perjantai 15. helmikuuta 2019

Tänään (ja selvästi aikaa miettiä)

Vapaapäivä, siunattu vapaapäivä!
Nukuin yön hyvin. Raottelin silmiä aamulla kuudelta, kun mies lähti töihin ja kävi sanomassa heipat. Tämä on minun toiveeni; haluan vaihtaa aamulla muutaman sanan ennen lähtöään. Unensaannissa ei ole ongelmia, taidan olla unessa jo, ennen kuin auto lähtee pihasta. Jossain vaiheessa unen läpi huomaan, että kissa asettuu päälleni nukkumaan. Sopiihan se.
Puoli yhdeksältä herään, venyttelen ja vanuttelen. Ihanaa, kun ei ole kiirettä minnekään. Kissa tulee tervehtimään.
Hipsin hytisten vessaan ja samalla pistän kahvin tippumaan. Kyllä, minusta on tullut kahvin juoja. Ikinä en olisi sitä uskonut. Tässä sitä ollaan, minä, kahvin entinen vihaaja, haluan sitä ensimmäisenä aamulla! Sujahdan äkkiä takaisin peiton alle, sillä tuvassa on viileää. Katson puhelimesta, miten maailma makaa, eli käytännössä kurkkaan kuvat Instasta ja avaan snäpit, joita loppuillan ja myöhäisen heräämiseni aikana on tullut. Kaikki lapset, äiti ja kavereita <3 Luen uutiset. Mieli alkaa väittää, että pitää nousta ylös ja alkaa hommiin. Niitä on aina. Juttelen itselleni, tai oikeastaan taon päähäni, että tänään mulla on lupa olla laiska ja tehdä tai olla tekemättä. Mieli pistää hanttiin, koska on oppinut siihen, että aina on tekemistä ja rästejä. Järki käskee levätä, koska huomaan itsessäni helposti väsymisen merkit. Niitä on, ja koetan pakottaa itseni relaamaan. Mietin, että työ, jossa ollaan sosiaalisia koko ajan, tietyllä tapaa väsyttää. Taustalla kummittelevat opiskelutehtävät ja niiden pohdiskelu väsyttää. Vapaa-aika, johon nyt jostain syystä on kasaantunut enemmän asioita ja tapahtumia, väsyttää. Kun kaikki on uutta, väsyttää. Kaikki mainitut ovat silti erittäin positiivisia asioita ja pidän niistä kovasti, mutta huomaan uupuvani nykyään hyvin helposti. Siksi koetan väkisin pitää myös niitä hetkiä, kun rauhoitun. Tai ainakin koetan pakottaa itseni rauhoittumaan :)
Tiedän, että olen kova suorittamaan ja mietin asioita liikaa. Koetan kovasti opetella muuhun.
Lueskelen pitkästä aikaa blogeja. Ihailen kauniita kuvia ja luen erilaisten ihmisten elämästä. Yksi sisustaa, toinen konmarittaa, kolmas dieettaa ja neljäs matkustaa. Kaikilla erilainen elämä. Mulla omanlaiseni. Tällä hetkellä hyvä, niin hyvä.
Kello on puoli yksitoista. Taas ajattelen, että pitäisi nousta ylös sängystä, olisi korkea aika laittaa pesät tulille. Peiton alla on niin ihanan lämmin, en millään viitsisi nousta. Koulutehtävien tekeminen jyskyttää taas takaraivossa...Petivaatteetkin pitäisi vaihtaa...Imuroidakin olisi ihan pakko.
11.30 Kahdessa pesässä loimottaa tuli, vaatteet on päällä ja sänky pedattu. Radio mölyää taustalla. Sänkyä pedatessa jäin miettimään, miksi en voisi vaan antaa olla? Olla yövermeissä koko päivän, tukka pystyssä ja sänky petaamatta? En vaan osaa. En vaan pysty. Siltikään, vaikka kukaan ei katso, ei odota, eikä varmaan edes ihmettelisi. Vaikken (toivottavasti) oo edes tänään menossa yhtään minnekään. Max 100 metrin päähän postilaatikolle. Jotenkin se vaan kaihertaa, en osaa olla niin.
