tiistai 10. joulukuuta 2019

Nytkähtelen päivin, nytkähtelen öin

Eilen otin asiakseni tehdä pieniä joulujuttuja. Värkkäsin sinappia ja tein muita kivoja kädentaito-askartelu-muistamisjuttuja. Niitä tehdessäni mietin taas, miten kaikki tuo on minulle ihan selkeästi henkireikä. Nautin ja viihdyn puuhaillessani. Tykkään niin kovin myös ajatuksesta, että voin ilahduttaa itsetehdyllä, eikä se ole mitään, mikä jää nurkkiin pölyyntymään. Mun juttu siis. Yhä vaan. Samalla ajatukset kohdistuu itse tehtävään hommaan ja rentoutuu. 
Pakko myöntää, että stressiä pukkaa ja ajatukset meinaa karata ihan koko ajan vaan velvollisuuksiin, menemiseen, tulemiseen, suorittamiseen, oppimiseen, osaamiseen. Huomaan, etä telkkaria katsellessakin tuijotan ruutua, mutta huomaan miettiväni sosiaalisen vahvistamisen keinoja. Taas olisi tarvetta sille off-nappulalle. 
Näen kummallisia unia. Uutena ilmiönä on alkanut sätkiminen. Tiedättehän, se inhottava säpsäys, joka välillä tulee nukahtaessa. Nykyään se tuntuu tulevan joka ilta ja välillä ihmeellisesti kesken unienkin. Kestää aikansa, että sydämen jyskytys palautuu ja nukahtaa uudestaan. 
Noh, kyllä mä yhä toiveikkaasti uskon, että joulun pyhinä rauhoittuu ja alkuvuonnakin. Kai. 

Otin sitten kumminkin kuukauden työpestin. Puolensa ja puolensa, mutta onneksi se on vain puolikasta työaikaa. Tästä en tinkinyt. Pikkuhiljaa harkka vähenee ja loppuu, joten johan tähän oli uutta saatava. Hullu minä. 
Tuleva arviointikeskustelu hirvittää. Todella. Koetan psyykata itseäni, että tästä en tule saamaan kiitettävää, niinkuin edellisestä. Koetan psyykata, että se ei haittaa, etten siihen kuole. Vaikka valmiiksi jo tiedän, että veetuttaa. Mutta joo, kaikkea ei vaan voi saada, ja sairastelulle ei voi mitään. Enkä muille itsestä riippumattomille olosuhteille. 

Ytokurssit kolkuttelee Moodlessa ja omatunnossa. Uutta kevään harkkapaikkaa olisi etsittävä. Kun ensin edes tietäsi, mitä mä haluan!! Mikä musta tarkalleen ottaen tulee isona???

Apua, siirryin näköjään stressiajatusten puolelle, vaikka piti niitä kivoja juttuja... Onhan niitä: olen taas saanut musiikillisen keikkavajeeni täytettyä, (joulu)valointoani ruokittua ilotulituksineen ja ennenkaikkea herkkuruokamakunystyräni voivat erittäin hyvin! Olen myös saanut nukkua pehmeissä lakanoissa ja kävellä valmiiseen ja runsaaseen aamiaispöytään ja vain oleskella sekä hömpötellä siippani kanssa. Miniloma teki hyvää! 

Arki on taas täällä. Kun vaan saisin sen pitäis, pitäis, pitäis - moodin pois päältä. Moni asia on toki pakollista, mutta ne, mitä voisi, olis hyvä nyt jättää. Tai ainakin painaa sitä ajatuksia kieputtavaa off-nappia. 

Joulu tulee silti ❤. 




Tämä (Hyvä stressi kestää vain hetken - Hidasta elämää) teksti hyppäsi silmille tänään, tarkoituksellako? Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää kyllä, mutta multa terän asiasta vie aina se, että tämäkin on osittain kaupallista... Sama pätee blogiteksteihin, miltei mihin vaan. Valitettavasti. 

maanantai 2. joulukuuta 2019

Kiitos, hyvää!

Päätin muutaman päivän ajan keskittyä erityisesti niihin hyviin asioihin, joita mulla on. Kun väsymys, ryytymys, stressi painaa, se ruokkii melankoliaa, kiukkua ja kokonaisvaltaista oloa huonoon suuntaan. Sitä en halua. Se ei vaan tunnu minulta.  Yritän siis keskittyä kivoihin, enkä ruokkia niitä tyhmiä. Ne menee aikanaan ohi, kunhan vähän vielä jaksan.. Keskityn nyt niihin parempiin asioihin.
Tässä, silvuplee, hyviä asioita:

Torstaiaamuna huomasin nukkuneeni 10 tuntia. Mikä autuus!
Sain myös tehtyä rästissä olevia mieltä ahdistavia kouluasioita pois ja olin itsestäni isosti ylpeä. Aikamoinen urakka takana.
Illalla innostuin väsäämään joulukortteja. Yksistään se innostus oli pitkästä aikaa uutta.

