maanantai 28. toukokuuta 2018

Rakkaus ja aurinko on ilmaista!

Viime viikon mä pyörittelin erityisesti yhtä ajatusta päässäni. Tämä kaikki tapahtui tullessa ja mennessä ja arkea elellessä. Huomasin kuitenkin, miten se painoi mun mieltäni ja koetin käsitellä sitä monelta kantilta.
Samoja ajatuksia mulla on ollut jo muutamia kertoja aiemmin, mutta olen sivuuttanut ne ajatellen että olen vaan tyhmä, heikko ja kateellinen. 
Oli taas vanhan tutun naisjoukon tapaamisen aika. Naisjoukon, joka on pitänyt yhtä jo vuosia ja kaikenlaista on yhdessä näetty, koettu ja eletty vuorollaan. Syntymiä, eroja, onnellisia hetkiä, sairauksia, tempauksia ja murheita. Silti yhä useammin mun päähäni on hiipinut ajatus, etten jollakin tapaa kuulu enää joukkoon. Olo on toisinaan ollut vähän yksinäinen joukon keskellä. Tämä kaikki vain omassa päässäni, enkä siitä koskaan ole ääneen puhunut. Samat ajatukset valtasivat pään taas, kun tapaamiseen oli aikaa muutamia päiviä. Mietin poisjääntiä jollakin syyllä, ajattelin pääseväni helpommalla (ja halvemmalla). Toisaalta taas teki mieli mennä, tietysti, ovahan he kuitenkin ihania ja rakkaita. Aloin miettiä, mikä tuon kurjan oloni tekee ja mitä sille voisin tehdä. Miten saisin käännettyä omat ajatukseni positiiviselle puolelle. Ja ovatko ajatukseni edes järkeviä.
Tulin siihen tulokseen, että me kaikki elämme niin totaalisen erilaista elämää. Tunnen itseni ihan luuseriksi, kun puhutaan lomamatkoista, "viikonloppupiipahduksista kaupunkilomalle", uusista viineistä, tulevista joulusuunnitelmista kaukana poissa, omista (minun silmääni) hulppeista synttäreistä, lasten ajokortteista, ekasta autosta, uusista resepteistä, parisuhteen parantamisen hotelliöistä, talon maalauksesta, tulevista kesäsuunnitelmista, vaatteista, meikeistä, lasten valmistumisjuhlista tai -lahjoista. Elämästä. Mistä nyt ikinä naislauma hölöttääkään. 
Arvatkaa, mikä meitä erottaa? Raha. Kun noista asioista juttu polveilee, mä olen hiljaa. Mä en oikein voi sanoa mihinkään mitään, koska mitään tuollaista ei ole. Toki mä kerron omasta elämästäni, mutta sillätavalla yleisesti. Kerron, että sairausloman myötä tulot on tippuneet ja elellään aika tiukalla-tyyliin. En mä halua silti konkretisoida, miten oikeasti mietin, miten selvitä kaksi viikkoa kahdella kympillä, tai että syön kaksi kertaa päivässä puuroa ja mustikoita, koska niitä on kotona, eikä tarvitse ostaa. Mä en halua kerjätä sääliä tai muuta. En mä kerro, että etsin kaupasta halvinta mahdollista, mitä viedä näihin nyyttäreihin. Mietin sitäkin, että koskakohan aletaan ajatella (vai aletaanko) että "me tuodaan nyyttäreihin varhaisperunoita ja mansikoita ja kuohuvaa ja Helmi tuo popcornia"-tyyliin. Ja itselleen kaksi Rainbowsiideriä (tiedän, tässä kohtaa hirveää tuhlausta itseltäni, mutta...)
Älkää ymmärtäkö väärin. En halua olla rikas. Rakastan enemmän vanhaa puutaloa kuin hulppeaa kivitaloa vierasmökkeineen, paljuineen, suihkulähteineen ja mun kämppää isompine kesäkeittiöineen. En edes haluaisi sellaista. Nautin hirveästi niistä hetkistä kun nauraa räkätetään jollekin. Silti, mä koen itseni kovin vieraaksi ja vähän oudoksi olioksi "normaali-ihmisten" joukossa. 
Kuitenkin, kaikilla meillä on ne omat murheemme, eikä niitä puutu heiltäkään. Murhetta lapsista, vakavaa (nyt jo parannettua) sairautta, kamalaa anoppia jne jne. Raha ei todellakaan korjaa kaikkea.  Mulla on huono omatunto ajatuksistani, koska nuo kaikki ovat ystäviäni. Ja kyllä kai tietynlainen kateuskin on olemassa. Kai saa olla vähän kateellinen, jos on onnistunut hoitamaan elämänsä niin, ettei tarvitse koko ajan surra? Sitä ei varmaan osaa tavallinen ihminen edes ajatella, mihin kaikkeen raha vaikuttaa. Vuoden päästä olevia ylppäreitä en uskalla edes ajatella, siirrän ajatuksen vain syrjään. Mutta kyllä se ahdistus on koko ajan mukana. Kaikesta.
Nöyryytys on ehkä sana, jota mä tunnen. Miten kieltäydyt sukulaisen juhlista tekosyyllä, koska oikeasti sulla ei ole viedä lahjaa. Kuinka et ole kokeillut lupaamaasi reseptiä, koska et voi hakea aineita kaupasta. Kieltäydyt kahvittelukutsusta, koska paikalle pitää mennä autolla, ja bensaa pitää säästää. Miten kerrot lääkärille että viikon ajalta on joku lääke ottamatta, koska ei ole ollut, millä ostaa. Tai miten otat jonkun lääkkeen vain joka toinen päivä, koska silloin ne kestää pidempään. Tuo kaikki nöyryyttää!
Mua kiinnostaisi kuulla, mitä sinä ihan tavallisena ihmisenä ajattelet. Miten sinä ajattelisit minut omassa naisjoukossasi? Ovatko nämä ajatukset vain minun päässäni, vai katsoisitko sinä, mitä tuon nyyttäreihin tai huomaisitko ylipäätään mitään aiheesta? 
Olenkohan mä vain vähän hullu ajatuksineni?


