maanantai 29. elokuuta 2016

Juu ei juu ei juu...

On se hassua, miten sitä innostuu ihan silmittömästi jostakin asiasta. Laittaa kaiken likoon, istuu ja vääntää paperille tekstiä, kysyy neuvoa ja mielipidettä ja taas kieli  poskella kirjoittaa. Näkee jo itsensä tulevaisuudessa muualla, kirjoituksen aikaansaamana. Suurinpiirtein ostaa jo tarvikkeita tulevaisuutta varten. Pää on hetken ihan messissä ja uskoo mieltä. Innostus, huikaiseva ja hymyilyttävä. Mielikuvitus maalaa tulevaisuuteen melkein ruusuisia kuvia ja pistää hymyilemään. 
Hullu mielikuvitus, joka oikeasti ei edes tiedä, mitä tuo tuo kaikki pitäisi sisällään. Silti se maalailee. 

Sitten mukaan astu järki. Viimeistään seuraavana aamuna sitä jo huomaa kuvitelleensa todennäköisesti ihan turhia, toivovansa liikoja, nähneensä mielessään näkyjä. Koska faktat nyt vaan ovat vastaan ja tilanne myös.
Mieli alkaa pohtia typeriä asioita. Sellaisia kuten osaisinko edes, pystyisinkö, olisiko minusta siihen, tietenkään mua ei.. , älä nyt hulluja kuvittele..

Mutta ihmeitä tapahtuu, aina joskus. Ja jos tapahtuu, niin hypätään. Ja jos ei, niin ollaan pettyneitä. 

Jokatapauksessa se iltapäivä, kun ne ruusunpunaiset oli silmillä, oli hieno ja innostunut. 

perjantai 26. elokuuta 2016

Tylsimus maximus

Aika on taas luikahtanut viikon eteenpäin edellisestä postauksesta. Vaan kun oikein mitään ei tapahdu, ei ole paljon asiaakaan..
Menin luxuslomasen jälkeen töihin, pystyin 4 päivää ja jäin uudestaan saikulle. Prkl. Saatoin olla tyhmä, kun kieltäydyin kortisonipiikistä, mutta kun....en vaan uskalla!!! Piikki lonkkaniveleen ei kuulosta mun korvaan kovinkaan hehkeältä. Ehkä sekin on vielä edessä, mutta koetetaan nyt lepoa ensin.
Helmijuttuja olen vähän puuhaillut ja kotihommia. Töllöttänyt telkkaria, näyttöruutua ja kirjaa. Tylsistynyt melkein kuoliaaksi. 
Seurannut teinikyyhkyläisten kuhertelua ja niistä toisen yhä jatkuvaa intoa koulusta. Oppinut itsekin alasta jotain, koska tuo pulisee ne kotona myös. 
Ollut kahden muun lapsosen elämässä hengessä mukana. Toisen hyvissä ja toisen huonoissa uutisissa.
Laahustellen eteenpäin. Auttaiskohan Dajm-kakku? Ajo auringonlaskuun? Nukkumaan meno? Tai sitten se piikki.




lauantai 20. elokuuta 2016

Luxus-Lomanen


Pieni irtiotto tekee kyllä niin terää. Ja millainen irtiotto!! Vietin ystävän kanssa reilun vuorokauden ja kaikkea ihanaa ehti jo siinä ajassa tapahtua. 
Mä olen matkustanut junalla, herkutellut ravintolassa, kierrellyt kauppakeskuksessa, kävellyt jalkani kipeiksi, hurahtanut PokeGO:hun, oppinut ko pelistä vaikka mitä, taivastellut kaupunkilaisten pokeintoa: ei ne todellakaan olleet lapsia, joita Parveili puistoissa,   katsonut Bad Moms-leffan, pöllöillyt, puhunut vakavia, juonut skumppaa, nauttinut hotellin pehmoisista vuodevaatteista, saanut nauruhepulin nukahtamaisillani. Ja ollut todistamassa (ilmeisesti) jonkinsortin ryöstöä. Nähnyt ryöstetyn paljaan pepun. Ihaillut satama-aluetta ja yöllä kaupungin valojaJa ollut shiatsuhieronnassa! 