Tulia tehdessä mulle tuli yhtäkkiä mieleen blogi, jota luin joskus vuosia sitten. Muistan, että tykkäsin blogista ihan hirveästi ja oli pitkään ihan ontto olo, kun lopetti. Blogissa oli nainen, joka (ehkä muutti) tai ainakin siinä vaiheessa jo asui vanhassa talossa maalla. Kirjoitti juuri siitä, miltä tuntuu herätä viileässä talossa, hipsutella villasukissa tekemään tulia jne. Olisikohan hällä ollut jotain eläimiäkin..? Raskaudesta oli tosi onnellinen ja vaikutti siltä, ettei lasten saanti ollut ehkä helppoa? Blogisti oli ehkä jonkun teistä "vanhoista" bloggaajista, kaveri, Taru, Leonida, Kepponen? Muistaako/tunnistaako joku? Olisi ihana kuulla, mitä tuolle tyypille kuuluu :)
Muistan, miten ajattelin, miten kuulostaisi just mun jutulta elämä tuolla maalla, osasin haaveissani niin hyvin samaistua. Ja nyt mä olen tässä <3 
Hiippailen ympäriinsä, koska kielsin itseltäni kotityöt. Nyt mulla ei oo mitään tekemistä :-D Jospa vähän miettisi..
Miten yhdistää sosiaalinen elämä, joka on ihanaa ja erakoituminen, joka sekin on ihanaa? Miksi aina on niin, että johonkin kivaan lähteminen muuttuu melkein pakkopullaksi sinä päivänä ja sitten kun vaan väkisin lähtee, se onkin just niin kivaa? Huomenna on se päivä. En millään jaksaisi, mutta tiedän, että rakastan sitä, kun olen siellä. Ainutlaatuinen elämys tulossa. 
Joskus mä mietin, että mussa on varmasti kaksi eri persoonaa. Se, joka kirjoittelee tänne, pohtii ja veivaa. Varmaan kuulostaa vähän surumieliseltäkin. Ja sitten se tyyppi, joka tuolla livenä näkyy. Joka kuulemma nauraa aina ja on iloinen, aikaansaava ja reipas. Vähän hompsantuusamainenkin. Mutta kun mä oon ne molemmat. Ehkä niin sitten vaan on hyvä :)
Kello on puoli yksi ja nyt mä teen jotain. Pyörrän omat päätökseni ja kieltoni. Mut ei kai se haittaa? Ja saatan samalla taas vähän miettiä.
"Surku sitä Ollia. Pitääkö loukkaantua jos ei saa kukkia? Laittaisko kirppispöytävarauksen? Koskahan kissa on madotettu. Ai niin, ne junaliput! En kyllä jaksa mennä lapioimaan lunta. Pitäis pakata talvivermettä. Moneenkohan mun piti  maanantaina mennä. Mikäköhän oli sen digitehtävän palautuspäivä. Ottasko illalla kaks lasillista punaviiniä. Tekis mieli saunaan. Millonkohan mä saisin aikaseksi kaydä äitiä katsomassa. Se lehtitilaushässäkkä pitää selvittää. Se kukkalautahomma on yhä tekemättä. Otinkohan mä maanantaina piikkilääkkeen. Joku synttärilahja pitäis hommata. Sinne häihin pitää muistaa ilmoittaa, ettei mennä. Radio rätisee, pitäis säätää. Lisää puita tarvitaan, kuinkahan se hoituis. Minäköhän päivänä teini tulee. Entä nuorempi lapsi. Sit tarvitaan taas enemmän ruokaa. Pitää muistaa kysyä, miten se työhomma menee. Onko kuu juustoa."

