maanantai 18. maaliskuuta 2019

Oma sivuni ystäväkirjasta

Etuimeni on...
Lyhyt, naseva nimi, josta ei koskaan ole keksitty lempinimiä. Ei harvinainen, muttei kovin yleinenkään. Toisinaan luullaan lyhenteeksi toisesta suomalaisesta nimestä.

Olen syntynyt...
Seitkytluvun alussa.

Pienenä olin varma, että minusta tulee isona...
Sisustussuunnittelija tai rekkakuski. Ei tullut kumpaakaan. Molemmista tykkään kyllä yhä!

Kolme parasta piirrettäni ovat...
Positiivisuus, sopeutumiskyky ja ehkä nykyään heittäytyminen.

Lähitulevaisuuden suunnitelmiini kuuluu...
Kuinka lähi? On tulossa kivoja keikkoja. Paljon opiskelua paperilla. Kaksi näyttöä. Opiskelua töissä livenä. Perusarkea lisäksi tähän tapaan.

Suosikkibiisini tällä hetkellä on...
Biisiä en pysty erittelemään. Apulanta! Ja moni muu. Kampukselle ajellessa olen kuunnellut Helmiradiota. Hauskaa kasarimusaa, joista osa on jo päässyt unohtumaan. Nostalgista ja hymyilyttävää.

Suosikkiravintolani ja suosikkiruokani on...
Ei tule ravintoloissa juuri käytyä. Useimmiten taidan tilata broileria. Vuohenjuustobroisku jollain hillolla, nam! 

Suosikkijuomani on...
Koukkuunnun colaan pullollisesta. Jos sitä on, niin tämä likkahan juo! Siksi en osta sitä kuin joka toinen viikonloppu. Ruuan kanssa juon vettä. Kaks kuppia kahvia tarvitaan päivässä, tai tulee päänsärky. (tätä en olisi uskonut sanovani vielä 7 vuotta sitten!) Punaviini.

Suosikkisarjani tällä hetkellä on..
Emmerdale.

Suosikkikosmetiikkatuotteeni on..
Hih, varmaan Humektan ja Bebanthen. Parasta tällä hetkellä, kun nassu ja huulet kuivuu niin, että rapisee pöydälle. Johtuu lääkkeestä.

Suosikkisovellus puhelimessani on...
Instagram. Tykkään katsella kauniita ja inspiroivia kuvia. Google Maps, valitettavasti. Tänäänkin jouduin käyttämään..

Mitä pakkaat matkalle mukaan?
Höh, tarvittavan tietenkin. (Tässä nyt ala pikkareitani luetella..) 

Mitä teet kotona, kun kukaan ei näe?
Kirjoitan.

Viimeisin sisustusostokseni?
Kirppikseltä ihana peili.

Paras tapa tuhlata 50 euroa?
Keikkalippu (tai kaks).

Bravuurini keittiössä?
Mä taidan handlata aika hyvin ruuanlaiton, niin on väitetty. Kiinnostus vaan on kadonnut lähes kokonaan, syynä pahemman luokan yliannostus. En osaa eritellä sen tarkemmin, mikä just olis se paras. 


Tällaiset "paljastukset" tällä kertaa. Nappaa ihmeessä mukaan, jos huvittaa! 

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kepeästi eteenpäin

Päätin, että kirjoitan vain kaikkea hömppäkepeää sen kaiken muun vastapainoksi :)

