torstai 10. tammikuuta 2019

Kun mamma ojaan pösäytti

Pöh, minä mikään mamma ole! Mutta niin vaan ojaan pösäytin.
Viimeksi ajoin ojaan ollessani kahdeksantoista. Vajaan kolkyt vuotta onnistuin pysyttelemään tiellä. 
Vieläkin ihmettelen, mitä oikeastaan tapahtui. Risteys on kyllä huono, näkyvyys onneton ja alta pitää päästä nopeasti pois, liukkaaseen ylämäkeen. Vieras auto oli alla ja töihin vähän hoppu. No, eipä ollut sitten enää.. Ojassa olin ennenkuin ehdin tajuta yhtään mitään. Ensimmäisenä täytyy myöntää, että suusta sihahti v***u, sen jälkeen laskeskelin kymmeneen. Kampesin itseni ulos hyvin kallellaan olevasta autosta samalla miettien mitä tehdä. Yhä vieras kylä, ei oikeastaan tuttuja lähellä. Kävelin sitten lähimpään taloon (herättämään housuttoman ja unenpöpperöisen miehen) ja pyytämään apua. Mies lupasi pukeutua ja jäin pihalle odottamaan. Sillävälin soitin töihin, että saattaa vähän kestää... Naapurin kanssa sitten taivasteltiin autoa ja mies totesi, ettei hänen autoillaan tässä pärjää. Alkoi miettiä muita. Soitti yhdelle traktorimiehelle, ei onnistu.. Soitti toiselle joka lupasi tulla paikalle. Puolisen tuntia kesti, mutta tulipahan välissä tutustuttua tuohon avuliaaseen miesihmiseen :) Kun seuraava apuversio sitten saapui, meinasin purskahtaa nauruun; tuli sellaisella pienellä henkilöauton kokoisella lelutraktorin näköisellä lumentyöntimellä, jossa on pyörät... Todettiin taas, ettei onnistu. Siinä taas aikansa pohtivat, mitäs nyt ja kuka ja mistä ja taisi siinä kylän juorutkin tulla käydyiksi (mä vaan en tiennyt keistä puhuttiin). Lopputulema oli se, että lähikaupungista soitettiin hinauspalvelu. Lupasi saapua ja urheat auttajani poistuivat sisään lämmittelemään. Minä jäin odottelemaan. Puolisen tuntia siinä taas odottelin ja muutamalle ohiajaneelle kyselijälle huikkailin homman olevan kondiksessa. 
Hinauspalvelu olikin sitten oma lukunsa :-D Mies (joka ei osannut ilmeisesti puhua), tuli, katsasteli (patsasteli) hetken ja alkoi tekemään hommia. Jotakin kysyin, johon sain vastaani murahduksen. Hyvin pian auto oli taas tiellä ja mies jäi siihen tönöttämään...ei puhunut. Totesi sitten vaan että tää oli tässä ja adios. Minä sitten tyhmänä kysymään haluaako tietoja tai jotain, johon murahti "mä saan ne tosta rekkarista". Hyppäsi autoon ja lähti. Siihen mä jäin ihmettelemään. Mikäpä siinä sitten, hyppäsin autoon ja ajoin töihin. Eri kautta, samaan ylämäkeen en edes halunnut yrittää. Siinä kohtaa alkoi käsiä tärisyttää ja mua kauhistuttaa..ja naurattaa. Jostain syystä mulla tulee isossa tunnehyökytilanteessa välillä nauru. Onneksi töissä sain rauhoituttua, edes vähän.  Töissä vasta laitoin kuvan miehelle ja totesin vain että kaikki kondiksessa, puhutaan illalla :-D 

Jälkeenpäin olen miettinyt, 
-etten ehtinyt kyllä tehdä Yhtään Mitään, kun olin jo ojassa
-että tärinä todellakin tuli vasta kun homma oli jo ohi
-että halusin hoitaa asian itse, en halunnut soittaa tapahtumapaikalta kenellekään vaan halusin selviytyä itse! 
-että ojan jälkeen ajan selkeästi varovaisemmin, jopa pelkään omassa kyydissäni
-että tajuan, että ajettava on, eikä millekään ojaanajopelolle vaan kertakaikkiaan ole sijaa. (okei, yhden pitkän jon menon peruin silloin, kun Aapeli rytisteli)
-että huumorilla selviää monesta
-että oli onni, ettei sattunut, ei autoa, eikä  mua
-ettei mun kyydissä ollut esim pikkulasta, siitä se soppa olisi tullut!

