lauantai 8. huhtikuuta 2017

little bit lonely

Jäin tänään miettimään mun nykyistä elämää. Ja miten tylsältä ja ankealta edessäpäin näyttää.
Mä koen kuitenkin hyvänä sen, että mä huomaan ja tajuan sen itse, eli mä voin koettaa tehdä sille jotain. Mitä, sitä mä en (vielä) tiedä.
Mun ikäisillä naisilla on suurimmalla osalla paljon nuorempia lapsia kuin mulla. Tämä tuo mukanaan sen, ettei heillä ole hirveästi aikaa arjen pyörityksen lisäksi. Ja kun mä olen silloin useimmiten töissä, kun heillä se vapaa viikonloppu, niin kierre on valmis. Toinen tylsyyttä tuova asia on se, että mun kaverit on elämä heittänyt kaikki kauas. Tämäkin tuo oman haasteensa asioille. Minimissään sata kilsaa on aika haastava pelkille kahvitteluille. 
Toki (vielä) elämää taloon tuo teini ja sen poikaystävä, jotka ovat, tulevat ja menevät. Mutta ovat toki paljon poissakin. Ja kiehnäävät huoneessaan. Ja oikein hyvä niin :) Asiat menee niinkuin niiden kuuluu mennä.
Jotenkin on tultu siihen pisteeseen, että mulla on viikonloppuvapaa, eikä yhtään mitään suunnitelmaa eikä tekemistä. Se surettaa mua. Ollaan siinä pisteessä, että mä lähden kauppaan aikani kuluksi 20 km:n päähän, että saisin päiväni kulumaan. Sitten palaan taas hiljaiseen kotiin (jossa sentään kissat odottavat). 
Ajelin kauppaan pikkuteitä pitkin ja nautin maalaiskauneudesta. Bongasin taas joutseniakin. Yhtä aikaa olin onnellinen ja hyvin apea. Mietin, että mua ei odota eikä kaipaa kukaan missään tänään(kään). Vaikken menisi kotiin, niin kukaan ei edes huomaisi tai tietäisi.

Matkan varrelta. Vähän kuin minä. Yksinään töröttää, paikat vinksinvonksin, paljon rikkinäisiä kohtia. Ja siinä se silti seisoo, hylätty talo.

Toki mä nautin laiskott vain olemisesta -pakkokin taudin kanssa- ja siitä että viihdyn kotona, mutta se rauhallisuus ja tylsyys ovat niin arkipäivää, että se alkaa muuttua pitkällä juoksulla piinaavaksi. En olisi uskonut silloin kun kolmea lasta kaitsin, ja kaipasin yksinoloa, että asiat voi kääntyä näin päin..

Mä koetan kai vain sanoa, että mä olen vähän yksinäinen.
 Sellainen lapsiin takertuva äiti mä en halua olla. Niillä pitää ja saa olla oma elämä ja mä olen mukana jos niin haluavat. Onneksi vielä haluavat :)
Harrastuksetkin ovat muuttaneet kovasti tyyliään. Kun joskus ennen tietty harrastus oli kerran tai kaksi viikossa sen tunnin, niin nykyään sellaista on vaikea löytää. Ne, jotka mua innostaisi, ovat tylsästi kaikki kurssimuotoisia, tyyliin perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään. Välillä käydään vain kotona nukkumassa. Sellainen ei vaan onnistu. Toki onhan mulla koruilu, lenkkeily, ja ulkona hiippailu kameran kanssa, mutta sitäkin teen yksin.

Mut tuntevat ihmiset ei ehkä uskoisi, että näin on, koska muthan tunnetaan iloisena, räväkkänäkin ja seurallisena ihmisenä. Ja olenkin, silloin kun mua näkee. Mutta oikea todellisuus on toinen. Aika yksin mä loppupelissä olen.

Johonkin mun pitäisi koettaa itseäni tunkea, mutten tiedä minne.

On mulla paljon hyviä ja kivoja asioita elämässä. Ja taito olla onnellinen pienestä...ei kaikki siis ollenkaan täyttää kakkendaalia ole, vaikka sen kuvan voi ehkä tästä saada. Kunhan nyt pohdin näppäinsormillani näitäkin asioita. Mutta kyllä se yksinäisyys taitaa olla vaikeasti myönnettävä totuus.


7 kommenttia:

  1. Oi voi <3 lämpimiä ajatuksia ja tsemmejä täältä!

    Jotenkin tässä ajassa, kun koko ajan vouhotetaan somessa ei sitten kuitenkaan naamakkain kohdata ja voi herätä tosiaan siihen, että on yksin ja yksinäinen. Sulla on meidät, mutta tiedän (kokemuksesta) että kun se alho iskee, ei ajatus paljoa auta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Totta, somesta on se haitta. Tosin...on siitä hyötyäkin :) Mutta se sellainen Ystävä naapurissa olis oikein ihana ja tarpeen..
      Kiitos ihanasta säposta <3

      Poista
  2. Yksinäisyys on välillä tuttua. Sit sitä päättää vaan keksiä jotain, liittyä esim. pokemon-ryhmin ja huntata pokeja, käydä yksin leffassa, tehdä käsitöitä. Mites se isoäidinneliö???? Youtube on pullollaan vinkkivideoita! Sä osaisit kyllä :).

    Tsemppiä muru!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuuuuu,kyllähän mä tuon yksinään puuhailun ja höseltämisen taidan :-D Mut kun mä haluaisin että sitä tekis mun kanssa joku. Ja joku joka puhuis mun kaa. Onneks Virtuaalipuolis puhuu!!!!

      Poista
    2. Isoäiti on edelleen Tampereenpussissa :-D

      Poista
  3. Ensinnäkin iso halaus! Toisekseen tajusin, että jos mun lapset nyt yhtäkkiä kasvais aikuisiksi ja olisivat poissa kotoa, niin mun elämä olisi varmaan ihan todella tylsää ja verkkaista. Menisin aamulla töihin, ja iltapäivällä hiljaiseen kotiin, jossa viettäisin aikaa pölypallojen kanssa... Niin paljon kuin välillä manaankin lasten meteliä ja kaikkea sitä sählinkiä, joka riipoo mun herkkishermoja, niin ilman sitä olisin kuitenkin varmaan aika orpo noin pidemmän päälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin. Se vaan tapahtuu, yhtäkkiä. Ennen kuin huomaakaan... Kiitos halista <3

      Poista

Kiitos kommentista. Pus!