                                      ..saanut vaniljalattea, kuin karkkia!..

                                     .."oppinut" virkkaamaan isoäidinneliön..


..kasvattanut muhevat rakot pikkuvarpaisiin..



..ihastellut Arboretumia...

                        ..syönyt leivoksen ihanassa Nostalgiakahvilassa..




             ..nähnyt Finlaysonin alueen katumaalauksia..


..ihaillut kaunista kaupunkia..

Shiatsuhieronta oli mulle uutta ja jotenkin ihan mykistävää. Aivan uskomattoman rentoa, rentouttavaa ja pelkkää hyvää oloa koko puolitoistatuntinen. Ja vielä kaiken alla, ystävä oli tämän mulle varannut täysin yllätyksenä ja lahjoitti sen mulle.
  
Oli huisin ihanaa. Koko  mun kesän nautinnollisin ja tapahtumarikkain ja kivoin vuorokausi! 
Onnea on ystävät.
❤ Kiitos ❤

tiistai 16. elokuuta 2016

Hyväntuulen näyttely

Tänä kesänä päätin käydä Naivistinäyttelyssä. Sen viimeisellä aukioloviikolla havahduin asiaan ja sitten täytyikin jo toimia.
En varsinaisesti ole kovin innostunut taiteesta, tai lähinnä musta tuntuu, etten ymmärrä sitä, mutta naivismi on varmasti kaikille aika turvallinen taiteenlaji. Toki näissäkin oli niitä, joiden edessä tuli ajatus että osaisin itsekin tuollaisen töhertää tai että onko tämän taiteillut viisivuotias. Yhtä kaikki, tosi kauniita tauluja oli osa. Monta olisin huolinut omallekin seinälle heti. Varsinkin yksi taiteilija oli ylitse muiden. Taisin pitää jokaisesta työstään!
Niiden kuvien, joiden alla ei ole tekstiä, tekijät ja nimet ovat päässeet luikahtamaan pois päästäni ja kamerastani...

Yleisnäkymää


                                       Bergqvist Mia: Suojassa korkean heinikon



                                     Arhipov Sergei: Turun maapallo









                                              Marit Björnegran

                                     Marit Björnegran: Herneprinsessa

 Marit Björnegran



                                           Kikka Nyren: Jesper, sininen kissa

                                       Raija Männistö-Koski: Hyttynenkö se pisti?


                                       Seija Levanto: Yksin, mutta ei yksinäinen

Suosittelen tätä näyttelyä ehdottomasti kaikille, nillekin, jotka eivät taiteesta ymmärrä -kuten minä-. Kuvat ovat kuitenkin yksinkertaisen simppeleitä, värikkäitä ja hyväntuulisia, eikä niitä tarvitse ymmärtää. Varsinainen hyväntuulen näyttely! 

Joku mulla päässä nyt viiraa. Mä olen katsellut yhtä toistakin näyttelyä, joka mua jostain kummallisesta syystä kiinnostaa. Omituista. Enhän mä ole taideihminen! 
Mutta ehkä musta voi tulla? 


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Eloa ja oloa

Olenhan minä koettanut Elää.