Olisi kiva, jos aivot saisi aina välillä pois päältä. Tai jos (kaiken) miettimisestä saisi palkkaa!?
On tää silti mun lepopäivä, saan olla monta tuntia ihan yksin ja tehdä mitä huvittaa. Tai ei huvita.

Koittakaahan te muutkin viettää mukava viikonloppu, mitä se ikinä kenelle tarkoittaakaan. Saa olla reipas tai laiska, kiukkuinen tai mukava. Saa ostaa vaikka itselle tulppaaneja, jos pystyy tahtoo <3

perjantai 1. helmikuuta 2019

Tunteet, ne tunteet

Into
Kun eka koulupäivä oli takana, olin niin intona. Ihan liekeissä. Oli niin mukavaa, uutta ja kaikkea. Teki mieli pomppia. Kotona puhua pulputin kuin ruuneperi vähäpätöisistäkin jutuista. Paljon asioita, käytäntöjä, uusia ihmisiä, paikkoja.  Pää sekaisin ja silti niin kivaa. Höpsö mä.
Aamulla jännitti niin, että vessa tuli tutuksi, mutta siitä se sitten taas päivän aikana laantui. Koska oli pakko. Koulua ei voi aloittaa, jollei sinne mene :)

Suru/empatia
Ihmettelin, radion soidessa taustalla, kun yhtäkkiä kuulosti siltä, kuin juontajat olisivat itkeneet. Itkivätkin. Kertoivat, että kollega on nukkunut pois ja suru oli käsin kosketeltavissa. Mäkin aloin itkeä. Ihan vaan sitä, kun kuuluttajat olivat niin tolaltaan. Suruissaan. Mä en edes tiedä, kuka tarkalleen tuo Sari S on, en juurikaan kyseistä kanavaa kuuntele. Silti, noiden toisten niin aidon kuuloinen suru sai mutkin itkemään. Suruahan tuo mun kohdalla ei sinänsä ole, mutta joku empatianappi mussa on kai aika herkkä. 
Tarun postaus sai multa taas itkun tirahtamaan.


Käperrys
Ihmettelin suuresti taas kerran tätä. Harvoin näitä käy, mutta välillä kumminkin. Olin paikalla, kun ihminen hiiltyi lapselle. Huusi, normaalista poiketen, komensi vähän kovempaa. Ja ihan syystä. Asia ei sinänsä liittynyt muhun millään tavalla, olin vain sivustaseuraaja. Silti, heti paikalla kun huuto alkoi, mulla meni sydän ympäri ja huomasin, että henkisesti käperryn. Mietin siinä hetkessä, että juuri  käpertyminen on oikea sana. Jotenkin menen sisäisesti piiloon, turvaan, jotain. Haluan juosta karkuun, mennä sängyn alle piiloon. En tiedä, mistä tämä tulee. Siitä nyt ainakin, etten ole tottunut huutamiseen ja räyhäämiseen ollenkaan. Mä en tee niin, en edes osaa. Mun kodissa ei tehty niin. Mun 20 avioliittovuoteni aikana ei kukaan tehnyt niin. Mistä tuo kamala olo silloin sitten tulee? Onko se tottumattomuutta? Mitä tapahtuisi, jos joku räjähtäisi mulle jostakin oikeasta asiasta? Miksi tulee hyvin inhottava käperrys-olo? Mistä se juontaa juurensa?

Hätäily
Tänä talvena muhun on iskostunut uusi tunne. Aiemminkin puhuin autoilusta, josta meinaa jostain syystä tulla mulle jonkinsortin "ongelma". Osansa tekee se ojaan pöhäytys ja varmasti osansa tämä maalla elo, kun tiet ei välttämättä ole ollenkaan aurattuja. Ja toki tämän talven lumimäärä.
Mä jännitän nyt vähän joka kerta kun lähden, kun koulumatkaa kertyy nyt vajaa 50 km suuntaansa. Huomaan kyttääväni säätä (jota en ikinä muuten tee)ja varaan aikaa 2 tuntia tunnin sijaan. Vähän sellanen kylmä hiki on koko ajan. Isoilla teillä menee kivasti, mutta pienillä.. Haluan tämän inhottavan olon pois! Siihen auttaa kai kevät ja kesä.

Blogiväsymys
Onko se tunne? Kai se jonkinlainen, tavallaan, on. Huomaan, että tekee kyllä mieli kirjoittaa, mutta muiden tarinoita luen vähän tylsänä, enkä oikein saa kommentoitua mitään. Jotenkin ei vaan ole minkäänlaista -ainakaan järkevää- sanottavaa.
Annetaan olon olla, ehkä tässä on sitä kaikkea muuta nyt niin paljon, että kapasiteetti ei vain riitä.