Perjantaina
Kiva työpäivä, onnistumisen tunne yllätyshommassa! Kaupungin jouluvalot oli sytytetty! Olin siitä lapsellisen iloinen ajellessani kaupungin läpi töistä kotiin. Oli niiiin harmaata...tuntui, että oli kyllä harmain päivä ikinä ja jouluvalot nousi arvoonsa. 
Tein lämpimiä voileipiä, (ja söin liikaa).

Lauantaina
Nautin, kun sain olla useamman tunnin yksin kotona. Uskottava se kai on, että saan niistä hetkistä voimia ja rauhoitun. Varsinkin kun tiedän, että maailma ympärillä verottaa. Lämmittelin tupaa, kävin ulkona kuvaamassa, koska aurinko!!!, viritin jouluvaloja, tein ruokaa. Hipsuttelin villasukissa. 
Loppuilta olikin sitten hulinan puolella, mutta rauhallisen alkupäivän vuoksi jaksoin hyvin.
Sain kukkia. Ihania joulukukkia♡

Sunnuntaina
Ulkoilemassa. Piti tehdä pikku lenkki, mutta se päätyi tiheässä mestsässä rämpimiseen ja kynnetyn  pellon poikki kävelyyn. Jälkimmäinen oli raskasta, pikkupakkaset kun ei olleet vielä jäädyttäneet sitä savivelliä kuin pinnasta. Joka kolmannella askeleella humpsahti. Oli sellainen "havuja, perkele-fiilis" :) Mutta tulipahan ulkoiltua!
Nauroin katketakseni miehelle. Se höntti onnistuu kyllä tasaisin väliajoin yllättämään jollakin täysin puskista tulevalla tempauksella. Niin tänäänkin. Ihan parasta.  
Ensi viikonlopun odotus. Odotan niin paljon!
(Joskus on käynyt niin, että kovasti odotettu menee ihan pipariksi, eihän nyt käy niin, eihän!!! ?)

Laskin, että joulukuun aikana mulla on vielä 2 päivää paikassa 1 ja 6 päivää paikassa kaks ja 4 päivää paikassa kolme. Loppusuoralla ollaan. Ja mä olen yhä hengissä!!

Taidan jatkaa hyvien asioiden metsästystä, ja niiden vaalimista. Tylsemmät elän vaan tyynesti pois ja työnnän ne sitten roskiin, huis hais vaan! 
Jälkimmäisestä vähän haastetta itselle.

Mukavaa viikkoa sulle, vaikka niiden kukkutimurusten etsimisen muodossa! 



maanantai 25. marraskuuta 2019

Mitä tein tänään?


Ajoin aamulla kaupunkiin numero yksi. Navigaattorin kanssa tietenkin, koska en taaskaan tiennyt, mihin olen menossa. Tapasin kaksi naista, jotka tarjosivat mulle töitä. Olin ylpeä, että mut on huomattu! Siitäkin huolimatta, että on vain pikku pätkä. Keskustelin työkuvioista ja kaikesta, mikä sitä rajoittaa jne. Luulen, etten silti tuosta pätkätyöllisty. Hyvä niin, koska joku intuitio mulle sanoi koko ajan, että "älä mene", ja menin silti. Totta puhuakseni, olen helpottunut, jos sieltä ei mitään kuulu. On tässä ihan tarpeeksi kaikkea ilmankin. Menin silti, kun pyydettiin ja halusin kuulla lisää. Tuo vesittäisi mun lomanikin, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. 
Ajelin toiseen kaupunkiin töihin. Poikkesin matkalla hakemassa avaimen, koska "se oikea" oli sairaana. En osannut avainpaikkaan, vaikka luulin. Kiitos ja kumarrus sille, joka teki navigaattorin ja sovellukset kaiken kansan avuksi!  Ilman sitä mä eksyisin kyllä Suomen rajojen ulkopuolellekin. Ja helposti. 
Olin töissä.  Kotimatkalla poikkesin pesemässä auton, josta ei näkynyt enää pohjaväriä. Kotona huomasin, että huomiseksi luvataan taas vesisadetta. Nice. Hiippailin illan kotona. Söin liikaa herkkuja. Tuijotin tietokonetta saamatta aikaiseksi yhtään mitään kouluhommia. Toivoin, että ulos ilmestyisi jouluvaloja, mutta ihan pimeältä ainakin vielä näyttää. Tarvitsen valoa!!! 
Psyykkasin itseäni olemaan pelkäämättä. Kuka käskee katsella Aavedataa, siltikin, vaikka tietää, että on herkkä kaikelle tuollaiselle?
Kello on puoli kasi ja mä olisin ihan valmis sänkyyn. Joku kiskoo mun silmäluomia ja suupieliä alaspäin ihan väkisin. Ei jaksais. 
Vaan eväät on tehtävä ja monta hommaakin odottais. Tiskit ja suihku. Ja nukkumaankaan ei kannata mennä ennenkuin unikaveri on kotona. Kissa on jo, mutta se toinen. Ja se Lidlin kamala "taidemainoskin" on hirvee. 
Joku sellainen piristysruiske olis kiva. 