Tässä taannoin oli ilta, jolloin olisin voinut meikata ja laittautua vähän enemmän. Huomasin kuitenkin, etten omista yhtäkään luomiväriä, saatika huulipunaa. Ihan kauheesti ei siis ole tullut kaivattua, kun siinä kohtaa tajusin. Jossain kohtaa oon varmaan siivonnut isolla kädellä. Mitään primereita tai alustököttejä en oo kai omistanut ikinä. Nyt kun kirjoitan, huomaan, ettei mulla kyllä oo poskipunaakaan. Hih.
Muutamaa viikkoa myöhemmin menin sitten tohkeissani oikein meikkiostoksille!
Poistuin mukanani värivoide (vanha oli just loppu), ripsiväri (vanha oli loppumassa) ja kullanvärinen rajauskynä. Kynän kohdalla mä siis hei revittelin! Mukaan tarttui myös hiuspantoja nassunpesua varten. Joo-o, nää maksoi jotain 14e. Yhä se luomiväri ja huulipuna jäi kauppaan. Ja poskipuna. Ja kaikki ne muut ihmeelliset. 
En taida olla kovin kosmetiikkaorientoitunut. Silti mä meikkaan joka päivä.
Suurin ulkonäköön liittyvä hankinta taitaa olla isoretinoiini, jota taas jouduin hankkimaan. On tosi hienoa olla yhtä nuorison kanssa, eiks je?!




Jossakin matkan varrella auto hymyili  mulle. Hymyilin tietysti takaisin. 



Sain kukkia. Rakastan! 



Kirjoitukset alkoi. Oon niin hengessä mukana, että henkeä salpaa!

maanantai 25. helmikuuta 2019

Onnelliset, vilisevät päivät

Edelleen en suostu puhumaan kiireestä. En. Mä olen pitkälti sitä mieltä, että ihmiset tekee kiireensä ihan itse. Valintoja, niitä ne on. Kaikkea kun ei vaan voi saada.

Mun "kiire" -joka ei oikeasti ole kiire- tulee siitä, että on monenlaista. Jotenkin elämä ei ole vaan tasaista arkea, vaan mennään jonkinlaisissa sykleissä. On viikko ajamista ja opiskelua ja loistavia keskusteluja ja mielipiteitä ja tietsikkapaniikkia ja pään sisällä naputtavia tehtävien palautusten dedlaineja ja silti niin kivaa opiskelua. 
Sitten on viikko lähistöllä olevaa työtä ja opiskelunäyttöjä ja kotihommia ja kaikkea sitä tavallisempaa. 
Sitten on aikoja kun ollaan kaksi (epä)vanhaa karhua kotikolossaan kaksistaan ja sitten niitä, kun pitää hikeentyä ipanalle kun se ei syö ja kiukuttelee ja on söpö ja herää yöllä pahaan uneen ja riemuitsee lumesta ja tykkää eläimistä eikä osaa vielä kelloa. 
Ja sitten niitä kun koittaa muistella, millä viikolla oli mitäkin ja sopia asioita sen mukaan. Ja tietty että se sopii exälle. 
Muut uusioperheen 5 isoa lastakin tarvitsee välillä jotakin, mutta pääasiassa niiltä kyllä saa <3 Aina ne on silti mielessä ja vähän huolen päällä.
Ja sitten on niitä paikan päällä pysyviä eläimiä ja kulkevia eläimiä.
Ja sitten yhtäkkiä keskelle vanha-karhu-työ-kotiviikkoa tupsahtaakin päivä ajamista ja opiskelua. Tai ipana sairastuu ja kaikki onkin taas sekaisin. Tai kun onkin iltavuoro tai aamuvuoro ja pitää kaikenmoista sovitella. Vähän kuin tuhannen palan palapeli.

Alkuvuoden aikana on ollut myös ihan luvattoman paljon kaikkia "ylimääräisiä" menoja. Hirveän kivoja, ja silti niin raskaita. On ollut konserttia ja näyttelyä ja sitä sun tätä ja kauhealla säädöllä mökille menoa ja kaikenlaista kivaa. Jotenkin ne kasaantui kaikki alkuvuodelle ja nyt on pakko ottaa moisten suhteen iisimmin. Pakko. Koska mä tarvitsen sitä hiljaisuutta ja omaa aikaa ja tekemättömyyttä, on vaan pakko sanoa välillä ei, vaikkei haluaisi. Tai haluaisi. Tai ihanmitävaan. Koska se tekee mulle hyvää. Ja mä tunnistan sen. Nää on niitä palapelin glitterpaloja. Joista mä välillä tykkään ja toisinaan taas en.