Ärsytys
Ekana päivänä koulussa esiin pomppasi parhaiten henkilö, jolle mikään ei ollut hyvin. Lähtökohtaisesti lauseen asettelu oli jo nariseva ja jollakin tapaa ikävän provosoiva. Mietin, miksi ihminen edes on tuolla koulussa, ihan kuin hänet olisi pakotettu sinne. Tulevaa ammattia ajatellen tuo asenne ei pitkään kanna. Toivotaan, että homma muuttuu ja huomaan käsitykseni vääräksi.
"Onks tonne niinku tarkotus nähdä?" narisevalla ja kyllästyneellä äänellä. Jokainen asia, oli se sitten iso taikka pieni! Aikuinen, mun ikäinen ihminen ja asenne tuo. Öh. Hyvä esimerkki, millainen ei pidä olla. Mä olisin itse ehkä kysynyt vain, onko tekstiä mahdollista saada suuremmaksi. Tuo nyt oli vaan yksi ja pieni esimerkki. Ihmiset, joilla on aina kaikki huonosti, on raskaita.

Turhautumisraivo. On tunne itseä kohtaan. Oli koulupäivä, jolloin musta tuntui, etten vaan kykene enkä pysty enkä osaa mitään. Päivän päälle pää oli sekaisin, kohisi tietotulvaa. Itketti, näin painajaisia ja koko yö meni ihan plörinäksi omien ajatusten ja turhautumisen takia. Vollotus pyrki silmistä ulos. En muista näin kurjaa ja kateissa ollutta oloa piiiiitkiin aikoihin olleen.
Seuraava päivä lohdutti, en ollut ainoa. Enkä varmaankaan niin tyhmä kuin ajattelin. Kyllä se siitä.

Vastahanka
Huomaan, että jos joku vaikkapa Facessa koko ajan tuuttaa hyvin provosoivasti asioita tai jos jokin firma mainostaa ja oikein tuputtamalla tuputtaa, mulle tulee selkeä vastareaktio. En varmasti mene siihen firmaan tai äänestä Väyrystä. 

Yksin ajaessa ehtii miettiä ja analysoida ihan kaikkea. Teen siitä muutenkin liikaa ja väsytän iteäni suotta. Eilen illalla päätin, että laulan koko kotimatkan, niin ajatukset ei  mahdu kyytiin. Auttoi! Kurkku tuli kipeäksi :-D

Listalla on vain murto-osa viikon tunteista. Joskus sitä miettii, voisiko sitä tuntea vähän vähemmän. Tai edes sillä keskilevelillä, eikä niin, että aina ollaan ääripäissä. Herkkyys on varmasti osaltaan sisäänrakennettua, mutta voi kai sitä oppia olemaan vähän vähemmän tunteva? Vaikka onhan siinä hyvätkin puolensa. 
Toisaalta, viikko on ollut rankka. Niin paljon monenmoista uutta, opeteltavaa, muistettavaa, jännitettävää, iloista, innokasta ja naurattavaa. Koetan ajatella, että tämä kyynelehtiminen kaikesta, on varmaan aika normaalia mulle nyt. Koska kapasiteetti alkaa tältä viikolta olla 150% paremmalla puolella. 
Luojan kiitos edessä on hiljainen viikonloppu. (katsotaanko, huomenna mä muka kuolen tylsyyteen ;) )

Lähden kauppaan. Katsotaan, mitä tunteita juustopaketti mussa saa tänään aikaan.

torstai 31. tammikuuta 2019

Pyykkietikka ja sytytyskävyt

Pyykkietikkaa, itsetehtynä, mä olen käyttänyt jo useamman pullon. Halpaa ja ekologista. Ei tarvitse edes ostaa kaupan valmista versiota, jossa todellakin on katteet kohdillaan, vaan voi hyvinkin helposti tehdä itse! Ihan perus väkiviinaetikkaa kaupasta ja mukaan pari tippaa eteeristä öljyä, ihan minkä tuoksuista ikinä haluatkaan. Viimeksi pidin pullollisessa etikkaa muutamaa kuusenkerkkää yön yli likoamassa, mieto tuoksu tarttui siitäkin. Toisinaan olen lorauttanut ihan pelkän etikan koneen lokeroon ja hyvin toimii! Raikastaa ja pehmentää pyykin kivasti, tekee hyvää pesukoneelle, eikä saastuta. Ja ennenkaikkea, on halpaa. Koneesta otettaessa pyykki tuoksuu miedosti etikkaiselle, mutta kuivuttuaan pyykki ei tuoksu enää miltään (paitsi tuoksuaineelle, jos sitä on käytetty). Kauniiseen lasipulloon aine, kivat koristelut ja voila! Suosittelen!!