Jepsis, olipahan sekin kokemus uusittava monien vuosien jälkeen, eikö? 

ps. Jouduin soittamaan hinauspalveluun muutamia päiviä jälkeenpäin laskuasioissa, eikä se mies osannut edelleenkään puhua.

15 kommenttia:

  1. Jos se on se kohta, mitä aattelen, niin se onki tosi inhottava paikka. Toiset posottaa sitä liukasta mäkee alas sivuilleen vilkuilematta...
    Ja täytyy sanoa, että mie kyllä soittaisin heti vaan miehelle, että mitä mie nyt teen :) noloa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi meitä lähinnä oleva pikkutien mäki:) Siinä oli nyt viikolla rekka poikittain tiellä,jouduin kiertämään aika kaukaa että pääsin kotiin, joka oli ihan vieressä. Lähellä,mutta niin kaukana :)

      Poista
  2. Jotkut miehet ei osaa...

    Onneks ei käynyt kuinkaan <3

    VastaaPoista
  3. Onneksi ei käynyt pahempia vahinkoja. Nämä liukkaat ovat sellaisia, että vahinkoja voi käydä, vaikka ei kaahailisikaan.

    Turvallisia kilometrejä!

    VastaaPoista
  4. Onneksi ei käynyt mitään sulle eikä autolle! Ja onneksi löytyi apu, vaikka se olikin puhumaton mies (just nyt mä muuten haluaisin sellaisen, joka tekisi, muttei puhuisi :D )

    Tuttua tuo, että tärinät iskee päälle siinä vaiheessa, kun homma on ohi. Joku pelästys/shokkireaktio vissiin.

    Ihanaa viikkistä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tossa tuli vaan hölmö olo... :-D
      Samoin sulle kivaa viikonloppua!

      Poista
  5. Mammalle vinkki, että ottaa auton liikennevakuutukseen hinauspalvelun. Ei maksa vakuutus paljon muiden lisänä mutta apu on iso juuri tuollaisissa tapauksissa. Ajellessani vielä vanhoilla Volvoilla tarvitsin sitä muutamankin kerran, eikä tarvinnut miettiä mitä tekee tai kelle soittaa. Kännystä vain hinausplaveluun ja apu tulee tuossa tuokiossa. Laina-autoihin myös, jos niitä usein lainaat :)

    Edelleen pidän tuota voimassa vaikka auto on uusi, nytkin voi sinne ojaan lipsahtaa, yms yms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyypä tutkia,kiitti vinkistä. Kai sitä ajattelee,ettei tota tarvii,säästän vähän siinäkin, kunnes...

      Poista
  6. Se sadasosasekunnin hölmistys, ennen kuin suusta pääsee painokas voi #####! Juu, tiedän. Tosin ojaan en ole - vielä - ajanut, mutta penkkaan kylläkin. Siitä pääsin onneksi omin avuin irti. Ei tartte auttaa ja minä itte :D . Ehkä siinä on eniten sitä noloutta. Että pitikin näin...

    Rattiin vaan takaisin ja mahdollisimman pian. Kynnykset esim. liukkaalla ajamiseen tai tiettyjen reittin välttelyyn tulevat yllättävän nopeasti muuten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se on juurikin tota :-D Selvästi tiedät...
      Näin oon tehnyt,ja ihan pakonkin sanelemana täällä maalla. Kyllä se tästä.
      Hyvää viikonloppua!

      Poista
  7. Onneksi Mamma on kunnossa. <3

    Tunne on tuttu, että se vapina ja tilanteen realisointi tulee vasta muutaman hetken kuluttua. Adrenaliini hoitaa ensin osuutensa ja laittaa vain jotenkin toimimaan. Mieli seuraa perästä ja alkaa prosessoimaan sitä, mitä nyt kävikään ja mitä OLISI VOINUT käydä.