Onneksi mulla on se tilanne, että mä voin niinä vanhakarhupariskuntaaikoina ottaa illan/aamun tai kaksi niin, ettei ole mitään pakollista. Työn lisäksi siis. Voin olla sopimatta mitään, voin olla katsomatta telkkua, pesemättä pyykkiä tai tekemättä ruokaa. Voin olla suorittamatta ja olematta tärkeä yhtään kenellekään.  Voin olla tovin tekemättä koko palapeliä. 

Sitten on ne palapelin kulma- ja reunapalat. Jotka pitää pelin kasassa ja kehystää sitä. Niitä on ainakin nukkumaanmenon hetket toisen kainalossa, kun asioista puhutaan, jutellaan hiljaa, tai ollaa omissa mietteissä ihan hiljaa. Tai se jokailtainen uusi nimi, jonka molemmat antaa. Höpsö tapa, joka vain juurtui jossakin kohtaa jokailtaiseksi. Tai se tietty käden liikahdus arkitohinoissa, jota kukaan muu ei huomaa, mutta toinen tietää, mitä se tarkoittaa. 

Oikeista palapeleistä mä en kyllä oikein tykkää, mutta tämä elämäpalapeli on kyllä aika jees!


perjantai 15. helmikuuta 2019

Tänään (ja selvästi aikaa miettiä)

