä omalla painollaan ja omien fiilisten mukaan. Ja toki faktojen. (lue: mikään ei saa maksaa) Opiskelijan ollessa koulussa, oli helppo huijata itseään, ettei mihinkään edes "voi" lähteä. Vaikka oikeasti voiskin 😊
Nautin suunnattomasti siitä, että saan herätä omia aikojani, ilman kelloa. Nukkua sen verran kuin nukuttaa. Toisaalta valvoa niin pitkään kuin huvittaa ja virtaa riittää.
Viikkoon on mahtunut monenlaista kivaa. Olen ollut seuralaisena Ikeassa, kiertänyt innolla koko iltapäivän kirppareita, leiponut pullaa, siivonnut muutaman mieltä ja silmää ahdistavan kaapin, viettänyt aikaa perheen kanssa, viettänyt aikaa Ihanan kanssa, käynyt järvenjäällä valokuvausretkellä, kirjoittanut söpöyksiä lumeen, stepannut sydämiä järvenjäälle, tuijottanut telkkaria ihan yli oman tarpeen, keskustellut tärkeistä asioista, nukkunut päikkäreitä, syönyt kivojen kanssa tortilloita, olla löllötellyt, panikoinut uusia pelottavia lapsia (ja selvinnyt hengissä). Tehnyt kaikkea pientä kivaa, aina sitä mikä on huvittanut.
Toki sitä kaikkea muutakin on ollut, niinkuin elämässä kai aina, mutta silti päälimmäisenä on tyytyväisyys. 
Kolme päivää ennen loman loppua aloin jo nähdä unia töihin paluusta. Eikä ne ole kivoja unia. Päätin kuitenkin, etten pilaa kolmasosaa lomasta suremalla sitä, että se kohta loppuu. Aika hyvin onnistuinkin, päivisin. Unille sen sijaan en mitään voi. 
Surullinen tietokin yllätti, hautajaiset tulossa. 
Tyttären leikkaus hirvittää. Nyt on päiväkin tiedossa. On kuitenkin vain pakko uskoa lääkäreihin ja siihen, että siitä on apua. Leikkauksesta joko alkaa ajan päästä lisävaivat, tai sitten ei. Mitään takeita ei ole. Koetan kuitenkin luottaa siihen, että vaikkapa 10 vuoden päästä lääketiede on taas kehittynyt ja asialle voidaan jotakin, jos niitä lisäoireita tulee. Tällä hetkellä leikkauksen pitäisi helpottaa kipua, ja helpottaa elämää. En millään soisi nuorelle ihmiselle jatkuvaa kivun kestämistä, kun itse tiedän, mitä se on.  
Mä kuitenkin uskon, että näistäkin selvitään, kunhan vähän maltetaan ja ollaan hötkyilemättä. 

Nyt pitäisi osata kääntää työmoodi päälle. Huomenaamulla se sitten taas alkaa. 

Tänään saan vielä makoisaa seuraa♡ Nam. 

torstai 9. maaliskuuta 2017

Sattumisen pelko

Vaikka onni on vahvasti läsnä, se saa aikaa myös ne muunlaiset tunteet. Pelon. Pelon siitä, onko tämä tottakaan. Pelon kaiken loppumisesta. Pelon siitä, että kohta sattuu ja lujaa. Joka taas hyvin helposti pistää kapulaa omiin tunnerattaisiin, eikä uskallakaan heittäytyä ihan täysin. Mieli vaihtelee täydestä onnesta ja tunteesta, että toisen kanssa "on kotona" siihen hetkeen, kun on yksin ja pää alkaa kehittää kaikenlaisia teorioita. Vaikka todellisuudessa mikään, ei niin mikään, viittaa siihen.
Se tuo myös mukanaan epäilyn. Epäilyn siitä, onko toinen oikeasti tosissaan, vakavissaan. Että ihan oikeastiko tuo muka tykkää musta ja haluaa just mut, eikä ketään muuta.

