tiistai 14. elokuuta 2018

Haikeaa ja niin oikeaa

Kello on 01.15, eikä uni tule. Väsyttää, mutta pari tuntia olen jo pyörinyt. Tuulettanut/viilentänyt, syönyt, ottanut lääkettä ja vaihtanut asentoa, miljoonasti. Nukkumatti on tänään eksynyt. Olkoon sitten niin. Teki mieli kirjoittaa, en tosin tiedä, mitä. 
Tällä hetkellä kahden kodin väliä seilatessani, olen siellä alkuperäisessä. Siellä, joka tuntuu koko ajan vähemmän kodilta ja enemmän vieraalta. Siellä, mistä mä olen muutaman kuukauden kuluessa lähtemässä. Olen innoissani ja samalla pelottaa. Annan asian olla niin, koska en sinänsä sille mitään voi. Ymmärrän, että vain aika voi häivyttää pelon ja tuoda mukanaan luottamuksen asialle. Tulevassa paikassa tai ihmisessä ei ole mitään epäluottamuksen arvoista, vaan vanhat asiat saavat tuntemaan näin. Pelko asioiden toistumisesta. Siltikin, vaikke mikään, ei yhtään mikään olekaan samoin kuin silloin. Ei ole edes niitä etiäisiä tai intuitioita. On vain luottamus ja rauha. Silti, jostakin se vanhan toistumisen pelko vain tulee. Olkoon, joku kaunis päivä saan näyttää sille pitkää nenää.

Myös se, että nuorinkin lentää pesästä, tuo mieleen haikeutta. Huoltakin, tottakai. Ihan oikeastiko kaikki lapsukaiseni ovat isoja ja pärjäävät ilman minua? Vaikka olenkin siitä suunnattoman ylpeä, on se silti ajatuksena ihan kamalaa. Ne lähtee..  Silti, ne elää, osaa ja pärjää! Ja kun elämä kolhii, uskon ja toivon, että pyytävät apua, myös minulta. Silti, enää en tiedä päivittäisiä tapahtumia ja koe koulupäivän jälkeistä puheripulia, tältä viimeiseltäkään. Eipä sillä, olen tottunut kahden aiemman lähtöön, ehkä kestän tämän viimeisenkin. On vain niin haikeaa ja uutta. Vaan näinhän asioiden kuuluu mennä ja väitän olevani onnekkaammassa asemassa kuin moni  muu. Asioita kuitenkin kerrotaan, yhdessä on kivaa ja kilometritkään eivät ole kolminumeroisia. Kaikki on siis ihan hyvin. Oikeastaan aivan loistavasti. 

Koetan ajatella asiaa myös käänteisesti. Ehkä oma äitini ajattelee samalla tavalla juuri nyt minusta?Lohduttautuu ajatuksella, että minä pärjään, asioista puhutaan ja kaikki on ihan hyvin. Meinaan alkaa surra jo äidinkin puolesta. Juurihan sanoin, että näin asioiden kuuluukin mennä ja kilometrit eivät ole isoja. Kaikki on siis hyvin ja loistavasti. 

Ärsyttävän haikeaa.

Rakastan ajatusta, että saan muuttaa taloon, joka tuntuu niin kodilta. Jossa ei tarvitse olla mitään muuta kuin on. Jossa saan touhuta ja olla touhuamatta mielin määrin. Jossa riittää touhuttavaa ja aina voi keksiä lisää. Jossa takapihalla on ihana metsä, jossa on hyvä olla ja hengittää. Etupihalla näkyy pellot ja maailman kauneimmat auringonlaskut. Siellä on ihminen, joka on niin samalla aaltopituudella ja joka ymmärtää puolesta sanasta. Jonka kanssa hetken hiljaisuuden jälkeen aloitamme puhumaan samasta asiasta.  Jonka kanssa voi puhua tai olla hiljaa. Tai ihan mitä vaan. 