Sytytyskävyt on mulle yksi arjen helpottaja. Kun lämmitetään puilla, on pesien sytyttäminen ihan arkea ja välillä tuppaa olemaan kiirekin saada mökkiä lämpimäksi. Kuten tiedämme, vanhat pesät ja hormit elävät usein ihan omaa elämäänsä ja toimivat ihan niinkuin haluavat. Vallitseva sää antaa vielä oman mausteensa. Välillä vetää liikaa ja joskus liian vähän. Okei, toisinaan myös sopivasti. Jokatapauksessa; ilman sytytyskäpyjä olisin menettänyt malttini jo moneen kertaan. 
Tuttava kerää mulle koko talven kynttilänjämiä ja taas sain aimo pussullisen. Kesällä keräämäni kävyt ovat odottaneet steariinikastettaan malttamattomana. Samoin kuin rooliaan takkuvarmana puuhellan sytyttäjänä. Tätäkin voin vain suositella. Ja miten mukavaa puuhaa näiden tekeminen onkaan! 



Kävyt jäi kuvaamatta, mutta nämä sytytyssipsit toimivat myös! Vanulappuja kastettuna steariiniin, ja hyvin pelittää. 

maanantai 28. tammikuuta 2019

Jäätävää

On niin kaunista. Niin kaunista, että välillä meinaa henki salpautua ja alkaa itkettää. Jep, tällanen hassu hullu mä olen.

Pakkanen tietää paljon tylsää. Puita saa raahata sisään alvariinsa ja lämmittäminen vie ihan hitosti aikaa. Vähän koko ajan saa olla skarppina, ettei unohda jotakin pesistä, jolloin se sammuu. Mikään itsestäänselvyys ei aamulla herätessä ole edes 19 astetta.  Auton kanssa saa olla kieli keskellä suuta. Kotona sitä voi lämmittää, mutta töissä tai koululla ei. Vähän kauhulla odotan ensi viikkoa, jolloin koulu loppuu vasta illalla monena päivänä ja käytännössä olen yksin vieraassa kaupungissa. Saa pitää peukkuja, että kottero käynnistyy. No, surraan sitä sitten, jos pitää, nyt mä en asialle juuri mitään voi. Murehtiminen ei auta asiaa.




Samaan aikaan pakkanen tietää paljon kivaa. On niin jäätävän kaunista!! Petivaatteet saa kivasti kylmäkäsittelyn ja jos on tarvetta sulattaa pakastin, niin mikä on parempi aika kuin nyt! Valokuvaaminen on koko ajan mielessä ja tekisi mieli vaan tuijotella ikkunasta ulos. Pikku lenkki piristää kummasti (jos sille saa lähdettyä). Vaikka edellisessä juuri narisin puulämmittämisestä, niin silti samaan aikaan mä rakastan sitä. Mä tykkään arjesta, johon kiinteästi kuuluu lämmittäminen. Aamulla on kiva laittaa tuli puuhellaan, jolloin saa nopeasti lämmintä. Muut pesät lämmitellään sitten paremmalla ajalla, eli yleensä illalla, niissä kun menee tunteja. Lattiat on vilpoisat, mutta toisaalta, mä rakastan villasukkia. Ja jäälyhdyt, nyt niitä voi tehdä monta!
Oikeastaan nää kaikki on vaan asenne- ja pukeutumiskysymyksiä. En enää vaihtaisi rivitaloon, jossa lämpö on taattu, kaikki valmista, eikä mitään tekemistä.


torstai 17. tammikuuta 2019

Pelastaja, panttaaja vai puupää?

Mä oon miettinyt.... (Joo, taas kerran mä oon miettinyt! )

Ainahan sanotaan, että parisuhteessa jaetaan asioita, eikä salaisuuksia (ainakaan suuria) ole hyvä olla.