Ja hei, tämä on vain purkautumisväylä, älä ahdistu, älä sääli aläkä sure. Ja jos kyllästyt ainaiseen rutinaan, älä lue.
Myös kaikki yhteiskunnan apu on tiedossa ja haussa, osaan kyllä. Kaikki ei vain aina ole niin simppeliä.

26 kommenttia:

  1. Kateus, tuo yksi kuolemansynneistä... Mun kateus on vähän toista laatua, olen kateellinen niille, jotka ovat löytäneet sen ihanan ja sopivan kumppanin. Tiedän jo mitä se usein tarkoittaa kun sen kumppanin löytää, ystävät työnnetään kauemmaksi, ei vaan ole enää niin aikaa. Enkä tarkoita todellakaan sua, vaan yleisesti.

    Kesällä firma järjestää taas perinteiset kesäjuhlat. Kivaa hei, jee jee. Kesäjuhlat on perheille, puolisot ja lapset on kutsuttu. Pari vuotta sitten oli vastaavat kekkerit. Huvipuistossa järjestettiin. Lähdin pitkin hampain mukaan ja tusin oloni niin epämukavaksi kuin vain voi. En kuulunut kenenkään porukkaan, kaikki olivat perheidensä kanssa enkä viitsinyt lyöttäytyä kenenkään jengiin. Tänä vuonna jätän suosiolla menemättä.

    Ei mulle ole kenenkään rahavarannoilla merkitystä, joten en niitä poppareita katsoisi mitenkään vinoon :). Tai niiden puutettakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ymmärrän ja muistan tuon viimevuotisen. Ei ole kivaa sekään. Just tämä, kaikilla on omanlaisensa ongelmat, sitä mä koetan itselleni muistuttaa.
      Luultavasti tämä kaikki pohdinta on vaan mun omassa päässäni ja kuormittaa, ja alan ajtella kaikkea sekavaa. Enhän itsekään ajattelisi kenenkään tuomisista pahaa. tai arvottaisi niitä. Vaan ihmismieli se on kumma, kun on ahdingossa. Ja kun loppua ei näy. Ja uusia kuluja tulee koko ajan ajan kuluessa. Yritän olla miettimättä esim ylppärijuhlia.

      Poista
  2. Miten niin "ainaiseen rutinaan", kun sulla on niin mielettömän positiiviset jutut kaikesta huolimatta! Mutta haluun tietää myös niiden "tavallisten ihmisten" ajatuksia. Tosin onhan mulla mies, joka kustantelee kaikenlaista ettei tässä nyt puutteessa eletä, mutta toisinaan saa kyllä senttiä venyttää siitä huolimatta. Ei autokouluja, ei hotelleja, ei skumppaa, ruoka on makaroonia ja jauhelihaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. En mä ajattele olevani mitenkään erityisen positiivinen. Ehkä enemmänkin sinnikäs, kykenen jostain kumman syystä aina nousemaan mielialaltani plussan puolelle.
      Jäähän seuraamaan sitten, vaikka tokihan mielipiteitä on taaskin yhtä monta kuin ihmisiäkin :)

      Poista
  3. Ainakin tuohon, mitä joku tuo nyyttäreihin, osaan vastata välittömästi, etten kyllä ikinä katso ja laske saatika muista myöhemmin, mitä joku sinne on tuonut.