Mä olen viimein löytänyt paikkani. Ymmärtänyt, mikä mua oikeasti kiinnostaa ja miten haluan elää. Käsittänyt, että sillä, mitä ulospäin näkyy, ei oikeasti ole mitään väliä. Että voin tehdä asioita, jotka minua kiinnostavat, huolimatta siitä, miltä se näyttää muiden mielestä. Olen oppinut seisomaan omien asioideni takana vaikka toiset kyseenalaistaisivat. Tärkeintä kaikessa on vain se, että on hyvä olla. Koska se, jos mikä, heijastuu muihin ihmisiin, niihin omiin ja läheisiin. Ja kun itsellä on hyvä olla, on läheisilläkin, jos välillä on rakkaus. Olkoon se sitten pariskunnan-, sukulaisten, tai ystävien välinen sellainen. 



perjantai 10. elokuuta 2018

Kupolissa kiristää ja pientä oravaa veetuttaa

Sinäkään et varmaan tiedä niitä päiviä, kun kaikki ottaa pannuun? Hyvä, en mäkään,  mutta tänään on sellainen! Tälle ei ole edes mitään syytä, enkä ole tavannut tähän ikään pms-oireinenkaan olla. 
Tänään on siis vain pysyttävä sisällä tai kuljettava seinänvieriä, ehkä tää huomiseksi on ohi. Onhan?
Nyt on sullakin hyvä tilaisuus avautua, murista ja kiukutella. Mikä just tänään veetuttaa? Kommenttiloota on vapaa, anna palaa! Saakeli. 

Ärh ja mrh. 

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Kristiinankaupunki

Pienen budjetin kotimaan kaupunkimatkailu on oikeastaan aika hauskaa. Kun kohteena on kaupunki, jossa ei ole koskaan käynyt ja josta ei tiedä mitään, on seikkailu ihan valmis. Joka kaupunngissa on paikkoja, joista ei ole ikinä kuullutkaan ja joita voi hyvin käydä ihmettelemässä. Yksi sellainen oli kesän aikana minulle Kristiinankaupunki. Jo kaupunkia lähestyttäessä oli asoita, jotka ovat ihan mainitsemisen arvoisia. Minulle, harjun lähellä asuneella, jo pelkkä pintojen tasaisuus on erilaista. Valtaisa määrä tuulivoimaloita on myös varsin vaikuttava näky. Meri, sekin on harvemmin nähtyä.
Kristiinankaupunki itsessään oli viehättävä pieni kaupunki kapeine kujineen ja suloisine vanhoine puutaloineen. Kissanpiiskaajankuja oli hauska pieni katu, jolla on oma tarinansa. Tarina, joka oli paljon mukavampi, kuin nimi antaa ymmärtää. Olikohan myös niin, että kyseinen katu on kotimaamme kapein kaksisuuntainen katu.
Merimuseokin oli varsin mielenkiintoinen, vaikka toisin ensin ajattelin. Koska toista kiinnostaa kyseiset asiat kovasti, oli se yksi retkemme kohteista. Kuitenkin, kun tilaa kiersimme ja tarinoita luimme, huomasin uppoutuvani mielenkiintoisiin tarinoihin ihan täysin.


Sukeltaisitko tällä?

Lebellien Kauppamuseo oli ihana.... Ja miten viehättävä oli tuon piha ja aivan ihana herttainen vanha rouva, joka murtavalla suomella meille tarinoita kertoi. Olisi kertonut enemmänkin, mutta halusimme kiertää itseksemme ja omaan tahtiin. Aivan upeita huoneita erilaisin tyylein sisustettuna ja taas sen ajan perheiden ja tiukasti mereen linkkittyvine tarininoineen. Olen iloinen, että löysimme paikan vähän kuin vahingossa.


Kattomaalaus

Maistuisiko pikku päikkärit? 

Niin viehättävä piha ja miljöö! 

Pitsipyörän bongasin jostakin pienestä kauppatalosta, välillä oli pakko hakea pillimehua ja poiketa veskiin :)



