keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Kaikki voitava on nyt tehty

Kyllä vaan kuulkaas! Byrokratiamyllytys ja papereiden hankkiminen sieltä sun täältä ja vähän tuoltakin, on suoritettu. On lykitty menemään anomuksia, hakemuksia ja pyyntöjä ja suurinpiirtein aneluja. Vielä, kun jaksaisi ja malttaisi odottaa päätöksiä. Ja niitä ihan taatusti tulevia lisäselvityspyyntöjä.
Nyt ei voi kuin odottaa. Osaan saattaa tulla vastaus viikon päästä ja osaan luvataan vastaus juhannukseen mennessä. Siellä koneisto raksuttaa ja käytännössähän siellä päätetään, mihin suuntaan tulevaisuus mua vie. Aika pelottavaa, varsinkin jos sattuu, että putoan kaikkien verkkojen läpi. Koitan kuitenkin olla surematta sitä nyt. 
Netistä löysin omaehtoisen ilmaisen "koulutuksen", jossa oppilaitos tarjoaa kolme iltaa vinkkejä ja käytännön tietoa uudelleenopiskelusta, monista mahdollisuuksista ja käytännön asioista asiaan liittyen. Kerta takana ja olipahan kiva ilta! Hurjan mukava tyyppi, täynnä tietoa ja intoa. Ilta oli niin antoisa, etteivät osallistujat meinanneet malttaa lähteä kotiin ollenkaan. Meidän onneksemme meitä ei ole montaa ja saamme aika yksilöllistäkin tietoa. Ehkä tämäkin poikii jotain?

Mä olen niin rakastanut tätä toukokuuta. On niin ihanaa nauttia lämmöstä ja kesästä! Siitäkin huolimatta, että kämppä on iltaisin sauna ja nivelten olo ei tykkää lämmöstä, mä koetan nauttia ihan täysillä. Kesä <3 Kesällä ihmisiltä kuoriutuu joku naamio, ne alkaa hymyillä ja puhua. Tapahtumia -ilmaisiakin- on joka lähtöön ja pihalla voi puuhata vaikka mitä. Vaikka mitä on jo nähty ja lisää tulee. Mieluusti soisin kesän ja talven vaihtavan pituudeltaan paikkaansa. Mihin anomuksen voisi lähettää? Tuutko mukaan anomaan? 

Entistä selvemmin huomaan ajan kuluessa, miten kaksi erilaista "asuinpaikkaa" mulla on. On talo, jossa ikkunasta katsoessani katson toista rivitaloa. Jossa seinien läpi kuulee, kun molempien puolien naapurit käy pissalla, pesee pyykkiä tai riitelee. Jossa pitää aina lähteä johonkin, jos haluaa ulos. Toki takapihan pläntillä voi istuksia, mutta samalla on kaikkien katseiden alla ja itse näkee kaiken pihassa tapahtuvan actionin. Ei sillä, etteikö se välillä olisi viihdyttävää :-D Varsinkin spiidomies hymyilyttä usein. (Ääneen en uskalla nauraa.)  Täällä ovat kuitenkin mun omat tavarat, karvaiset vauvat ja Nuorimmainen. Vähän me vielä tarvitaan toisiamme.. Lähellä muitakin rakkaita. Tykkään tästäkin, kyllä tämä ihan koti on. 
Silti, se toinen paikkakin on ihana. Ikkunasta katsoessa voin nähdä mitä upeimpia auringonlaskuja, eläinten liikehdintää pellolla. Tarvitsee vain mennä rappusille ja näen superkauniin maalaismiljöön, kuulen linnun laulua, tunnen tuulen huminaa. Haistan metsän, näen kukkia. Näen omin pikku kätösin puuhattuja juttuja (ja saakelisti yösärjettyjä, kun en malta lopettaa tai olla tekemättä)  ja miljoona uutta projektia. Pää pursuaa suunnitelmia ja olo on täällä onnellinen. Yhtään ei taaskaan voi vähätellä talon henkeä ja sen näkymätöntä asukasta. Saati miestä, joka siellä asuu. Talvella on pirun pimeää ja lumista, mutta toisaalta taas puista lähtevä lämpö ja tuli.. <3
Tämäkin systeemi selviää johonkin suuntaan joskus, aikanaan. 