Miksi mulla käy hyvin usein niin, että ihan luontaisesti suojelen toista jättämällä kertomatta asioita jotka mua harmittaa? Kun tiedän, että toinenkin niistä sitten  stressaa, saatan ajatella, etten huolestuta häntä omilla ongelmillani tai omilla mietinnöilläni ollenkaan. Onko sekään oikein? Kun parisuhde kuitenkin perustuu luottamukselle, tukemiselle, jakamiselle, puhumiselle... 
Miksi mä sitten panttaan asioita? 
Varsinkin, kun käännän asian toisinpäin, niin ehdottomasti haluaisin kuulla asiasta ja olla apuna, tukena, mitä nyt ikinä toinen tarvitseekaan. Ihme juttu. 


Otetaan kaksi esimerkkiä. Jonkin aikaa sitten mulla oli uudenlaisia terveysongelmia ja tehtiin lisätutkimuksia ja niin edelleen. Odottavan aika oli pitkä ja se 2 kuukautta oli piinaavan pitkä, vaikka koetinkin aktiivisesti olla ajattelematta asiaa. Pahin vaihtoehto olisi ollut syöpä. (No, ei sitten ollut.) Kuitenkin, mulle oli heti alusta asti selvää, että ennenkuin tulokset ja tutkimukset ovat valmiit, en hiisku asiasta sanaakaan lapsille tai äidille. Miehelle kyllä kerroin, hän oli ainoa. Itsekseni mietin asiaa jo silloin, että hyvin vahvasti olin heti sitä mieltä, etten halua pelästyttää turhaan. En osaa sanoa, miten olisin toiminut, jos tuloskin olisi ollut huonompi. Ajattelin, että haluan suojella ja säästää. 
Silti itse olisin ehkä halunnut kuulla itselle tärkeän ihmisen samasta ahdingosta..?

Otetaan toinen esimerkki. Ajatellaan uusperhekuvion kiemuroita ja vaikkapa jommankumman exän aiheuttamaa pahaa mieltä tai sähläämistä. Pertti ja Paula ovat yhdessä ja Pertin lasten äiti Pirjo hankaloittaa asioita. Paulaa harmittaa Pirjon käytös, ahdistaakin, toisinaan jopa veetuttaa. Paula ei koe kuitenkaan voivansa Pertille paljoa kiukutella, koska tietää Pirjon käytöksen harmittavan Perttiä ihan ilmankin. Paula ajattelee, ettei viitsi kamalasti kiukuta, koska silloinhan Pertti on ikävästi kahden naisen, exän ja nyxän välissä. Paula ajattelee suojelevansa Perttiä, mutta kärsii sitten itse. 
Ehkä hankalasti selitetty, mutta...

Molemmissa tapauksissa puhumattomuus on mun silmissä hyvin helposti "suojelemista". Kuitenkin mietin hyvin usein, että onko se oikeasti sitä? Vai onko se vain omaa pakoa hyvän tekosyyn varjolla olla puhumatta ikävistä asioista? 
Vai "pelastanko" ihmisiä oman itseni kustannuksella? Onko tämä jotain "yli menevää empaattisuutta"?

Vaikeita asioita joita mietin aika usein. Huomaan, että olen tehnyt tätä  tietyllätapaa koko elämäni ajan. Ajat, ihmiset ja tilanteet ovat vain muuttuneet. Loppujenlopuksi en tiedä, onko tämä itselle hyvä vai huono asia? Entä sitten niille toisille?  

Ja sitten, kun vähän vielä mietin, menee pää ja asiat solmuun, enkä saa enää asian kerää ollenkaan auki....on siis syytä lopettaa:-D 