Huomenna taas, vähemmän väsyneenä, on kaikki paremmin, eiks niin?



torstai 14. marraskuuta 2019

Kun osaisi elää yhden päivän kerrallaan

On kyllä harmaata. Ällöttävän harmaata, märkää tai sitten pimeää. Meinaa ihan väkisin mielikin valua samaan harmauteen, vaikka periaatteessa kaikki on ihan mallillaan. Tankkaan monivitskua ja deetä. Tuijottelen kirkasvalolamppua. Harkassa on mukavaa, jopa ihan kivaa. Rakastan tota, että samalla saan puuhata kädentaidollisia juttuja. Opettaa, ohjata, neuvoa.
Tehtäviä on paljon ja niistä stressi painaa. Koetan ottaa asian niin, että ne hoituu ja mä selviän hienosti ja kaikki on ihan ok. Stressi laukeaa sitten, kun ne on tehty, eli joulunalusviikolla. Silloin  on vikat keskustelut. Tällä erää. Koetan saada ajatuksia pois katsomalla leffaa tai tekemällä käsitöitä. Silmukoita laskiessa on pakko ajatella vain ja ainoastaan sitä. Muutoin kyllä huomaan ajattelevani aktiivista osallistamista viimeisenä illalla ja mielenterveysongelmia aamulla. Luen blogeja, mutta oikein mitään en jaksa kommentoida. Päässä tuuttaa tyhjää. 
Jotenkin kovin herkillä oon, vähän kaiken suhteen. Isänpäivänä oli mieli maassa, kävin salaa vessassa vähän tillittämässä. Sitten tulin taas reippaana tekemään isänpäiväasioita. Omat isänpäiväihmiset on kaikki jo muilla mailla vierahilla ja oli kovin orpo olo. En tiedä miksi, jostain syystä nyt vaan mietin kaikkea mahdollista. Olihan se kiva seurata ja olla mukana tekemässä lapsen kanssa isänpäiväaamupalaa ja kaikkea sitä tohinaa, mutta silti oli jotenkin ulkopuolinen olo. Noh, se päivä oli ja meni. 
Kinttupolkujen Marika oli just kirjoittanut samasta aiheesta, jota munkin piti pohtia. On kummallista, miten äänensietokyky on mulla(kin) mennyt superhuonoksi, enkä kestäisi/ jaksaisi yhtään. Heti, kun ääni kohoaa ylemmäs, joku lapsi kirkuu tai itkee tai riehuu, mulla meinaa ihan pää haljeta. Se tuntuu ihan fyysisenä kipuna kupolissa, viiltää kuin veitsi. Tulee olo, jolloin haluaisi vaan hautautua maahan että hiljenisi, tai sitten huutaa itse pää punaisena että "olkaa nyt sa***na jo HILJAA!" Ei jaksaisi, ei kestäisi, ei yhtään. Halusta se ei oo kiinni, vaan jostain muusta. Oonhan mä nyt omiakin kasvattanut useamman kappaleen, mulla on kummilapsia yli yhden käden sormien ja muutenkin paljon olen ollut tekemisissä pikkuihmisten. Onko se jotenkin alitajuisesti sitä, että kun omat on saanut tyrkättyä varsin onnistuneesti maailmalle, ei oikeastaan enää tarvitse sietää tai jaksaa? (paitsi vähän mun kyllä tarvii..) Vai onko iällä asian kanssa tekemistä? Vai sillä, että pää on vaan liian täynnä kaikkea? Siitäkin huolimatta, että olen koettanut ihan tietoisesti karsia kaikesta mahdollisesta, joka vähääkään vaatii multa mitään. Valvomista, lähtemistä, lupaamista, hoitamista, ystävien tapaamista. Enpä tiedä. 
Viikonloppuna on vähän koetuksella pää taas. Vaikka asia on superkiva ja oon ihan innoissani, on paikassa tungos, meteli ja sosiaalisuus. Huh. Ehkä mä luovin sen läpi ja jätän mieleeni vaan ne kivat asiat. (Kaikista viisainta olisi myös jättää rahapussi kotiin..)