Kun nyt jostain taikoisin rahaa laskuihin ja ruokaan, olisi kaikki miltei liian täydellistä. Pitää vaan malttaa odottaa.

tiistai 15. toukokuuta 2018

Tie ON ylöspäin

On se kyllä kumma, miten paljon kaikkea niin erilaista elämässä on yhtä aikaa. On täydellisiä onnen hetkiä, hurjan hauskaa, lämmintä oloa, pelkoa, ihmettelyä ja sitten niitä totaalisia epätoivon hetkiä. Niinkuin nyt, tänään. Ja mikäs se muukaan taas on, kuin tilipäivä. Joka julmettu kuu sitä odottaa kuin kuuta nousevaa ja joka kerta se on yhtä epätoivoa. Tänään erityisesti.
Sairausloma tekee tehtävänsä talouteen, joka muutenkin on kuralla. Vaikka ennakoinkin asiaa, ei asioita pysty tekemään, ennenkuin kyseinen päivä on käsillä ja tarkat faktat tiedossa. 
Käytännössä sain siis 1000 euroa tilille. Maksan siitä 630 vuokraa ja 200 lainaa. Mulle jää siis 170€ kuukauden ruokaan, bensaan ja laskuihin. Ja siihen "kaikkeen muuhun". On toukokuu, olisi valmistujaisia ja sen sellaisia. Jätän menemättä, ei ilman lahjaa vaan yksinkertaisesti kehtaa. 
Toki näpyttelen toimeentulotukihakemukset sun muut, mutta niistä ei taida ainakaan kuukauteen mitään edes kuulua. Sen lisäksi, niiden kymmenien papereiden, mitä sinne tarvitsee jossakin tulostaa, maksaa. Se, että laskut erääntyy, maksaa. Toki osan voi siirtää. Hengittäminen ei vissiin vielä maksa, koetan siis runsaasti sitä. 
Pulassa ollaan. Kaksi päivää mä olen nyt käyttänyt tonkiessani vaatekaappia ja kuvatessa niitä myyntiin. Jo 60,- olen saanut myytyä. Se vaan ei riitä ja myytävää ei enempää ole. 
Näpyttelin myös anomuksen lainan tauottamisesta, mutta se ei ehdi enää tälle kuulle. 
Ahistaa ihan perkeleesti, mutta kai tää tästä taas jotenkin lutviutuu. Ja miten iso riemu se on, kun totaalipulassa saat myytyä jonkun ryysyn vitosella. Sitä iloa ei muuten moni koe, jonka vitosesta saa :-D 
Leikittelin ajatuksella, että laittaisin Faceen keräyksen, jossa jokainen antaisi mulle euron. Kauankohan menisi, kun joku susannakoski laittaisi mut rautoihin, vankilaan ja sähkötuoliin.  ;)
Kansanedustaja Susanna Koski ei tästä elämästä tiedä mitään. Surullista. Lähinnä säälin tuota naista. Tosin, on näitä ihmisiä paljon.

Lääkärissä kävin eilen. Asiat etenee ja nyt on mahdollisuus laittaa anomus eläkevakuutusyhtiölle. Odotanpa jännittyneenä, mitä sieltä sanotaan! Koetan psyykata itseäni, että yleisellä tasolla sieltä kuuluu tulevan aina "huonoja" päätöksiä, mutta... Jospa mun kohdalla tulisi kiva?! Taas on kuitenkin nytkähdetty byrokratian rattaissa hippunen eteenpäin. Sitten vaan odotellaan, mikä mun tulevaisuus on. Positiivista!

Viikonloppuna ihailtiin julmetun upeaa auringonlaskua veden äärellä. Linnut lauloi ja kaulushaikara kumisi. Upea ääni moisella ja jotenkin taianomainen tilanne. Wau!

Äitienpäivä oli parhautta. Nyyttäriherkkuja ja omaa umpihullua sakkia. Sain lapsilta maailman ihanimman elämyslahjan. Niin yllärin, että itku pääsi. Rakkaalta maailman kauneimmat ruusut. Huippua!