Vapaapäivä, siunattu vapaapäivä!
Nukuin yön hyvin. Raottelin silmiä aamulla kuudelta, kun mies lähti töihin ja kävi sanomassa heipat. Tämä on minun toiveeni; haluan vaihtaa aamulla muutaman sanan ennen lähtöään. Unensaannissa ei ole ongelmia, taidan olla unessa jo, ennen kuin auto lähtee pihasta. Jossain vaiheessa unen läpi huomaan, että kissa asettuu päälleni nukkumaan. Sopiihan se.
Puoli yhdeksältä herään, venyttelen ja vanuttelen. Ihanaa, kun ei ole kiirettä minnekään. Kissa tulee tervehtimään.
Hipsin hytisten vessaan ja samalla pistän kahvin tippumaan. Kyllä, minusta on tullut kahvin juoja. Ikinä en olisi sitä uskonut. Tässä sitä ollaan, minä, kahvin entinen vihaaja, haluan sitä ensimmäisenä aamulla! Sujahdan äkkiä takaisin peiton alle, sillä tuvassa on viileää. Katson puhelimesta, miten maailma makaa, eli käytännössä kurkkaan kuvat Instasta ja avaan snäpit, joita loppuillan ja myöhäisen heräämiseni aikana on tullut. Kaikki lapset, äiti ja kavereita <3 Luen uutiset. Mieli alkaa väittää, että pitää nousta ylös ja alkaa hommiin. Niitä on aina. Juttelen itselleni, tai oikeastaan taon päähäni, että tänään mulla on lupa olla laiska ja tehdä tai olla tekemättä. Mieli pistää hanttiin, koska on oppinut siihen, että aina on tekemistä ja rästejä. Järki käskee levätä, koska huomaan itsessäni helposti väsymisen merkit. Niitä on, ja koetan pakottaa itseni relaamaan. Mietin, että työ, jossa ollaan sosiaalisia koko ajan, tietyllä tapaa väsyttää. Taustalla kummittelevat opiskelutehtävät ja niiden pohdiskelu väsyttää. Vapaa-aika, johon nyt jostain syystä on kasaantunut enemmän asioita ja tapahtumia, väsyttää. Kun kaikki on uutta, väsyttää. Kaikki mainitut ovat silti erittäin positiivisia asioita ja pidän niistä kovasti, mutta huomaan uupuvani nykyään hyvin helposti. Siksi koetan väkisin pitää myös niitä hetkiä, kun rauhoitun. Tai ainakin koetan pakottaa itseni rauhoittumaan :)
Tiedän, että olen kova suorittamaan ja mietin asioita liikaa. Koetan kovasti opetella muuhun.
Lueskelen pitkästä aikaa blogeja. Ihailen kauniita kuvia ja luen erilaisten ihmisten elämästä. Yksi sisustaa, toinen konmarittaa, kolmas dieettaa ja neljäs matkustaa. Kaikilla erilainen elämä. Mulla omanlaiseni. Tällä hetkellä hyvä, niin hyvä.
Kello on puoli yksitoista. Taas ajattelen, että pitäisi nousta ylös sängystä, olisi korkea aika laittaa pesät tulille. Peiton alla on niin ihanan lämmin, en millään viitsisi nousta. Koulutehtävien tekeminen jyskyttää taas takaraivossa...Petivaatteetkin pitäisi vaihtaa...Imuroidakin olisi ihan pakko.
11.30 Kahdessa pesässä loimottaa tuli, vaatteet on päällä ja sänky pedattu. Radio mölyää taustalla. Sänkyä pedatessa jäin miettimään, miksi en voisi vaan antaa olla? Olla yövermeissä koko päivän, tukka pystyssä ja sänky petaamatta? En vaan osaa. En vaan pysty. Siltikään, vaikka kukaan ei katso, ei odota, eikä varmaan edes ihmettelisi. Vaikken (toivottavasti) oo edes tänään menossa yhtään minnekään. Max 100 metrin päähän postilaatikolle. Jotenkin se vaan kaihertaa, en osaa olla niin.
Tulia tehdessä mulle tuli yhtäkkiä mieleen blogi, jota luin joskus vuosia sitten. Muistan, että tykkäsin blogista ihan hirveästi ja oli pitkään ihan ontto olo, kun lopetti. Blogissa oli nainen, joka (ehkä muutti) tai ainakin siinä vaiheessa jo asui vanhassa talossa maalla. Kirjoitti juuri siitä, miltä tuntuu herätä viileässä talossa, hipsutella villasukissa tekemään tulia jne. Olisikohan hällä ollut jotain eläimiäkin..? Raskaudesta oli tosi onnellinen ja vaikutti siltä, ettei lasten saanti ollut ehkä helppoa? Blogisti oli ehkä jonkun teistä "vanhoista" bloggaajista, kaveri, Taru, Leonida, Kepponen? Muistaako/tunnistaako joku? Olisi ihana kuulla, mitä tuolle tyypille kuuluu :)
Muistan, miten ajattelin, miten kuulostaisi just mun jutulta elämä tuolla maalla, osasin haaveissani niin hyvin samaistua. Ja nyt mä olen tässä <3 
Hiippailen ympäriinsä, koska kielsin itseltäni kotityöt. Nyt mulla ei oo mitään tekemistä :-D Jospa vähän miettisi..
Miten yhdistää sosiaalinen elämä, joka on ihanaa ja erakoituminen, joka sekin on ihanaa? Miksi aina on niin, että johonkin kivaan lähteminen muuttuu melkein pakkopullaksi sinä päivänä ja sitten kun vaan väkisin lähtee, se onkin just niin kivaa? Huomenna on se päivä. En millään jaksaisi, mutta tiedän, että rakastan sitä, kun olen siellä. Ainutlaatuinen elämys tulossa. 
Joskus mä mietin, että mussa on varmasti kaksi eri persoonaa. Se, joka kirjoittelee tänne, pohtii ja veivaa. Varmaan kuulostaa vähän surumieliseltäkin. Ja sitten se tyyppi, joka tuolla livenä näkyy. Joka kuulemma nauraa aina ja on iloinen, aikaansaava ja reipas. Vähän hompsantuusamainenkin. Mutta kun mä oon ne molemmat. Ehkä niin sitten vaan on hyvä :)
Kello on puoli yksi ja nyt mä teen jotain. Pyörrän omat päätökseni ja kieltoni. Mut ei kai se haittaa? Ja saatan samalla taas vähän miettiä.
"Surku sitä Ollia. Pitääkö loukkaantua jos ei saa kukkia? Laittaisko kirppispöytävarauksen? Koskahan kissa on madotettu. Ai niin, ne junaliput! En kyllä jaksa mennä lapioimaan lunta. Pitäis pakata talvivermettä. Moneenkohan mun piti  maanantaina mennä. Mikäköhän oli sen digitehtävän palautuspäivä. Ottasko illalla kaks lasillista punaviiniä. Tekis mieli saunaan. Millonkohan mä saisin aikaseksi kaydä äitiä katsomassa. Se lehtitilaushässäkkä pitää selvittää. Se kukkalautahomma on yhä tekemättä. Otinkohan mä maanantaina piikkilääkkeen. Joku synttärilahja pitäis hommata. Sinne häihin pitää muistaa ilmoittaa, ettei mennä. Radio rätisee, pitäis säätää. Lisää puita tarvitaan, kuinkahan se hoituis. Minäköhän päivänä teini tulee. Entä nuorempi lapsi. Sit tarvitaan taas enemmän ruokaa. Pitää muistaa kysyä, miten se työhomma menee. Onko kuu juustoa."