    Minulla oli aikaisemmin ystävä, joka eli täysin kädestä suuhun ja mietti moneen kertaan, mitä kolmella eurolla voi ostaa pärjätäkseen viikon ja sitä rataa. Kun nyt yritän muistella, mitä silloin hänestä ajattelen, niin en kyllä muista sen ihmeemmin ajatelleeni hänen raha- asioita. Hän puhui niistä ihan avoimesti, eikä se ollut mitään säälinkerjuuta tai muunkaanlaista kerjuuta. Usein lainasin hänelle rahaa, että selvisi tukalimpien tilanteiden yli. Tai kutsuin syömään, jos olin keittänyt jotain. Tietääkseni koko kaveriporukassa suhtautuminen oli ihan samanlaista.
    Tärkeintä oli hän meille sellaisena persoonana kun hän oli. Ei häntä arvosteltu sen mukaan, paljonko rahaa hänellä oli laittaa mihinkin.

    Ehkä tuossakin on ongelmana se, että sinä voit vain arvailla, mitä ystäviesi päässä liikkuu. Ja omassa päässään usein kehittelee niitä vähemmän hyviä ajatuksia. Entä jos avaudut heille ihan samalla tavoin kuin tänne blogiisikin? Jos ystävyys on kestänyt jo vuosikaudet ja todella tunnette toisenne, saatat yllättyä, miten paljon henkistä lastiasi saat pois. Varmasti joku tarjoutuu auttamaankin jollain tavoin. Ota apu vastaan, älä näe sitä nöyryytyksenä. Se on yleensä sydämellä annettu, eikä mitään sääliä.
    Sinulla ei ole mitään hävettävää. Se on nyt tämä elämäntilanne tällä hetkellä ja jonkin ajan kuluttua on paremmin.

    Ihminen, joka väittää, ettei ole koskaan kateellinen mistään, ei joko tunne itseään tai valehtelee. Kateus on vain yksi inhimillinen tunne ja tunteet syntyvtät niin, ettemme me voi niihin sillä hetkellä vaikuttaa. Me voimme vaikuttaa kyllä siihen, mitä annamme niiden tehdä itsellemme ja mihin kanavoimme ne.

    Kaikki me ollaan vain ihmisiä. Nukutaan silmät kiinni ja käydään p*skalla. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, mä koetin eilen miettiä just tuota alimmaista :-D Kehitin silmiini kuvan Elisabethista vihreissä jalokivissään istumassa pytyllä. Meni nauruksi. Anteeksi, jos pilasin nyt jonkun kuninkaalliset unelmat!! :-D :-D
      Tuolla jossakin jos valotinkin tuota nöyryytyksen tunnetta, siitä ei vain pääse eroon. Pitäisi koettaa opetella!
      Ihan viisaita puhut sinäkin, monen muun lisäksi. Tiedostan sen, että ajattelen tilanteessani varmastikin ihan hullusti ja väärin ja siksi sitä tänne halusin pohtiakin. On kiva ja valaiseva kuulla teidän ajatuksia.
      Osa tuosta jengistä tietää, osa ei. Silti musta tuntuu, ettei he sillätavalla ihan täysin ymmärrä asiaa. Juuri noilla samoilla konkretisoinneilla, mitä muutamassa muussa kommentissa olen kertonut. Uskon, että kun elää yltäkylläistä elämää, monelta jää se rahaton karu totuus ymmärtämättä. Ja ihan vaan siksi, kun ei ole koskaan joutunut sitä kokemaan. Ei yksinkertaisesti tiedä siitä mitään.
      Kiitos tästä, olet niin <3

      Poista
  4. Tuttua on, niin kuin tiedät.
    Mä olen ratkaissut asian niin, että suurin osa lähellä olevista ihmisistä tietää, eikä siksi odota tai vaadi. Ja mä voin olla oma itseni.

    Mutta moni ei tätä kyllä ymmärrä, siksi kun ei voi tietää MITEN pienellä sitä tullaan toimeen. Ja se ei ole mikään väliaikainen tila (jolloin se on helpompaa) vaan jatkuva ja jatkuvasti rasittava ja kuormittava.