Tarvitsisin jaksamis /sietonappulan ja talviunillepääsynappulan. Tietääkö joku, mistä niitä saa?

Onneksi mä kuitenkin tiedän, että tää loppuu taas aikanaan. Tää täytyy nyt vaan luovia läpi, parhaaksi katsomallaan tavalla. Ja se päivä kerrallaan. 

lauantai 2. marraskuuta 2019

Lokakuun ruuat

Olen kovasti koettanut aktivoitua muonasaralla. Välillä mä inhoan ruuanlaittoa ja joskus se on jopa ihan kivaa. Tämä liittyy olennaisesti siihen, onko sitä ruokaa pakko laittaa vai ei ja onko arki vai viikonloppu. 
Koulun yksi parhaista asioista oli ehdottomasti valmis päivällinen! Hyvin muuten huomasi, miten me aikuisopiskelijanplantut arvostettiin valmista ruokaa ja salaattipöytää ja huokailtiin onnesta ja ne nuoremmat taas ei. Alkuvuodesta on sitten taas koulua useampi viikko, joten valmiita päivällisiä näköpiirissä, ou jee!


Lokakuussa meillä on syöty alla olevan listan ruokia. Useampia päiviä kerrallaan. Lisäksi pakastimesta on otettu lähinnä kaalilaatikkoannoksia tarvittaessa evääksi töihin. Selvästi huomaa, että meillä on päiviä, jolloin paikalla on lapsia ja sitten niitä, kun ei ole. Silloin saatetaan mennä leivällä, puurolla, jämillä. Kun ei vaan viitsi.

Aamuisin aina kaurapuuroa, poislukien viikonloput

Broilermureke "omasta päästä": broiskujauhelihaa, raastettua porkkanaa, korppujauhoja, mausteita, juustoa
Uuniriisipuuro leivinuunissa
Omenapiirakka
Punajuuri-peruna-fetahässäkkä, hienommin paistos
Siskonmakkarakeittoa
Wokkivihanneksia
Kanarisottoa
Pellillinen jauhelihapizzaa
Palapaistia leivinuunissa plus perunat ja porkkanat, sipulit, kaikki sulassa sovussa
Mustikka-mustaherukkapiirakka
Jauhelihakeitto
Nauravat nakit, ristikkoperunat ja kasviswokki
Vaaleanpunainen Kasvissosekeitto vahingossa ostettu lila bataatti, lisäsin sitten myös punajuurta, porkkanaa, perunaa, sipulia. Pyöristin makua purkilla ruokakermaa, ja ai että,nam! Tätä syötiin miltei viikko, heitellen päälle milloin fetaa, auraa, jauhelihaa.
Broileria fetalla+riisi
Jauhelihakastiketta
Uunifetaraviolit, somen uhrina, mutta oli kyllä Hyvää!
Purkkihernekeittoa


Yhden kerran käytiin ulkona syömässä muun "erityistapauksen" lisänä. Pizzaa ala Virgin Oil, oli kyllä herkkua! Mulla kalaversio, nam!

Jossain kohtaa kuuta ostin hetken mielijohteesta muusia lämpötiskistä. Se maksoi melkein 6 euroa!! Teki  mieli jättää se jonnekin random hyllylle kauppaan, mutta toruin itseäni, ettei niin saa tehdä. Hyi hele, sillä olisi saanut perunoita kilokaupalla. Saatoin oppia jotain. Tai sitten en.