    Mulla on nyt melko tarkaan 10 vuotta aikaa kolaristani autobahnalla (perävaunullinen rekka kiilasi vilkuttamatta päälleni moottoritien nopeuksissa ja se pikkusen "täräytti") ja edelleen, jos olen samankaltaisessa tilanteessa ohittamassa rekkaa, alkaa sormenpäitä nipistelemään ja kropassa tuntumaan sellainen inhottava kihelmöinti. Kroppa muistaa, vaikka ajatus ei välttämättättä muuten olisikaan enää niin vahvasti silloisessa tilanteessa.

    Mulla on tällä hetkellä usein tuo mieheni mielessä, kun isoilla nopeuksilla ja auraamattomilla sohjoisilla teillä kovalla vauhdilla ihmisiä koettavat pelastaa. Tavallaan huokaisen joka kerta, kun ehjänä kotiutuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katri ♡
      Näin sanoo mun äitikin,joka ollut isommassa kolarissa,että aina sen muistaa,jos ei pää,niin kroppa. Onneksi itse en ole moiseen joutunut *koputtaa puuta*
      Hienoa,ettei sulle käynyt hullummin!!
      Mä olen todennut itseni kohdalla, että on paras koettaa olla ajattelematta ("riskiryhmässä olevia") ajavia läheisiä,ja niitä vaaroja. Mä onnustun ainakin saamaan itseni ihan paniikkiin jos alan kunnolla miettiä. Nämä omien läheisten kolarit on sen kai aiheuttaneet... Pitää vaan koettaa ajatella kaikkea muuta ja huokaista sitten,kun kotiovi kolahtaa. Kohta saan yhden ajavan ihmisen taas lisää rukousteni kohteeksi.

      Poista
    2. Täysin totta. Miettimään ja passaa jäädä. Michael oli kertaalleen työkeikalla kolarissa, mutta ihmiset selvisivät lähes naarmuitta. Auto meni ihan myttyyn, mutta BMW:n laatu pääsi kyllä näyttämään puolensa, sillä kori oli niin tukeva, ettei se ollut vääntynyt paljoakaan. Menivät siis muutamaan kertaan katon kautta ympäri sen jälkeen, kun toinen auto oli heihin törmännyt.
      Michael itse sanoo, että huomaa sen selvästi, miten paljon turvallisemmaksi autot ovat nykyään tulleet, sillä sellaisia puoliksi pahoin loukkaantuneita liikenneonnettomuuspotilaita on iso määrä vähemmän, kuin vuosia takaperin. Joko kolarit ovat tosi pahoja, mikä johtuu puolestaan siitä, että täällä ei ole suuressa osasssa autobahnoja rajoituksia ja siellä sitten ajetaan kovaa. Eli jos rysähtää, sitten kunnolla ja onnettomuudet ovat useamman kuin kahden ajoneuvon kolareita. Tai se toinen, ja miellyttävämpi versio, että kolarista on selvitty vain peltivaurioilla ja korkeintaan pikkunaarmuilla.

      Minäkin olin silloin "Maran" (Smart) puikoissa ja auton koko perävaunullista rekkaa vastaan ei houkuta lähempään tuntumaan. Vähän päätäni löin lasiin ja seuraavaksi tunkikin jo Airbag naamalle. Turvavyöstä oli myös isomman puoleiset mustelmat. Mutta muuten ei yhtään mitään. Edes lääkärissä ei tarvinnut käydä.

      Taitaa se olla myös niin, että aina niitä läheisten kolareita kantaa enemmän mielessään, kuin omaa autoilua. Sullakin on vähän raskaampaa omakohtaista kokemusta, niin ihan varmasti istuu tiukasti mielessä. Mutta ehkä sekin auttaa vähän huolehtimisessa, kun tietää matkassa olevan tervepäistä porukkaa, eikä niitä toisenlaisia teidenritareita, jotka vaarantavat kaikkien elämän.

      Poista

Ilahdun jokaisesta, pienestäkin, kommentista.. Kiitos ja Pus!