Kaupungissa on myös kaunis Ulrika Eleonoran  vuonna 1700valmistunut kirkko. Ihailimme tuota vain pintapuolisesti. Kaunis ja vanha! Uusikin kirkko kaupungista löytyy, mutta..no joo, sanotaan vain, että en pitänyt. Varmastikin uusittu hiljattain ja näytti hyvin "peltiseltä". Ehkä aika saa tuonkin parempaan kuosiin, kun kirkkaat kattopinnat haalistuvat ja tummenevat. 
Kyseisestä kaupungista ostin myös kivien maalaamiseen tarkoitetut värit. Sympaattinen kauppa, jonne astuin, oli kahden eri kaupan yhdistelmä. Kun kadulta katsoi, näytti kuin vierekkäin olisi ollut maalikauppa ja kirjakauppa. Ikkunat oli somistettu siten ja olisiko jopa valomainokset olleet erilaiset. Kuitenkin, kun sisälle astui, huomasi, että oli yhtä aikaa molemmissa. Liekö ollut aikanaan kaksi kokonaan eri liikettä, jotka nyt oli yhdistetty. Veikeä herra kauppias jutteli kuin vanhalle tuttavalle ja jotenkin viivyin höpisemässä muiden odottaessa autossa. Hymyssä suin tulin kaupasta ulos, akryylivärejä ja uutta kokemusta rikkaampana.

Ehdottomasti suosittelen vain putkahtamista vieraaseen kaupunkiin. Jotain niistä löytyy aina, varsinkin jos et odota mitään suurta ja ihmeellistä. Joskus vähemmän voikin olla enemmän.

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Palasia heinäkuulta


Kuulin nyttemmin kaukaisen, mutta erittäin lämpimän muiston jättäneen ihmisen kuolemasta. Kolahti kovaa, ja mietin asiaa paljon. Näin hänestä myös unia. Henkilö on ollut mielessä todella paljon ja moni asia arjessa on yhtäkkiä muistuttanut hänestä. Oikeastaan ihmettelen asiaa, sillä oli aikoja, kun en edes muistanut olemassaoloaan. Nyt, kun hän on poissa, tulee monia asioita pintaan. Olen onnellinen, että viimeksi kanssaan jutellessani kehuin ja tsemppasin häntä. Jäi hyvä mieli siitä, että jutustelu oli lämmintä. Joskus välitin lujasti. 
Vaikka päälimmäisenä on murhe, en ole voinut olla ajattelematta sitäkin, että mitä jos....Harvoin mietin asioita näin, tai vatvon asioita joille en mitään voi, mutta nyt olen miettinyt, että jos suhteemme olisi aikanaan jatkunut, olisin nyt tuore surun murtama "leski". Tuntuu jotenkin uskomattomalta. Tämä olo vie aikansa ja saa viedä, kyllä mennyttä ihmistä saa surra, vaikka olisikin entinen. Tämä tyyppi surusilmineen olisi kyllä voinut saada  tänne vielä jäädä.

Kesäkaupalla on mennyt ilman yksiäkään juhlia. Tänä kesänä onkin sitten (ollut/tulossa) neljät rippijuhlat sekä yhdet häät, sekä muita pienempiä illanistujaisia sun muita. On ollut pönötysjuhlaa ja sitten huisin hauskoja sellaisia, kaikkea maan ja taivaan väliltä! Olen itkenyt kuin vesiputous jo ennen kuin seremonia edes alkaa, tai hääparia edes näkyy ja tuplannut sen, kun alkoi tapahtua. Enkä voinut sille mitään. Hävetti melkein. Olen myös seurannut alttarille miltei pyörtyvää rippilasta ja toista sellaista, jonka käytös oli todella huonoa. Olen hymyillyt väkinäisesti ja toivonut että pakollinen tunti menisi nopeasti. Olen ollut ylionnellinen tavatessani niitä, joita usein en.
Enimmäkseen kuitenkin kaikissa on ollut mukavaa ja on ollut kiva käydä. 

Tein myös maalausprojektin, jossa piti maalata vain vähän. Ajattelin, että se menee suitsait ja eihän tämä hellekään nyt niin paha ole :) Väärin, väärin ja väärin. Projekti kasvoi nelipäiväiseksi puurtamiseksi, koska nälkä kasvoi syödessä. Ja tietänette ihan jokainen, millaista on tehdä yhtään mitään näillä keleillä. Hiki valui silmiin ja ihanjokapaikkaan. Pelkäsin jo, mitä maalille tapahtuu, kun hikeä tippui maalipönttöönkin solkenaan. Mutta valmista tuli ja nyt on niin hienoa, etten jaksa lakata ihailemasta. Mä tein sen! Oli ja on niin voittajafiilis!