    Kertominen ei tietenkään ole helppoa, varsinkaan, jos ei ole niistä ihan lähimmistä kyse. Silloin mä varmaan saattaisin luistaa... se vaan ois helpompaa ja vähiten ahdistavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeps just näin. Mun kokemus on se, että kun niin moni sanoo lauseen "mulla ei olis nyt varaa" tai " ei mulla ole rahaa", niin se ei ole oikeasti totta. Siis sitä meidän totta. Että sitä rahaa ihan oikesti fyysisesti on 10 euroa ja viikon ruuat sillä on ostettava. Silloin painaa paljon, ostaako sen kahden eken heräteostoksen vai ei.
      Ja kyllä. Tämä pitkäkestoisuus ja se, ettei sen päätä selkeästi näy, kuormittaa. Sulle sinne niiiin paljon voimia ja niitä ihmeitä <3

      Poista
  5. Minusta, jos nämä ovat todellisia ystäviä, niin eivät vertaile tai väheksy. Vaikenevat hienotunteisesti taloudellisesta ahdingostasi. Eivät ehkä ymmärrä, että voisit tuntea itsesi ulkopuoliseksi. Ovat pitkään tunteneet sinut ja heille on tärkeintä sinä, sinun ihastuttava läsnäolosi. Näin uskon. Ymmärrän myös, jos tunnet huonommuutta, vaikka ei pitäisi. Itsekin välillä tunnen pientä kateutta sellaisten ihmisten seurassa, jotka mielellään tietävät kaiken ja pitävät siitä suurta ääntä. Vaikka oikeasti eivät tiedäkään... ja ovat ärsyttäviä.
    Halit! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos KokoNainen! Olipa kauniisti sanottu!
      Varmasti juuri myös sitä, koska tiedä kaikkea, eivätkä osaa siksi ymmärtää. En halua asialla mässäillä ja pikkiriikkisiäkin yksityiskohtia valottaa.
      Myös se on noin yleisesti ottaen tullut huomattua, että ne, jotka ovat rahoissaan edes normaalitasolla, eivät tajuakaan, mihin kaikkeen sitä menee. Tai eivät osaa suhteuttaa sitä, miten suurelta se vain kaksieuronenkin voi tuntua, jolla nappaa vaikkapa sen mielitekopatukan kauppareissulla..

      Poista
  6. Esitit kysymyksen miten ajattelisin sinut omassa porukassani. Kerron esimerkin. Minulla on vastaava porukka, pienentynyt jo, mutta 90-luvulla meitä oli 6 naista. Muutama matkusteli yhdessä ja muutama harrasti jotain ja sitten tavattiin koko porukalla aina jonkun kotona hyvän ruoan merkeissä. Osa oli sinkkuja ja osalla perhe. Sitten yksi meistä, sinkku, jäi työttömäksi. Tiesin tilanteen toista kautta, joten en ihmetellyt kun hän ei esim kahvilassa tilannut mitään. Tarjouduin silloin ostamaan hänelle kahvit yms. Hän ei halunnut. Ilmeisesti nöyryytys oli jotenkin niin suuri, että tämä nainen vain sanoi, että ei hänen nyt tee mieli.

    Kysyin sitten kahden kesken suoraan, miksi en voisi tarjota, minulla on rahaa ja joskus elämä voi olla toisinkin. Hän melkein suuttui, kieltäytyi avusta. Jatkoi kyllä aina joskus mukana mutta ei koskaan kutsunut kotiinsa syömään. Kukaan ei siitä huomauttanut.

    Voitko/haluatko puhua tilanteesta jollekin porukan naisista? Oikea ystävyys minusta olisi sen arvoista. Jos joku haluaisi auttaa, miten suhtaudut? Ainakin itse olisin kovin mielelläni auttanut, mutta apua ei haluttu.

    Toinen asia on sitten taas se elämäntilanteen vertailu, raha, kuten sanot. Siitä syntyy helposti kateus, ja sehän tunnetusti vie kalatkin vedestä. Lukiessani huomasin, että sinun ei ole helppo olla porukassa koska et voi puhua suoraan miten sinulla menee. Sellaiseen on vaikea puuttua, usko pois, kyllä porukassa on tilanne arvattu. Itse sitten päätät puhutko heille, oletko kuten nyt vai vetäydytkö pois.

    Elämä ei ole aina helppoa, mutta joskus vaikeatkin elämänvaiheet ovat muisto vain, muista se! Hyvää kesää!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Cara pitkästä kommentistasi! Ymmärrän oikeastaan tuota tarinasi naista. Ymmärrän se, miten nöytryyttävää tuo tavallaan on. Itse ajattelen jotenkin jääväni velkaa, jos en rahan, niin kiitollisuudenvelkaan. Tämä on toisaalta kovin ristiriitaista, koska itse koska tahansa yhtään miettimättä ostaisin ja tarjoaisin nuo kahvit jos voisin. Ja aikanaan olen auttanutkin. En tiedä, heijastuukohan tuossa itselläkin se ahdistus kaikesta, eikä sitä osaa enää ajatella "vain kahvikupillisena".
      Illan jälkeen ajattelin, että mukavaa minulla oli, kun vain keskityin olemaan ajattelematta kateellismielisesti. Ja koetin muistuttaa itseäni siitä, että muillakin heistä on murheita, erilaisia vain. Toisaalta se, että kun tätä on kestänyt jo niin kauan, se on "opettanut" ajattelemaan kaiken ikäänkuin rahan kautta. Koska on pakko. Ja inhoan itseäni siitä.

