Projekti Leivinuuni

Olen nyt reilun viikon opetellut systemaattisesti leivinuunin käyttöä. Toki sillä on lämmitetty tähänkin asti ja jotakin pataruokia satunnaisesti tehty, mutta vähemmän. Päätin ottaa oman pääni innoittaman haasteen vastaan ja opetella käyttämään sitä oikein kunnolla. Yhdeksään päivään ei ole sähköllä ruoka meidän töllissä valmistunut. Aika hienoo hei! 

Meidän leivarissa ei vedetä hiiliä mihinkään alas, niinkuin vissiin useammin noissa on. Kuumat hiilet vaan työnnetään uunin perälle ja ruoka perään. Se, kuinka paljon uunia sitten etukäteen polttaa, on oma lukunsa. Töistä tullessa uuni ei luonnollisestikaan ole enää kuuman kuuma, vaan ennemminkin lempeä hauduttaja. Puolessa tunnissa sitä ruokaa ei tehdä, kuten sähköuunilla. Polttaminen vie oman aikansa. Sinänsä vaikeaa tuo ei ole, mutta oman pään naksauttaminen erilaiseen toimintatapaan on oma lukunsa. Vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja ennakointia edellispäivästä lähtien. Päivä toisensa perään. Kivaa puuhaa, kunhan oikeasti vaan paneutuu. Ja muistaa, että töistä mennään suoraa kotiin, että ehtii lämmittämään. Ja pilkkoo ja kantaa puita. Sitäkin, päivästä toiseen. Mutta tykkään, sopii mulle ja meille. Puilla lämmityksessä on ihan oma tunnelmansa, erilainen lämpönsä. Kohta varmaan ruuan laitossa sama homma, ainakin toivon niin. Ja onhan ruoka myös eri makuista. 

Makuuhuone lämpiää pystymuurilla, puita sinnekin lykätään ja kamari saa lämpönsä Porin Matilta, kunhan muistaa heitellä sinne puita. 

Ja sähköä säästyy, rahaa säästyy ja taitoa karttuu. 

                                              Joulunajan jämäpizza matkalla uunin syövereihin.

Mekko-onni

 Väliviikolla minut valtasi mekko-onni! Muistatte ehkä, miten olen ihaillut mekkoja ja niiden käyttäjiä ja toivonut itsekin olevani mekkoihmisiä, mutta käytännössä se ei oikein ole toteutunut. En ole tottunut, suurin osa mekoista näyttää mun päällä hassulta tai muuten vaan on kiusaantunut tai kummallisen alaston olo. Mutta nyt! Nyt kuulkaa tämä ihminen on mekko-onnellinen! 

Kaikkihan lähti siitä, kun Puoliksen kanssa ollaan jaettu samaistuttavia kokemuksia pikkuteiden lumituskasta ja kylmästä talosta. Puolis ihanainen vinkkasi  mulle kylmän talon mekosta, jotka oli netissä puoleen hintaan. Koska kokokin on meillä suurinpiirtein yhtenevä, uskalsin tilata vinkin mukaan. Niin kovasti mekkoa Puoliksen puolelta kehuttiin, että tilasin samantien kaksi. Enkä suotta! Ihana, lämmin, painava, laskeutuva, sopiva ja tarpeeksi pitkä mun puhelintolppasäärilleni. Tämä päällä ei kiusaannuta, ahista, kiristä eikä purista. Puolis keksi myös yhden hyvän puolen lisää: toiseen taskuun mahtuu paaaljon suklaakonvehteja ja toiseen taskuun paljon niiden roskia ;) 

Jippii!!!!!!

  Ollaan Puoliksen kanssa samiksia tummissa ja vaaleissa mekoissamme!