Kun oma pää on kovin (aivan liian) miettivä ja ilmeisesti  myös aika kuvitteleva, on olo toisinaan kovin hankalaa ja tuskaisaa. Ja kun kuitenkaan sille toiselle ei haluaisi ihan jokaista mietettään (näistä asioista) kertoa, koska saattaahan se loukata ja aiheuttaa toiselle aivan turhaa stressiä. On vain koetettava puhua itselleen järkeä ja välillä vinkua ystävälle, joka onneksi tietää, miten naisen pää toimii ;) 

Kaiken tämän takana on menneisyys. Kun on nähnyt ja kokenut todella törkeän valehtelun, pettämisen ja kaikenlaisen linssiin viilaamisen, kirkkain silmin ja hymyillen, ei niitä pysty kokonaan unohtamaan. Vaikka ihminen on poissa elämästä ja asiat ovat unohtuneet ja anteeksi annettu, niin tällaisessa tilanteessa kaikki epäily vyöryy esiin jostakin aivojen sopukasta. Vaikkei tahtoisi. Ajattelen kumminkin, että toista, rakasta ihmistä kohtaan on kovin väärin epäillä häntä entisen elämän painolastin takia. Ruoskin itseäni kovin näiden ajatusten vuoksi. 
Ajattelen, että nämä ajatukset ovat väärin Ihanaa kohtaan sekä minua itseäni kohtaan. Pitäisi vaan oppia ......jotain. Luottamaan! Se se on! Ehkä aika on se, joka näyttää sen, että voi taas luottaa ja kaikki nuo inhottavat ajatukset jäävät taakse, pikkuhiljaa. 
Toisaalta, joku takaportti on kai hyvä olla. Koska mitä tahansa voi tapahtua, onhan se nähty.

Äh, ole tässä nyt sitten. 

Ja kyllä. Mä olen rakastunut. 
Ja se tuo mukanaan pelon. Pelon sattumisesta.

Onkohan se niin, että se pitää vain hyväksyä ja kestää? Sen onnen ja rakastamisen rinnalla. 







tiistai 7. maaliskuuta 2017

Maanantain onnenkimpaleita, valonpisaroita


Heräsin jo ennen seitsemää ja kuuntelin hipihiljaa opiskelijan kouluunlähtöä. Ajattelin, miten hieno tilanne mulla on, kun ei tarvitse enää ihan kaikesta huolehtia. Tuo kykenee ihan itse hoitamaan aamutoimensa ja -palansa ja itsensä junaan ja sitä kautta kouluun. Niin helppoa ja vaivatonta. Olen onnellinen siitäkin, että osaan päästää irti, tarvittavalla tavalla. Kolmen ipanan "lapsuusaikahuolehtimisen" jälkeen tämä on aika ihanaa. Hirveän ihanaa. 

Lakkasin kynnet kirkkaimmalla värillä mitä talosta löytyi. Rrrrakastan lakattuja kynsiä itselläni ja nyt siihen on pitkästä aikaa mahdollisuus. Käytin siis tilanteen heti hyödykseni ja ihailinkin kynsiäni koko päivän.

Vietin pitkän iltapäivän tytärten kanssa "shoppaillen" ja mietin taas, miten hienoa on, kun ovat niin isoja. Ollaan vapautuneita, välittömiä ja puheliaita. Puhutaan asiaa ja täyttää puppua. Ja meillä on yhdessä oikeasti kivaa. Myös muksujen mielestä. Niin huippua ja hyvää  mieltä tuovaa. 

Illan halihetki Ihanan kanssa. Puhetta, paljon puhetta. Lämmintä juttelua oikeista asioista, tunnetta ja lämpöä. Yhteisymmärrystä ja pohdintaa. Mä rakastan sitä tunnetta, kun asioita voi yhdessä jutella, oikein pitkän kaavan mukaan. Saan sanoa mitä ajattelen ja miltä tuntuu. Että mua oikeasti kuunnellaan. Että mä saan ja voin olla aidosti rehellinen mielipiteissäni. Ja että molemmat ymmärtävät, että tahtoa tarvitaan eikä vain leijailla läpipäästävän vaaleanpunaisen pilven päällä. Vaikka siltä tuntuukin. Tiedostamme myös ongelmat. 

Tieto siitä, että moneen aamuun ei tarvitse miettiä työasioita.

Oivallus. Huomasin, että mua ei haittaa yhtään, vaikkei  mulla olekaan mitään lomasuunnitelmia. Matkaa tai muuta. Ehkä mä olen tietyllä tavalla hyväksynyt sen, ettei rahaa ole käytössä mihinkään ylimääräiseen. Olen ihan aidosti tyytyväinen saadessani lomailla kotona. Itseasiassa tämä on loistava oivallus!