      Poista
  7. Hauska sattuma (jos nyt prsaukisuutta voi hauskaksi sanoa). Vähän samanlaisia ajatuksia nimittäin purin sunnuntaina AM:lle.
    Tunnustan ensin, etten ole aikaisemmin juurikaan täällä sun blogissa käynyt, joten en oikein sua ja elämääsi tunne enkä tiedä miten paljon tiedät minusta.
    Mun elämä kuitenkin muuttui kuusi vuotta sitten kun sairastuin ja oon siitä asti ollut sairaslomalla - ja sinne jäi myös ne ihmiset joita LUULIN ystäviksi. Siis sinne entiseen elämään.

    Kolme niistä on jäänyt ja heidän kanssaan kävin just viime viikolla tuolla meidän satamassa istumassa muutaman tunnin. Ihania ihmisiä ja ihana ilma ja kaikkea. Mutta jostain syystä tunsin itseni aivan ulkopuoliseksi. Kun en käy töissä. Kun en käy missään. En tiedä kenestäkään mitään. En tiedä mistään mitään. En tiedä mitä tapahtuu missäkin. En tiedä missä pitäisi käydä. Miksi pitäisi käydä. Oli kuin olisivat puhuneet vierasta kieltä. Ja aina kun yritin kertoa jotain, juttu jäi kesken, joku keskeytti... Lopulta olin hiljaa :) Kuuntelin vain.
    Kun ei ole rahaa. Ja jos käytän rahani johonkin, niin kuin nyt tuolla satamassa käymiseen; yhteen alkoholittomaan olueseen ja mikä-hiton-leipä-se-olikaan, niin siinähän se sitten taas olikin. Tingin jostain muusta.

    Mutta toisaalta... Niin kuin sinä kirjoitat: raha ei korjaa kaikkea, et halua olla rikas.
    Välillä tää tilanne ahistaa kun asiat ei etene, mutta en toisaalta enää ehkä haluaisikaan siihen hirvittävään hullunmyllyyn, jatkuviin ylitöihin, ylipitkiin työpäiviin, jatkuvaan stressiin ja paineeseen. En tiedä - molempi pahempi.

    Sorry - avauduin omista ajatuksistani ja omasta tilanteestani ja unohdin täysin vastasta sun kysymykseen.
    Ei, en katsoisi sun tuomiasi nyyttäreihin - ehkä ottaisin suhun yhteyttä etukäteen ja pohdittaisiin yhdessä mitä voitaisiin viedä, miten voitaisiin järjestää koko juttu: sä olisit kuskina kun mä en voi ajaa ja mä yrittäisin hoitaa ne vietävät molempien puolesta. Käviskö?

    Jatkan vielä (sori, tästä tulee novelli...); mä putosin muka-parhaan-ystäväni seurasta sairastuttuani juuri sen takia, kun mulla ei enää ole rahaa käydä ravintoloissa syömässä eikä osallistua yhteisiin illanistujaisiin jne jne. Ja nyt kun AM on vielä työttömänä, niin mehän ollaan hänen/heidän silmissään ihan pohjasakkaa.

    Kilin kellit mä niistä välitä. Onneksi on tää blogimaailma ja täältä on saanut ihania uusia ystäviä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avautuminen välillä auttaa, on kuin vertaistukea. Ja ehkä näitä lukiessa saat jotain ajatuksia omiinkin juttuihisi :)
      Tuo keskeyttäminen kuulostaa kamalalta. Kyllähän sinua nyt pitää kuunnella, samallatavoin kuin muitakin! Myös se, että ystävät katoaa, on todella kurjaa! On siinäkin nielemistä. Tuota ei minuulle onneksi ainakaan vielä ole tapahtunut. Oletko kuitenkin varma, ettei ole väärinkäsitys? Ettei ole käynyt vain niin, että yhteydenpito hukkuu arkeen, tai ettei toinen ajattele "etten minä soita, kun ei se toinenkaan". Tällaistakin olen kuullut käyneen.
      Tässäkin on niin monta monessa, erilaisia ajatuksia ja tilanteita. Onko sitten niin, että nyt "pitää" etsiä se, mistä aidosti on onnellinen, niillä spekseillä, mitä on. Ehkä se tulevaisuus näyttää vielä valoisammalta? Hurjasti tsemppiä sinulle!