Sää hellii. Rakastan tätä! Siitäkin huolimatta, että kotona oli eilen illalla 29 sisällä. Valvoin sitten vaan pidempään ja tuulettelin kun tuli viileää. (Haa, ostaiskohan joku ton lämpömittarin!?)
Tänään leivon sämpylöitä, koska on pakko. Saattaa siis olla, että illalla saadaan sisäastetta 30 rikki :-D 
Mutta on ne sämpylät niin hyviä. Ja aurinko piristää.
Ja onhan mulla Kupla.


perjantai 11. toukokuuta 2018

Kupla

Sellainen ohjelmakin kuulemma on. Mutta ei, tämä on mun ikioma kuplani. 
Mietin viikonloppuna, että ollessani kultsin luona ja niissä maisemissa, mä elän jossain kuplassa. Tiedättehän, kun näkee harvemmin kuin joka päivä, on yhdessäolo vielä sellaista uutta ja ihanaa ja iik-uuh-ihanaa. Vaikka kuukausia on takana ja osa asioista on jo erittäin kotoisia ja tuttuja, niin onhan toinen silti vielä melko tuore tapaus. (Vertaan tätä päässäni ehkä siihen, että lasten isän kanssa pidin yhtä 25 vuotta.) Yhtäkaikki; yhdessäolo tuntuu hyvältä.
Se, että kultsi asuu ihanassa paikassa, on minusta ihan täyttä ihanuus-kuplaa myös. Vanha talo, maalaistalon pihapiiri, vanhoja aarteita tavaroita, joita edelliseltä alkuperäiseltä asiakkaalta on jäänyt, löytyy jokapaikasta. Ulkorakennuksista jne. Vaikka paljon on tekemistä niin asuintilojen, ulkopintojen, puskistuneen pihan ja ulkorakennusten kanssa, ei se meitä häiritse. Kaikki aikanaan ja pikku hiljaa. Kaikki tuskin valmistuu  meidän elinaikana, mutta. Onpahan mitä tehdä ja tietää mihin ryhtyy. Mutta kaikesta tuosta huolimatta mä nautin niin suunnattomasti siitä, että näen ikkunasta pellolle, yhdestä ikkunasta mitä upeimpia auringonlaskuja, toisesta vuokkoja valkoisenaan. Rakastan vanhan talon lattialautojen narinaa ja rapistuvia maaleja, vanhoja lukkoja, räsymattoja. Se on se henki, josta kirjoitin ennenkin. Ei häiritse, vaikka monta ongelmaakin on, eikä jutut aina ole siellä ihan vaivattomia. Telkkarin katsominen ei välttämättä ole itsestäänselvyys, eikä lumesta aurattu tie. Puita pitää tehdä,ehkä joskus puuhella ja pönttöuunikin toimii. Kauppaan pitää "lähteä" ja vessassakin on vähän viileä. Silti, mun sydän halkeaa onnesta kun mä ajan pihaan, kun mä näen sen kaiken maalaisen, mitä siellä on. Montamontamontamonta projektia ja tuunailua on suunnitelmissa. Kunhan kroppa kestää ja taivaasta tippuu rahaa. Mutta silti!!!! Rakastan tuota ihmistä,  paikkaa, taloa ja kaiken sen yhteistunnelmaa. 
Tällä hetkellä erillään asuminen jatkuu ennallaan, mutta kunhan asiat ja aika kulkee eteenpäin, ja asiat selviävät, tilanne muuttuu. Kunhan sairaus- ja työasioihin tulee selvyys, lapset kasvavat ja rakkaus säilyy, on muutosta luvassa. Sitä ei tiedä kukaan, onko siihen aikaa 3 kk vai 3 vuotta. Siihen asti me elelemme näin ja kaikki on oikein hyvin. Paremmin kuin hyvin. 
Tottakai yhteensovitteluakin on, mutta niinhän sitä on aina. Ihmekös se, kun kaksi 'vanhaa' elämää lyödään yhteen. Mä pyrin kuitenkin nostamaan omassa päässäni esiin ne hyvät asiat. Ei pidä tehdä kärpäsestä härkästä.   