Pitkät, hyvät unet. Herääminen luonnollisesti, ilman kelloa. Köllöttely ja uudelleen nukahtaminen. Niin kertakaikkisen luxusta.



Voi vain laittaa kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että näitä päiviä on ja että ymmärtää ja osaa olla niistä aidosti onnellinen. 
Näistä saa voimaa niitä toisenlaisia päiviä ja asioita varten.  

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Miten hoidan "kauneuttani"

Täällä blogimaailmassa on kiertänyt jonkunsortin kauneudenhoitohaaste, johon mäkin ajattelin osallistua. Omalla tavallani. Mä kun olen maailman huonoin kaikkien aineiden ja purkkien ja puteleiden kanssa. En ymmärrä hölkäsen pöläystä mistään kirkastavista, kiinteyttävistä tai muista mömmöistä, saati seerumeista. En osaa katsoa iteäni peilistä etsiskelläkseni ryppyjä tai veltostumia. Ehkä mä olen realisti, joka on opetellyt tyytymään siihen, mitä peilistä näkyy. Ehkä mä olen myös vähän epäuskoinen, joka ei osaa uskoa noiden aineiden ihmeitätekevään voimaan. Ja yksi syy on myös raha, ei siitä mihinkään pääse.
Näiden Tuulan ja Elisan postausten ja maanläheisten ajatusten siivittämänä mäkin ajattelin siirtyä epämukavuusalueelleni ja hommata edes yhden ihmevoiteen. Silmänympärysvoide, ihan marketista, tarttui matkaan tilipäivän kunniaksi. Nyt mä sitten odottelen niitä sädehtiviä silmänympäryksiä. Ja jos hyvin käy, voin seuraavana tilipäivänä hommata jonkun muun ihmevoiteen. Halvan. 

Meikkaan joka päivä, koska näytän ihan kalpean kipeältä ilman. Myös muiden mielestä. Iho taas on epätasainen ja herkästi punakka, joten se tarvitsee suojakseen vähän tasoittavaa väriä. Essencen tuotteet olen huomannut hinnaltaan edukkaiksi ja tosi hyviksi käyttää. Värivoide, rajauskynä ja ripsari, siinä mun meikkini. Ja dödö ja huulirasva. 
Onneksi mulla on tuo teini, jolta voin utsia hyvät vinkit, itse kun en jaksa enkä halua/viitsi testailla ja kokeilla ja ostaa turhaan.
Tätä kirjoittaessani muuten huomasin, etten omista yhtäkään huulipunaa. En tunne oloani yhtään kotoisaksi punahuulissa, enkä ole muistanut moista vuosiin edes kaivata. Tuoksuakaan mulla ei muuten ole, enkä työpäivinä sitä halua edes käyttää. Tykkäisin kyllä, muualla, mutta ilmankin olen pärjännyt, kun uusi on jäänyt ostamatta. 
Kynsilakkaa rakastaisin, jos voisin käyttää. Se on sitten aina sellaista lomaluxusta. Kun yhden vapaan takia on vähän turhaa laittaa ja töissä ei voi käyttää. 
Aika pienillä siis mennään. Ja siksi ei kauheasti tule noihin panostettua, ei ajallisesti, eikä rahallisesti. 
Silti, joka ikinen päivä mä meikkaan. Siitä on tullut tapa, josta ei pääse eroon. Muistan, kuinka yhdeksäntoistavuotiaana katsellessani itseäni vanhempia hiekkalaatikkoäitejä päätin, ettei musta tule tuollaista :-D No, aika pitkälle kai tuli, mutta meikkaaminen tuosta päätöksestä jäi jokapäiväiseksi tavaksi.

Vähän aiemmin hommasin pakuria hoitamaan mun sisäistä kauneuttani :) Pakuri on aika teemäinen maultaan ja voinkin hyvin hörpätä sitä muutaman teekupposen asemesta, jos se mun terveyttäni sitten jotenkin hoitaa. Puolis taas muistutti chiasta, nekin on tainneet piiloutua kaapin perälle. Voisipa nekin ottaa taas käyttöön. 


              Tällä hervottomalla arsenaalilla mennään :)