      Poista
  8. Onpa hienoa saada tänne heti näin paljon erilaisia kommentteja ja näkemyksiä asiasta. Tiedostan itsekin, että ajatukset ahdingossa meinaavat livetä väärille raiteille ja siksi nämä kommentit ovat kultaakin kalliimpia. Toki on myös live-ihmisiä, joiden kanssa puhua. Niin monta monessa on tässäkin asiassa . Niin monta elämää ja tilannetta, tottumusta ja kokemusta. Osa ymmärtää, osa ei. Osa on jopa sitä mieltä, että syy on oma. Kaikilla olkoon oma mielipiteensä. Molemmin puolin varmasti tietämättömyys tekee osansa. Ihan hurjasti kiitos jokaiselle kommentoijalle tähän saakka.
    Saa jatkaa keskustelua <3

    VastaaPoista
  9. Tunnistan tunteen, vaikka oma tilanteeni on taloudellisesti parempi kuin sinun, mutta tolkuttomasti huonompi kuin ystävieni. Jos toinen antaa lahjaksi ulkomaan matkan tai kylpyläloman, niin kiva siinä on antaa takaisin kukkakimppua... toisaalta ymmärrän kavereitanikin, koska ihan kultaisesta sydämestä he lahjojaan antavat ja juhliaan järjestävät ja haluavat jakaa omastaan... Minulla nyt vaan ei ole NIIN paljon rahaa, että riittäisi vastavuoroisesti tuollaiseen, vaikka arkielämään hyvin riittääkin. Ennen olimme suht samatuloisia, mutta perintöjen ym. asioiden takia kaikki muut ovat todella vaurastuneet, meillä tulot vain laskevat, kun ole me siirtyneet eläkkeelle eikä perintöjä ole odotettavissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin. Tuo lahjojen (ja muun) eriarvoisuus on varmasti juuri se, mistä kärsin. Vaikka toisaalta tiedän, että ihan sydämestäänhän he antavat. Silti itselle jää vähän huono olo siitä omasta riittämättömyydestä (rahallisesti) Vaikea sitä on käsittää sen, joka ei ole kokenut.
      Toisaalta, jos asian kääntäisi nurinpäin niin, että kaikkien pitäisi köyhistellä siksi, että mulla on tämä tilanne, en sitäkään kyllä omilleni haluaisi. Kun tätä alkaa vatkata, ei mikään näköjään ole hyvä :-D
      Onhan se ihan selvää, että kun päästään jo vähän vanhemmalle iälle, on omaisuus kasvanut, osalla alkaa jäädä lainat taakse, on perintöjä ja mitä kelläkin. Sitten on ne, jotka ovat erossa jääneet hyvin pienelle, on sairaita, työttömiä, yksinäisiä. Ja niitä, joilla taloudessa on toinenkin maksaja.
      Koetetaan sinnitellä, jokainen tavallaan.

      Poista
  10. Minulle tuollaisissa isomman porukan tapaamisissa ulkopuolisuudentunteen tuo se, että keskustelu jää väkisinkin hiukan pinnalliselle tasolle. Jos ajattelee ihan vaikka vain viiden ihmisen porukkaa, kaikki eivät aidosti pidä toisistaan yhtä paljon - vaikka sitä tuskin kukaan koskaan myöntäisi - ja se vaikuttaa siihen, millä tasolla puhutaan. Ei ihminen halua avata itseään kovin syvältä kuin tuntiessaan olevansa sataprosenttisesti turvassa. Vähän liioitellen: mitä suurempi porukka, sitä enemmän erilaiset roolit ovat päällä ja sitä vähemmän aitoa kohtaamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta! huomionarvoinen näkökanta myös! Tätä kun mietin, niin juuri tätähän meidänkin sakissakin on. Ihan luonnollistahan se on, mutta osan kanssa ollaan läheisimpiä kuin toisten. (kumma kyllä mun läheisimmät EIVÄT ole ne porukan kroisokset ;) ) Juuri tuo turvattomuus on varmasti yksi syistä, miksi en halua yksityiskohtaisesti kaikille huudella.
      Kiitos.

      Poista
  11. mä en kuulu suuriin (tai oikeastaan edes pieniin) naisporukoihin, niin en osaa ajatella, miten niissä suhtaudutaan muihin porukan jäseniin; paljonko pohditaan ääneen, paljonko itsekseen rahaa, nyyttärituomisia, yhteisiä tekemisiä...

    Jos puhutaan nyyttäreistä, kahvilavisiitistä, ties mistä muusta vastaavasta sosiaalisesta, tiedän itseni: keskityn vain siihen, mitä itse vien nyyttäreihin, mitä itse tilaan kahvilassa, miten itse olen.
    Silkkaa omaa napatauhkaa.
    Veikkaisin, että useimmat ihmiset ovat sellaisia, ajattelevat itseään ja itseään suhteessa muihin. Harva ehtii siinä ohessa kovin paljoa ajatella muita. Paitsi korkeintaan sellaisella tavalla että olen siinä-tässä-tuossa parempi-huonompi kuin tuo toinen.