Olen aloittanut urheilun ;)


torstai 10. tammikuuta 2019

Kun mamma ojaan pösäytti

Pöh, minä mikään mamma ole! Mutta niin vaan ojaan pösäytin.
Viimeksi ajoin ojaan ollessani kahdeksantoista. Vajaan kolkyt vuotta onnistuin pysyttelemään tiellä. 
Vieläkin ihmettelen, mitä oikeastaan tapahtui. Risteys on kyllä huono, näkyvyys onneton ja alta pitää päästä nopeasti pois, liukkaaseen ylämäkeen. Vieras auto oli alla ja töihin vähän hoppu. No, eipä ollut sitten enää.. Ojassa olin ennenkuin ehdin tajuta yhtään mitään. Ensimmäisenä täytyy myöntää, että suusta sihahti v***u, sen jälkeen laskeskelin kymmeneen. Kampesin itseni ulos hyvin kallellaan olevasta autosta samalla miettien mitä tehdä. Yhä vieras kylä, ei oikeastaan tuttuja lähellä. Kävelin sitten lähimpään taloon (herättämään housuttoman ja unenpöpperöisen miehen) ja pyytämään apua. Mies lupasi pukeutua ja jäin pihalle odottamaan. Sillävälin soitin töihin, että saattaa vähän kestää... Naapurin kanssa sitten taivasteltiin autoa ja mies totesi, ettei hänen autoillaan tässä pärjää. Alkoi miettiä muita. Soitti yhdelle traktorimiehelle, ei onnistu.. Soitti toiselle joka lupasi tulla paikalle. Puolisen tuntia kesti, mutta tulipahan välissä tutustuttua tuohon avuliaaseen miesihmiseen :) Kun seuraava apuversio sitten saapui, meinasin purskahtaa nauruun; tuli sellaisella pienellä henkilöauton kokoisella lelutraktorin näköisellä lumentyöntimellä, jossa on pyörät... Todettiin taas, ettei onnistu. Siinä taas aikansa pohtivat, mitäs nyt ja kuka ja mistä ja taisi siinä kylän juorutkin tulla käydyiksi (mä vaan en tiennyt keistä puhuttiin). Lopputulema oli se, että lähikaupungista soitettiin hinauspalvelu. Lupasi saapua ja urheat auttajani poistuivat sisään lämmittelemään. Minä jäin odottelemaan. Puolisen tuntia siinä taas odottelin ja muutamalle ohiajaneelle kyselijälle huikkailin homman olevan kondiksessa. 
Hinauspalvelu olikin sitten oma lukunsa :-D Mies (joka ei osannut ilmeisesti puhua), tuli, katsasteli (patsasteli) hetken ja alkoi tekemään hommia. Jotakin kysyin, johon sain vastaani murahduksen. Hyvin pian auto oli taas tiellä ja mies jäi siihen tönöttämään...ei puhunut. Totesi sitten vaan että tää oli tässä ja adios. Minä sitten tyhmänä kysymään haluaako tietoja tai jotain, johon murahti "mä saan ne tosta rekkarista". Hyppäsi autoon ja lähti. Siihen mä jäin ihmettelemään. Mikäpä siinä sitten, hyppäsin autoon ja ajoin töihin. Eri kautta, samaan ylämäkeen en edes halunnut yrittää. Siinä kohtaa alkoi käsiä tärisyttää ja mua kauhistuttaa..ja naurattaa. Jostain syystä mulla tulee isossa tunnehyökytilanteessa välillä nauru. Onneksi töissä sain rauhoituttua, edes vähän.  Töissä vasta laitoin kuvan miehelle ja totesin vain että kaikki kondiksessa, puhutaan illalla :-D 

Jälkeenpäin olen miettinyt, 
-etten ehtinyt kyllä tehdä Yhtään Mitään, kun olin jo ojassa
-että tärinä todellakin tuli vasta kun homma oli jo ohi
-että halusin hoitaa asian itse, en halunnut soittaa tapahtumapaikalta kenellekään vaan halusin selviytyä itse! 
-että ojan jälkeen ajan selkeästi varovaisemmin, jopa pelkään omassa kyydissäni
-että tajuan, että ajettava on, eikä millekään ojaanajopelolle vaan kertakaikkiaan ole sijaa. (okei, yhden pitkän jon menon peruin silloin, kun Aapeli rytisteli)
-että huumorilla selviää monesta
-että oli onni, ettei sattunut, ei autoa, eikä  mua
-ettei mun kyydissä ollut esim pikkulasta, siitä se soppa olisi tullut!

Jepsis, olipahan sekin kokemus uusittava monien vuosien jälkeen, eikö? 

ps. Jouduin soittamaan hinauspalveluun muutamia päiviä jälkeenpäin laskuasioissa, eikä se mies osannut edelleenkään puhua.