Äitienpäivä menee perinteiseen tapaan. 13 hengen sakki metelöi ja nauttii toistensa seurasta grillin ympärillä. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, tulee hulvatonta. Säätäkin on luvattu! Tänä vuonna mä saan nauttia showsta koko iltapäivän, hiphei! Normaalistihan olen ollut töissä ja päässyt osallistumaan vasta, kun jäljellä on rippeet. Niin ihmisistä, menosta kuin ruuastakin. Tänä vuonna on niin toisin. 

Musta tuntuu, että mä olen saanut elämäni takaisin. Jääpussin kanssa nytkin kirjoitan, mutta silti.

Toivotan teille kaikille ihanaa viikonloppua. Just sellaista kuin sinulle itselle sopii <3


Vihanneskrassi ja tomaatti ne yhteen soppii <3

lauantai 5. toukokuuta 2018

Metsään menin!

Talven aikana olin unohtanut, miten rakastan metsää ja luonnossa kulkemista. Vappupäivänä teimme pitkän lenkin ihanassa harjumaastossa, pehmeillä poluilla, lintujen laulaessa. Alkumatkasta suretti metsähakkuualue ja rumat aukot sekä mutainen koneiden tekemä väylä. Pidemmälle kun päästiin, olikin taas kaunista, hiljaista, tuulen suhinaa ja lintujen laulua (ja omaa puuskutusta) lukuunottamatta. Kuulostaa ehkä vähän romantisoidulta, mutta on totta. Ihan todella mun lonkka ja jalat huomaavat kovalla pinnalla tapahtuvan tiekävelyn ja metsässä pehmeillä poluilla tallaamisen eron. Metsän hyväksi, tietysti. 

                                                 
                                     Vanhaa pirunpeltoa

Visuaalisena tyyppinä mä katselen koko ajan ympärilleni tarkkaillen kaikkia pieniä yksityiskohtia ja pysähtelen kuvaamaan mitä milloinkin. Nautin siitä kauneudesta ja raikkaasta ilmasta! Hehkutin höpönassullekin (miksi mä en keksi sille tänne mitään järkevää nimeä!!??!!), miten henki salpautuu niistä väreistä ja eri jäkälien ja sammalten muodoista. Teki mieli hypätä kuin pehmeälle pumpulipatjalle! Tiedä sitten, miksi toinen ei luvannut tulla mättäälle piehtaroimaan, kuulemma olisi kastunut... Mutta kaunista oli, en osaa sanoin edes kuvailla! On jotenkin uskomatonta, että hetken matkaa käveltyään kauniissa, valoisassa kangasmetsässä, huomaakin olevansa pimeässä ja synkässä, vähän kuin peikkometsässä. Pintakasvusto muuttuu ja samoin koko tunnelma. Yhtäkkiä näkyy peurankikkareita ja kohta mietitään, onkohan iso painauma hirvenjälki. Karhuja en mielelläni tapaisi, enkä kyitä. Pieniä polkuja menee ristiin rastiin, eikä niistä aina tiedä, mikä on oikea ja mikä väärä. Osa lienee eläinten itsensä tekemiä. Onneksi toisella meistä on parempi suunnistustaito ja onneksi on kännykkä taskussa turvana ;)

                                    Niin kaunista!

Lenkin jälkeen oli niin totaalisen tyytyväinen olo, metsän kauneus mielessä, posket pirteästi punaisina. Jyrkkä ylä- ja alamäki sekä kyykistelyt mättäille kuvaamaan lisäsivät tehoa. Kroppa on kiitellyt tässä seuraavat päivät aika "ihanasti", mutta koetetaan viikonloppuna uudelleen. (Tässä välissä olen kyllä uinut.) Josko se tästä, pikkuhiljaa. 