    Omasta puolestani olen myös vähän kadehtinut niitä ihmisiä, jotka osaavat tulla vaikka nyyttäripöytään sillä tavalla, että ovat ajatelleet ihan kaikkea. (varhaisperunat-mansikat-kuohuva; sopivat lasit, lautasliinat ja ottimet, eväskori ja kaikki eri ruokarajoitteet huomioituna)
    Mutta se menee kyllä jo ohi aiheen.

    Mitä tulee rahaan, en uskalla sanoa oikeastaan mitään.
    Asiat ovat nyt hyvin, ja on ollut aikoja, jolloin rahaa on ollut kovin vähän, mutta silloinkaan en ole kokenut täydellisen kuristavaa raha-ahdistusta.
    Siitä olen samaa mieltä monen ylläkirjoittaneen kanssa, että avoimuus, ainakin jollain tasolla, voi ystäväpiirissä auttaa.
    Koska kuten itsekin jossain vastauksessasi kirjoitit: rahallisempana aikana olisit tarjonnut kahvit tuosta vain, ihmettelemättä, arvottamatta, kyselemättä. Uskoisin että suurin osa meistä ihmisistä on sellaisia: valmiita vähän jeesaamaan jollain tavalla.
    Tarjoamalla kahvit kahvilassa - arvottamatta että tuollaisenko köyhän pitäisi kahvia saada.
    Vahtimalla loppuunväsyneen tuoreen perheen lapsia - arvottamatta että itsepä ovat kakaransa hankkineet ja väsymyksen myös.
    Tai mitä tahansa muuta.
    Odottamatta varsinaisesti mitään kummallisempaa vastapalvelusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti ihan epäolennaista, mutta jäin miettimään, mikset uskalla?

      Tämä juuri onkin se hullu juttu. Miksi sitä arvottaa itsensä kun muiden kohdalla ei sitä tee. Ikinä en ajattelisi että "mun pitää tarjota tollaselle köyhälle kahvit" vaan tarjoaisin vaan, ihan silkasta sydämestä.
      Ehkä lopputulema tämän kaiken pohdinnan ja mielipiteiden jälkeen on se, että mä vaan oon vähän pöhkö ajatuksineni.
      Ihan mahtavaa saada erilaisia mielipiteitä, kokemuksia ja ajatuksia!

      Poista
  12. Minä olen ollut pitkään taloudellisesti onnekkaassa asemassa. En ole rikas tai varakas, mutta minulle on jäänyt pakollisten menojen jälkeen ylimääräistä rahaa, jonka olen valtaosaksi käyttänyt itseni ja perheeni huvitteluun ja hemmotteluun.

    Minulla on ystäviä, jotka ovat minua paljon paremmassa taloudellisessa tilanteessa. Minulle ei ole mikään ongelma sanoa, että en halua laittaa liian suureksi kokemaani summaa johonkin yhteiseen menoon. Voi olla, että olen joskus jonkun mielestä niuhompi penninvenyttäjä, mutta minulla ei ole mitään vaikeuksia seistä omien valintojeni takana.

    Vastaavasti minulla on ystäviä, joiden taloudellinen tilanne on paljon huonompi kuin minulla. Aika usein pystymme keskustelemaan siitä, että millä budjetilla voidaan mitäkin tehdä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että yhteiset tekemiset keskittyvät vaikka vaan ilmaisiin juttuihin. Arvostan ystävieni seuraa ja siitä voi nauttia vaikka metsässä termarikahveilla tai ystävän kotona. Minulla on ollut ystäviä työttömänä, sairauspäivärahalla tms niin minusta on ollut tosi kiva viedä ystävä vaikka ulos syömään ja tuoda iloa arkeen. Tai olla se joka piipahtaa käymään kahvia ja pullaa mukanaan. On minullakin ollut omat vaikeuteni ja silloin ystäväni ovat tukeneet minua omilla resursseillaan.

    Rahasta keskustelu on hankalaa, mutta ystävien kesken kannattaa yrittää pyrkiä avoimuuteen. Minä en ainakaan haluaisi ajautua eroon ystävistä taloudellisista syistä. Kuvittelen ymmärtäväni edes osittain kuinka kuormittavaa jatkuva taloudellinen niukkuus on ja se, että sillä voi olla eristävä vaikutus. Toivottavasti jaksat tuosta kuormituksesta huolimatta pitää kiinni ihmissuhteista ja uskoa siihen, että olet varmasti ystävillesi arvokas.