Olen muun muassa käynyt lääkärissä selvittämässä muutokseen johtavia asioita. Asiat ovat nytkähtäneet eteenpäin fysioterapeutin ja työterveyslääkärin avustuksella. Aika on varattuna myös reumapolille ja työkykypalaveristakin on puhuttu. Sairaslomaa nyt viikko. Oma-aloitteisesti kävin ostamassa aktiivisuusmittarin, jolla voin seurata unen laatua, päivittäin kuljettuja askeleita/kilometreja ja sykettä. Jostain tuon lelun kustannukset on pois, mutta sitten on! Kaikki keinot on nyt koetettava saada käyttöön, tai kohta käy akalle hullusti. Kaiken toteutuminen vie kuukausia, eikä lopputulemasta ole mitään hajua. Mutta ainakin jotain kohti ollaan menossa. 
Ainoa asia, mikä mun päässä ei jäsenny mihinkään suuntaan, on huono omatunto. Mä käsitän oikein hyvin, että mun pitää kuunnella itseäni ja hoitaa itseäni, mutta siitä huolimatta koen suuria syyllisyydentunteita siitä, että duunissa muut painaa kahta kauheammin mun takia. Tiedän, ettei firmasta kukaan tule mun haudalleni suremaan, mutta työkavereihin tämä vaikuttaa ja se mua rassaa. Isosti.
Mun muistista mä alan olla vähän huolestunut oikeasti. Tähän saakka olen laittanut asioita työstressin, hössötyksen ja "mun luonteen" piikkiin ja koettanut ottaa huumorilla. Mutta asiat lisääntyy vaan koko ajan. Tosin ihan vahingossa tähän saattaa löytyä kohta syy. Muutama viikko vielä ja uudet verikokeet. Katsotaan nyt. Sekin. 
Voi Luoja, että mä olen väsynyt tähän kaikkeen sairastamiseen ja siihen liittyviin asioihin, joita on Paljon. 

Kaikesta huolimatta mä koetan kääntää ajatukset pois kaikesta tuosta ja elää suhteellisen normaalia elämää. Rajojen mukaan.

Olen esimerkiksi:
*Pidellyt sadetta. Paljon sadetta.
*Leiponut mustikkapiirakkaa
*Ahminut edellistä, kellahtanut sohvalle ja nukahtanut
*Askarrellut kortin -ja ihan hyvillä mielin- lasten isän suureen hetkeen
*Ommellut itselleni omannäköisen kesäkassin vanhoista farkuista
*Viettänyt illan suvun kanssa nauttien mahtavista herkuista ja lähimmäisten kahjosta seurasta
*Keittänyt Puolikselle kahvit pinkillä kahvinkeittimellä. (Ajatelkaa, mikä nainen; se osaa leipoa porkkanakakun autossa ja ajaa samaan aikaan!! Ihan huippua!)
*Seurannut Nuorimman uuden koulun aloitusta ja ollut onnellinen siitä innosta, mitä kokee valitsemaansa alaa kohtaan! 
*Seurannut samaisen tyypin söpöstelyä ensirakkautensa kanssa. Oih <3
*Surrut kukkien muuttumista syksyn mukana. Koettanut hoivata ja nyppiä ja tehdä kaikkeni, että ne vielä vähän jaksaisivat. En haluaisi luopua niistä. En halua syksyä, kylmää ja pimeää. (Tässä kohtaa pitäisi kai koettaa kääntää asennetta, koska tämän taistelun syksyn kanssa taidan hävitä.)
*Suunnitellut tekeväni kaikenlaista pientä. Päivä kerrallaan ja fiilisten mukaan. Pitää koettaa olla reipas ja levätä, yhtäaikaa. 


perjantai 12. elokuuta 2016

Homma nimeltä Työ

Kyllähän munkin pitää sit muistella työpaikkoja. Hymyn nostaa huulille nämäkin muistot.

Ihan ekana mä olen tainnut ala-asteikäisenä käydä kaverini kanssa siivoamassa "hienoa kartanoa", tai niin silloin ainakin ajattelin. Fillarilla sotkettiin sinne keskelle ei mitään ja siivottiin mitä emäntä pyysi. Yhtään en muista, mitä saatiin palkaksi tai miten homma sujui. Muistan vaan, että se "täti" oli topakka ja vähän pelottava. Mutta oli se jännää kun oli Oikeita Töitä!