Olisi kiva, jos aivot saisi aina välillä pois päältä. Tai jos (kaiken) miettimisestä saisi palkkaa!?
On tää silti mun lepopäivä, saan olla monta tuntia ihan yksin ja tehdä mitä huvittaa. Tai ei huvita.

Koittakaahan te muutkin viettää mukava viikonloppu, mitä se ikinä kenelle tarkoittaakaan. Saa olla reipas tai laiska, kiukkuinen tai mukava. Saa ostaa vaikka itselle tulppaaneja, jos pystyy tahtoo <3

perjantai 1. helmikuuta 2019

Tunteet, ne tunteet

Into
Kun eka koulupäivä oli takana, olin niin intona. Ihan liekeissä. Oli niin mukavaa, uutta ja kaikkea. Teki mieli pomppia. Kotona puhua pulputin kuin ruuneperi vähäpätöisistäkin jutuista. Paljon asioita, käytäntöjä, uusia ihmisiä, paikkoja.  Pää sekaisin ja silti niin kivaa. Höpsö mä.
Aamulla jännitti niin, että vessa tuli tutuksi, mutta siitä se sitten taas päivän aikana laantui. Koska oli pakko. Koulua ei voi aloittaa, jollei sinne mene :)

Suru/empatia
Ihmettelin, radion soidessa taustalla, kun yhtäkkiä kuulosti siltä, kuin juontajat olisivat itkeneet. Itkivätkin. Kertoivat, että kollega on nukkunut pois ja suru oli käsin kosketeltavissa. Mäkin aloin itkeä. Ihan vaan sitä, kun kuuluttajat olivat niin tolaltaan. Suruissaan. Mä en edes tiedä, kuka tarkalleen tuo Sari S on, en juurikaan kyseistä kanavaa kuuntele. Silti, noiden toisten niin aidon kuuloinen suru sai mutkin itkemään. Suruahan tuo mun kohdalla ei sinänsä ole, mutta joku empatianappi mussa on kai aika herkkä. 
Tarun postaus sai multa taas itkun tirahtamaan.


Käperrys
Ihmettelin suuresti taas kerran tätä. Harvoin näitä käy, mutta välillä kumminkin. Olin paikalla, kun ihminen hiiltyi lapselle. Huusi, normaalista poiketen, komensi vähän kovempaa. Ja ihan syystä. Asia ei sinänsä liittynyt muhun millään tavalla, olin vain sivustaseuraaja. Silti, heti paikalla kun huuto alkoi, mulla meni sydän ympäri ja huomasin, että henkisesti käperryn. Mietin siinä hetkessä, että juuri  käpertyminen on oikea sana. Jotenkin menen sisäisesti piiloon, turvaan, jotain. Haluan juosta karkuun, mennä sängyn alle piiloon. En tiedä, mistä tämä tulee. Siitä nyt ainakin, etten ole tottunut huutamiseen ja räyhäämiseen ollenkaan. Mä en tee niin, en edes osaa. Mun kodissa ei tehty niin. Mun 20 avioliittovuoteni aikana ei kukaan tehnyt niin. Mistä tuo kamala olo silloin sitten tulee? Onko se tottumattomuutta? Mitä tapahtuisi, jos joku räjähtäisi mulle jostakin oikeasta asiasta? Miksi tulee hyvin inhottava käperrys-olo? Mistä se juontaa juurensa?