Jaa, tein mä myös kesähuoneprojektin. Ja tavaransiirtelyprojektin. Ja kirpputoria ajatellen kaappientyhjennysprojektin. Ai niin, ja pienen hyllynmaalausprojektin. Ai joo, maalasin yhden kaapin sisältä kans. Ja ruokaa, kuskauksia, siivouksia, 6 'lasta' ja niiden juttuja, kastelua, paljon autolla ajamista, omia mietintöjä tulevaisuutta ajatellen. Ja sitten niitä hortoiluhommia...

Eilen tapahtui se, jota en ihan heti uskonut käyvän. Kypsähdin nimittäin  totaalisesti helteeseen. Kun toisessa kodissa on iltaisin +32 ja pitäisi nukkua.. Kun lähdet ajamaan sataa kilsaa ilmastoimattomassa autossa, joka parkkiksella odottaa n. 60 asteen  suloisen lämpöisenä tai kun mitään et vaan jaksa. Vaikka rakastankin kesää, saisi vähän jo hellittää.. Mutta siis vaan vähän. 

Tänään taitaa olla kirjeen kirjoituspäivä. Katsotaan,  kuinka käsi kestää. 

Kaikki on nyt vaan niin kamalan hyvin.

Mä olen niiiiin maan perusteellisen reinikais-onnellinen siitä, että se vanha Helmi on saanut voimansa takaisin. 


             Rutikuivaa lenkkimaastoa 





keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Maalataanko kiviä?

Kivien maalaaminen on kivaa puuhaa! Olen ehtinyt jo kolmesti tehdä tätäkin tämän kesän aikana. Vasta-alkajia meitä oli niin lapsi,- mies-, kuin naisversiokin. Edellisenä päivänä teimme retken metsään ja keräsimme kivan näköisia ja muotoisia kiviä, pesimme ne ja annoimme yön kuivahtaa. Toisaalta, hyvin se onnistui niinkin, että nappasi kiireessä muutaman matkan varrelta :-D Maalasin nimittäin kiviä myös naisporukassa viiniä litkien siemaillen ja joutavia juoruillen sivistyneesti keskustellen.




Netistä löytyy mitä upeampia kivimalleja, vain mielikuvitus on rajana! Maaleja on kimaltavia, mattasia ja ihan vaikka mitä. Itse ostin pari perusväriä ja sekoiteltiin niistä sitten lisää. Kaveriporukassa löytyikin sitten vähän heavympää arsenaalia (niissä maaleissa siis...) 
Maalien kuivuttua seuraavana päivänä, suhutin pinnalle vielä hiuslakkaa. Ainakin meillä ovat säilyneet sateessa moitteetta. 



Kivaa puuhaa niin lasten, kuin aikuistenkin kanssa. Suosittelen!

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Laattoja raparperinlehdistä

Tämäkin puuha on ollut mielessä jo kesätolkulla. Ja nyt, vihdoin... Ihan huisin kivaa puuhaa muuten! 
Rautakaupasta hain ison säkin (25kg?) hienojakoista betonia ja se sekoiteltiin sitten saavissa pussin ohjeen mukaan. 
Aiemmin olin jo katkaissut valmiiksi kolme suurta rapskunlehteä ja ne odottelivat ruotipuoli ylöspäin nurmella. Tässä kohtaa muistutan; öljyä lehti hyvin! Minä unohdin ja uskon, että öljyäminen helpottaa hommaa huomattavasti! Betonimössön ollessa sopivan paksuista, eli sellaista, että saat muovailtua siitä pallon, voit levittää sitä lehdille. Laitoin n. 2 cm ensin ja viritin kanaverkon paloja väliin ja päälle vielä kolmisen senttiä betonia. Aika paksuilta minusta näyttivät, mutta nyt niiden valmiina ollessa olen iloinen, että tein tarpeeksi paksut. 
"Noi näyttää ihan pyllyiltä..."


Jätin kuivamaan (sadetta ei luvattu) ja suihkuttelin niitä silloin tällöin kolmen päivän ajan. Käänsin varovasti ympäri ja nypin (jep, nypin!) lehdet pois betonin pinnalta. Tässä se öljyäminen olisi auttanut. Mietin myös, että ehkä juuriharjalla olisi voinut irrota, mutta sitä kun ei ollut, käytin vain kynsiä ja veistä :) 
Kokeiluni uloittui nyt tähän aika tavalliseen juttuun, mutta lopputulos on kaunis! Ja tästähän voisi varioida ihan vaikka mitä!