12-, 13- ja 14-vuotiaana olin kesät kangaskaupassa. Jaa, olin muuten myös 15- vuotiaanakin! Tämän muistan siitä, että sinä kesänä aloin seurustella lasten isän kanssa ja yöt oltiin ajelemassa..Usein tulin kotiin aamuyöstä, nukuin pari tuntia ja yhdeksäksi menin töihin. Silloin jaksoi!

Opiskelujen aikana tein iltatöitä kaupassa ja lauantaisin siivosin kaupan. Inhosin lihatiskin siivoamista ja leikkelekoneiden sekä lihasahojen pesua. Siihen aikaan oli vielä sellaisia. (jessus kun mä kuulostan wanhalta...)

Monta vuotta olin töissä kaupassa. Kaikki hommat kuului siihen aikaan kaikille. Tuttua on siis lihatiskillä, kassalla, maitokaapissa, hyllyttämässä ja varastossa olo. Myös tilaukset ja kassojen lasku.

Puolen vuoden ajan tuurasin yhtä vuorotteluvapaata; olin viikon töissä ja viikon kotona. Silloin lapset olivat pieniä ja oli mukavakin olla kotona välillä.
Samoihin aikoihin tein yhden tietyn pisteen hommia vanhainkodissa; sijaisuuksia, pikkulomia jne.

Tässä välissä "toimin omaishoitajana". Vapaaehtoisesti ja pakolla, miten sen nyt ottaa. Ei palkkaa. Lasten isän onnettomuus muutti elämänrytmin totaalisesti. Oli haastavaa olla 3-vuotiaan, 9-kuisen vauvan ja kolarissa vammautuneen miehen hoitaja yhtä aikaa. Mutta siitäkin selvittiin. Useampi kuukausi kuitenkin meni miehen ollessa yksikätinen ja pyörätuolissa. Pakko myöntää, etten muista tuosta ajasta oikein mitään.

Tilanteen rauhoituttua menin valtion leipiin. Tuossa laitoksessa lusin 6 vuotta. Täysin oma maailmansa tuo! Jossakin kohtaa otin puolen vuoden virkavapaan ja kävin työskentelemässä huoltoasemaravintolassa. Onneksi pääsin takaisin laitokseen!  :)

Sitten oli vuorossa 10 vuoden taipale yksityisessä hoitolaitoksessa.Tuolla jouduin alkuun tahtomattani hitusen myös hoitotyöhön, mutta onneksi se loppui aika pian. Se on juttu, johon mulla on aina ollut ehdoton nou. Tietynlainen hoitotyö sopisi mulle, mutta kaikki, missä on vähääkään eritteitä...ei. Ei vaan pysty. Tuon kymmenen vuoden aikana, jotka tuolla olin, opin hienosti sulkemaan pois oksennusrefleksin, katsomaan muualle tai olemaan kuulematta... vaikka tein ihan muuta hommaa, niin näitä ihmisiä kohtasi kuitenkin..
Jossakin välissä tein vuoden verran nelipäiväistä työviikkoa hoitolaitoksessa. Perustin toiminimen ja vapaan perjantain ja viikonloput tein tietyllä lailla omaan alaani kuuluvaa duunia kotoa käsin. Tuo aika oli ihan hullua, ei vapaita lainkaan ja varsinkin ne toiminimipäivät 15-tuntisia. Oli rankkaa, mutta kivaa. Sain paljon asiakkaita. Hoitolaitos tarvitsi minut sitten kokopäiväiseksi takaisin.

Yhden kesän olin teeveestä tutun henkilön taidegalleriassa myyjänä, samoin tuurasin ihanassa pienessä tilpehöörikaupassa. Tästä tilpehöörijutusta tykkäsin kovin! Ja asiakkaat tykkäsi musta!

Yksityisessä paikassa olen taas, samaa alaa kuin valtio, vanhainkoti ja päiväkotikin. Ala on mun juttu, mutta alkaa käydä raskaaksi. Saas nähdä, kuinka ämmän käy...



Siistiä toimistotyötä en ole tehnyt koskaan. Edelleen olen sitä mieltä, että Tekeminen on enemmän mun juttuni.