Hätäily
Tänä talvena muhun on iskostunut uusi tunne. Aiemminkin puhuin autoilusta, josta meinaa jostain syystä tulla mulle jonkinsortin "ongelma". Osansa tekee se ojaan pöhäytys ja varmasti osansa tämä maalla elo, kun tiet ei välttämättä ole ollenkaan aurattuja. Ja toki tämän talven lumimäärä.
Mä jännitän nyt vähän joka kerta kun lähden, kun koulumatkaa kertyy nyt vajaa 50 km suuntaansa. Huomaan kyttääväni säätä (jota en ikinä muuten tee)ja varaan aikaa 2 tuntia tunnin sijaan. Vähän sellanen kylmä hiki on koko ajan. Isoilla teillä menee kivasti, mutta pienillä.. Haluan tämän inhottavan olon pois! Siihen auttaa kai kevät ja kesä.

Blogiväsymys
Onko se tunne? Kai se jonkinlainen, tavallaan, on. Huomaan, että tekee kyllä mieli kirjoittaa, mutta muiden tarinoita luen vähän tylsänä, enkä oikein saa kommentoitua mitään. Jotenkin ei vaan ole minkäänlaista -ainakaan järkevää- sanottavaa.
Annetaan olon olla, ehkä tässä on sitä kaikkea muuta nyt niin paljon, että kapasiteetti ei vain riitä.

Ärsytys
Ekana päivänä koulussa esiin pomppasi parhaiten henkilö, jolle mikään ei ollut hyvin. Lähtökohtaisesti lauseen asettelu oli jo nariseva ja jollakin tapaa ikävän provosoiva. Mietin, miksi ihminen edes on tuolla koulussa, ihan kuin hänet olisi pakotettu sinne. Tulevaa ammattia ajatellen tuo asenne ei pitkään kanna. Toivotaan, että homma muuttuu ja huomaan käsitykseni vääräksi.
"Onks tonne niinku tarkotus nähdä?" narisevalla ja kyllästyneellä äänellä. Jokainen asia, oli se sitten iso taikka pieni! Aikuinen, mun ikäinen ihminen ja asenne tuo. Öh. Hyvä esimerkki, millainen ei pidä olla. Mä olisin itse ehkä kysynyt vain, onko tekstiä mahdollista saada suuremmaksi. Tuo nyt oli vaan yksi ja pieni esimerkki. Ihmiset, joilla on aina kaikki huonosti, on raskaita.

Turhautumisraivo. On tunne itseä kohtaan. Oli koulupäivä, jolloin musta tuntui, etten vaan kykene enkä pysty enkä osaa mitään. Päivän päälle pää oli sekaisin, kohisi tietotulvaa. Itketti, näin painajaisia ja koko yö meni ihan plörinäksi omien ajatusten ja turhautumisen takia. Vollotus pyrki silmistä ulos. En muista näin kurjaa ja kateissa ollutta oloa piiiiitkiin aikoihin olleen.
Seuraava päivä lohdutti, en ollut ainoa. Enkä varmaankaan niin tyhmä kuin ajattelin. Kyllä se siitä.

Vastahanka
Huomaan, että jos joku vaikkapa Facessa koko ajan tuuttaa hyvin provosoivasti asioita tai jos jokin firma mainostaa ja oikein tuputtamalla tuputtaa, mulle tulee selkeä vastareaktio. En varmasti mene siihen firmaan tai äänestä Väyrystä. 