Huomaan, että kala on unohtunut tässä/lokakuussa johonkin. Tässä kuussa on kyllä unohtunut moni muukin asia :/ On siis taas parantamisen varaa.. Ajattelin kyllä pitää listaa ensi kuussakin, auttaa huomaamaan juttuja. Kovin juhlavalta ei meidän lista näytä, mutta tartteeko sen? Terveellisemmältä se voisi kyllä näyttää!!


tiistai 29. lokakuuta 2019

Kiusantekijä

Moi! Mun nimi on Pöpö ja mä oon aika uus täällä. Mä löysin uuden majapaikan siinä viime sunnuntain tienoilla ja aika hyvä täällä onkin ollut asustaa.
Musta on hauskaa, kun mun emäntä ihmettelee, mikä sitä vaivaa, eikä se ollenkaan tajua. Mä salaa kuuntelen sen juttuja koetan olla tirskumatta. On sitten kuulkaa kivaa, kun välillä emäntä tärisee viluissaan ja haalii peittoa, sukkaa, pöksyä ja paitaa ja vielä toistakin peittoa ja hampaat kalisten koettaa selviytyä. Ja minä tyyppi se vaan tärisytän sitä lisää. Kunnes mä kyllästyn ja lähdenkin toiseen suuntaan! Emäntä koittaa pysyä kyydissä heitellen vaatetta pois, peittoa syrjään, posket hehkuen hourailee ja hiki valuu niin, että sen sänkykin on ihan märkä. 
  Jossain kohtaa se nukahtaa, mutta minäpä päätän antaa sille salaista asettani The Särkyä, jolloin vähintään kahden tunnin päästä se herää. Sillä on kuuma ja sillä on kylmä, sitä särkee ja sillä on niin tuskaisen kamalaa, että sillä valuu välillä vesi ihan silmistäkin!
Mä osaan myös tosi hyvin sen, että paan emännän sydämen hakkaamaan ihan kympillä. Oon kuullu ihmisten tutkivan noita lukuja tyyliin 125/80, mutta mäpä sainkin jossain kohtaa luvut 150/105.  Hah, siinä kohtaa mulla on voittajaolo, että kyllä mä osaan mun duunin aika hyvin, eikö!?  Ja 38,8 on kans kuulemma ihan hyvä!! Näin mua on pöpökoulussa opetettu.
  On niin siistiä myös nähdä, miten pelkkä vessaan meno huimaa sitä ja sen jalat tärisee, eikä se jaksaisi oikein perille asti mennä. Ja vielä vähemmän takaisinpäin. Välillä se meinasi kuulkaa jäädä siihen pöntölle nukkumaan. Pointsit mulle! 
Ja sit se pyörrytys, mitä kanssa osaan laittaa liikkeelle, se vasta on kivaa! Välillä palumatkalla emäntä piteli seinistä kiinni. Kuvitelkaa; seinistä, hih!

  Mulla on myös sellainen erikoisjuttu takataskussa, joka toimii joka kerta! Koetan malttaa olla vaikka puoli päivää ihan hiljaa, jotta emäntä jo luulee, että mä alan talttua ja alkaa salaa toivoa...sitten mä taas isken! Hah, on niin kiva katsoa sitä pettymystä ja epätoivoa. 
Mulla on aika hyvä itsetunto. Ja oonhan mä aikamoinen; näin pikkiriikkinen ja silti saan ihmiset aivan polvilleen.

  Sairaala-nimistä paikaa mä pelkään. (Kirjoitan sen ihan pienellä, kuiskaan ja leikin, etten oo sanaa ikinä kuullutkaan.)  Jos mä kuulen, että sinne suuntaan on jotain tohinaa tai lähtöä, niin mä meen aika nopsasti piiloon. Välillä ne löytää mut, välillä onneks ei! Eilen mun emäntä vietti siellä paikassa yli kolme tuntia! Oli muuten kamalaa. Ne koitti löytää mua jollain ihme kameralla, rontkten- (tai joku semmonen) -nimisellä, piikillä, kuumemittarilla ja vaikka millä ihan ihme laitteilla! Ihan vielä en tiedä, oonko jäänyt kiinni. Ainakin ne anto emännälle mun vihollisia, pillereitä, jotka tekee mulle aika kurjan olon. En tajua, miten ne voi olla noin sydämettömiä! Just nyt mulla on aika kurja olo ja emäntä se taas jaksaa jo kirjoittaa. Aika ikävää minusta. Kertoo kyllä tosta emännästä, ei aattele ruoja muuta ku itteensä!! Ja saa vielä mut tuntemaan itseni huonoksi ja osaamattomaksi. Itsekästä, sanon minä. Toisaalta, tää on jo kahdeksas päivä emännän luona, oikastaan mua alkaa jo tympiä sen alituinen kitinä ja huohotus, voisin vaikka jo muuttaa. Katsotaan nyt, mitä päätän.
  Mutta jos nyt käy niin, että mä joudun tästä väistymään syrjään, niin sanonpahan sulle siellä adios ja tavataan pian! 

Onko vapaaehtoisia? Heitä yv ja kerro tarkemmin. Oon avoin kaikelle!