    VastaaPoista
  13. Tiedän todellakin fiiliksen :( Niin monta vuotta on elämästä mennyt, tosin minun tapauksessani epäonnistuneen talokaupan (josta jäi velkataakka) kanssa elämiseen ja terveysongelmien aiheuttamiin haasteisiin. Kun ei ole varaa ostaa lähes mitään koskaan ja kun elämä pitää yrittää tasapainottaa niin ettei mitään ylläreitä rahan suhteen tulisi...

    Tästä asiasta ja asenteesta on myös yllättävän vaikea päästä eroon kun on 10 vuotta säästänyt kaikessa, ostanut aina kaikista halvinta ja kaikki vähänkin luksus mitä elämään on tullut on jotakin kautta saatua (lahjaksi, voitto arvonnassa tms.) Alle vuosi enää tuota "ei enää olemassa olevaa taloa" maksettavana ja sitten alkaa vapaus. Tosin viimeiset pari vuotta on onneksi ollut helpompaa kun puoliso sai parempipalkkaisen työn... no en tiedä miksi tätä tähän tilitän... no tiiän vaan miltä tuntuu... Toisaalta tunnistan myös tuon tunteen, että en todellakaan halua koskaan sitä talovelkaa enää, en kivilinnaa, en design esineitä...

    Tykkään siitä fiiliksestä kun kirpparilla tekee jonkun hyvän löydön ja ylipäätänsä 10 kertaisen summan maksaminen kaupassa samasta, no vaikkapa vaatteesta, tuntuu ihan älyttömältä!

    Mutta kituuttaminen on kuitenkin tosi raskasta... älä tunne ainakaan vähemmyyttä. Kukaan ei ole ihmisenä vähempiarvoisempi vaikka hänellä olisi nyt "halvempiarvoisemmat" tuomiset <3 Jos ystävälläni olisi noin tiukkaa, niin todellakin ymmärtäisin. Tiedän myös kyllä, että kaikki ei ymmärrä jos ei ole koskaan joutunut miettimään tai elämään köyhyyden kanssa... jos tuollainen ihminen ei sitten arvostaisi tai kohtelisi jotenkin vähättelevästi, niin kyllä, en ehkä sitten hänen energiassaan haluaisi edes viettää aikaani. Varmasti on myös ystäviä, jotka arvostaa ystävyyttä, ei sitä mitä sulla on pankkitilillä <3

    VastaaPoista
  14. Todella hyvä kirjoitus. Ja miten hyviä vastauksia olet saanut.

    Minulla ei ole tuollaista naisystäväpiiriä, joten olen vähän huono sanomaan miten siellä toimitaan. Mutta olen ollut joskus tilanteissa, jossa huomaan kesken kaiken tajuavani, että jonkun taloudellinen tai terveydellinen tilanne on sellainen, että keskusteluaihe alkaa olla arka. Huomaan silloin lopettavani asiasta puhumisen. Olen miettinyt ettei keskustelun lopettaminen tavallaan auta ketään, ne jotka voivat käyttää varojaan mihin haluavat tekevät niin joka tapauksessa. Ei minun hiljaisuuteni poista sitä tosiasiaa. Toisaalta jos joku kiusaantuu pahasti, niin silloin aiheen vaihtaminen tuntuu paremmalta. Jollei sitten avata keskustelua täydellisesti ja katsota miltä asia näyttää rahattoman tai sairaan silmin. Sekin on erittäin herättävä hetki sellaisille ihmisille, jotka eivät ole näitä tilanteita kohdanneet.

    Mutta sen sanoisin, että jos ystäväsi haluaa tarjota sinulle jotain, niin olisi hienoa jos voisit ottaa sen vastaan hyvin mielin. Itsestäni on ikävää, kun aivan taka-ajatuksettomasti haluaisin antaa/tarjota/järjestää, niin toinen kokee ettei ole sen arvoinen tai voi ottaa sitä vastaan sen takia, ettei ole antaa vastaavaa "takaisin".

    Mun mielestä Katrin viimeinen lause oli täydellinen. Mennään sillä <3

    VastaaPoista
  15. Ystäväporukassani monilla on vaihtunut elämäntilanne rajustikin ja sen myötä raha-asiat ovat olleet milloin kenelläkin huonommin. Kukaan ei ole koskaan ollut siitä moksiskaan. Ystävyys on kuitenkin enemmän kuin palkkakuittien vertailua. :)

    VastaaPoista
  16. Kepposka, Iive, Birgitta ja Merimiehenkatu vaimo, kiitos kommenteista! Palaan asiaan kun taas pääsen isolle koneelle; )

    VastaaPoista

Ilahdun jokaisesta, pienestäkin, kommentista.. Kiitos ja Pus!