Yksin ajaessa ehtii miettiä ja analysoida ihan kaikkea. Teen siitä muutenkin liikaa ja väsytän iteäni suotta. Eilen illalla päätin, että laulan koko kotimatkan, niin ajatukset ei  mahdu kyytiin. Auttoi! Kurkku tuli kipeäksi :-D

Listalla on vain murto-osa viikon tunteista. Joskus sitä miettii, voisiko sitä tuntea vähän vähemmän. Tai edes sillä keskilevelillä, eikä niin, että aina ollaan ääripäissä. Herkkyys on varmasti osaltaan sisäänrakennettua, mutta voi kai sitä oppia olemaan vähän vähemmän tunteva? Vaikka onhan siinä hyvätkin puolensa. 
Toisaalta, viikko on ollut rankka. Niin paljon monenmoista uutta, opeteltavaa, muistettavaa, jännitettävää, iloista, innokasta ja naurattavaa. Koetan ajatella, että tämä kyynelehtiminen kaikesta, on varmaan aika normaalia mulle nyt. Koska kapasiteetti alkaa tältä viikolta olla 150% paremmalla puolella. 
Luojan kiitos edessä on hiljainen viikonloppu. (katsotaanko, huomenna mä muka kuolen tylsyyteen ;) )

Lähden kauppaan. Katsotaan, mitä tunteita juustopaketti mussa saa tänään aikaan.

torstai 31. tammikuuta 2019

Pyykkietikka ja sytytyskävyt

Pyykkietikkaa, itsetehtynä, mä olen käyttänyt jo useamman pullon. Halpaa ja ekologista. Ei tarvitse edes ostaa kaupan valmista versiota, jossa todellakin on katteet kohdillaan, vaan voi hyvinkin helposti tehdä itse! Ihan perus väkiviinaetikkaa kaupasta ja mukaan pari tippaa eteeristä öljyä, ihan minkä tuoksuista ikinä haluatkaan. Viimeksi pidin pullollisessa etikkaa muutamaa kuusenkerkkää yön yli likoamassa, mieto tuoksu tarttui siitäkin. Toisinaan olen lorauttanut ihan pelkän etikan koneen lokeroon ja hyvin toimii! Raikastaa ja pehmentää pyykin kivasti, tekee hyvää pesukoneelle, eikä saastuta. Ja ennenkaikkea, on halpaa. Koneesta otettaessa pyykki tuoksuu miedosti etikkaiselle, mutta kuivuttuaan pyykki ei tuoksu enää miltään (paitsi tuoksuaineelle, jos sitä on käytetty). Kauniiseen lasipulloon aine, kivat koristelut ja voila! Suosittelen!!



Sytytyskävyt on mulle yksi arjen helpottaja. Kun lämmitetään puilla, on pesien sytyttäminen ihan arkea ja välillä tuppaa olemaan kiirekin saada mökkiä lämpimäksi. Kuten tiedämme, vanhat pesät ja hormit elävät usein ihan omaa elämäänsä ja toimivat ihan niinkuin haluavat. Vallitseva sää antaa vielä oman mausteensa. Välillä vetää liikaa ja joskus liian vähän. Okei, toisinaan myös sopivasti. Jokatapauksessa; ilman sytytyskäpyjä olisin menettänyt malttini jo moneen kertaan. 
Tuttava kerää mulle koko talven kynttilänjämiä ja taas sain aimo pussullisen. Kesällä keräämäni kävyt ovat odottaneet steariinikastettaan malttamattomana. Samoin kuin rooliaan takkuvarmana puuhellan sytyttäjänä. Tätäkin voin vain suositella. Ja miten mukavaa puuhaa näiden tekeminen onkaan! 



Kävyt jäi kuvaamatta, mutta nämä sytytyssipsit toimivat myös! Vanulappuja kastettuna steariiniin, ja hyvin pelittää.