torstai 3. toukokuuta 2018

Kerrassaan kulturellia

Olen lukenut. Sitten taas lukenut ja vähän vielä lukenut. Sama tapahtuu mulle joka kerta; luen aikani ihan himona ja sitten olen useamman kuukauden lukematta. En osaa lukea niin, että kahlaisin kolme sivua illalla ja alkaisin siitä unille. Kirja juoni tempaisee minut lähes joka kerta mukaansa niin, etten näe, enkä kuule. Eläydyn hyvin vahvasti. Jos velvollisuudet vievät muualle, saatan miettiä kirjan tarinaa kassajonossa tai kummilapsen synttäreillä. Kaikista koukuttavin elämässäni on ollut Diana Gabaldonin Muukalainen- sarja, johon jäin totaalisen jumiin. Oli kuin olisin elänyt 1700-luvun Skotlannissa ja halusin vain kotiin lukemaan. Edelleen olen sitä mieltä, että kirjasarja on ihan paras ja aihepiiri sivuaa niin montaa mun kiinnostuksen kohdetta. Myöhemminhän on näytetty Outlander- sarjaa telkkarissa, mutta en halua sitä katsoa. Jokainen kerta, kun olen nähnyt elokuvan kirjan luettuani, on leffa minusta ihan tyhmä. En siis katso, vaan päätin rakastaa vain kirjan tarinaa.
Kirjat muutenkin ovat aina olleet osa elämääni, näköjään olen kirjoittanut lapsuusmuistojani joskus. 
Sain kaverilta kassillisen kirjoja, ja päätin lukea ne ennen uutta kirjastokäyntiä pois. Kovin on kotimaista tällä kertaa, huomaan.  Yksi kirjoista oli iloinen yllätys ja yksi taas huonoin ikinä lukemani. Jäin miettimään, että miten se muka menestyy. Jatko-osiakin kuulemma on, mutta ihan heti en taida tarttua :-D Tai sitten mä en vaan ymmärrä sen hienoutta..
Kuvasta puuttuu suuren vaikutuksen tehnyt kirja: Ulrika Björkstamin Nouse nyt. Pidin todella kovasti, sain paljon ajateltavaa ja näkökulmaa. Suosittelen ehdottomasti! Kuvasta puuttuu muuten myös Eppu Nuotion Myrkkykeiso , huomaan.



Sain vinkin katsoa dokumentin taiteilija Risto Vilhusesta. Katsoin eilen ja taas ajatukset sai kyytiä. Miten voikaan olla persoona, joka yhtä aikaa herättää sääliä, hyvää mieltä, ihmetystä, arvostusta, ärsyynnystä, ihailua ja vaikka mitä. Ainakin hän uskaltaa olla oma itsensä. Aikamoinen tyyppi. Taiteesta mä en sinänsä juuri mitään tiedä, mutta dokumentista vinkkaava tiesikin mun olevan kiinnostunut erikoisista ihmisistä. Siksi tämä kulttuuripläjäys eiliseltä.

Tänään leivoin mustikkapiirakkaa. Onhan sekin kulttuuria, eikö? Vatsan kulttuuria, jos ei muuta.
.

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Inkiväärirapu(la?)

Inkiväärirapu ja minä toivotellaan teille kaikille keväistä viikonloppua! Luultavasti myös samaan syssyyn mukavaa vappua. Mistään vappuohjelmasta ei ole mitään hajua, eikä tarviikaan. En kaipaa moista. Katsotaan, mitä eteen tulee vai tuleeko mitään. 

Rapu hellyytti mua kaupassa, oli pakko ottaa mukaan. Siitäkin huolimatta,  että kohta toinen saksista pääsee pataan. Kaupassa ajattelin myös, että mun hoivaviettini on lievästi hullu. Kun muut hyljeksii yksinäisiä sinkkubanaaneja, mä ajattelen aina 'pelastavani' ne yksinäisyydestä. Pelastavani Nuorimmaisen mahaan :-D 
Kun lapset oli pieniä, mä en kestänyt kun nuket makasi lattialla. Ei siksi, että olisi ollut 'sotkuista', vaan ettei niillä olisi kylmä, ettei kukaan astuisi päälle jne.. 
Hullu mikä hullu! Yliempaattinen?

Mites tässä näin kävi? Pikaisista viikonlopuntoivotuksista päädyinkin tajunnanvirtaan. 
Magneettiputki odottaa. Saatan eksyä kirppar(e)illekin. Palaillaan, ihanat! 

Oikeastaan jäin myös miettimään, että ketä täällä käy lueskelemassa. Haluaisitko jättää pikku puumerkin juuri tästä käynnistäsi, olisi kiva tietää. Muisku siitä!