lauantai 13. lokakuuta 2018

Syyskranssi

Kävin erään autiotalon pihalla vaahteranlehtivarkaissa ja olo oli kuin hurjalla rosmolla ikään. Koko ajan tuntui, että joku karjaisee selän takana puuhistani. Hihittelin itsekseni ja kehitin selityksen ja lieventävät asianhaarat oli jo valmiina kielellä.. Ei ilmestynyt kukaan (höh). Kaahasin silti sataa pois.

Rautalankaa, vaahteranlehtiä, mustikanvarpuja ja rullalankaa. Niistä on tämä kranssi tehty. Pinnalle suihkin vielä vähän hiuslakkaa, kestää ehkä vähän pidempään.



lauantai 6. lokakuuta 2018

Uutta ja ihmeellistä

On se! 
Kaiken sen muun lisäksi tarjoutui yhtäkkiä tilaisuus osallistua koulun valintapäivään, joka hyvin sattuessaan jatkaisi mun suunnitelmia eteenpäin. Muutama päivä oli aikaa valmistautua, mutta en ottanut siitä ihan hirveitä paineita. Osa asioista vaan on sellaisia, ettei voi muuta kuin olla oma itsensä. Jännitti toki ihan kamalasti, mutta... "No, mä oon mä ja jos ei kelpaa, niin sitten se paikka ei oo mulle. Ihan turha esittää muuta kuin on, koska opiskeluaikana se paljastuu kuitenkin", koetin itselleni lempeästi jutella.  Kirjallinen tehtävä meni omasta mielestä ihan hyvin ja haastatteluosio myös. Silti ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Useampi viikko menee ennenkuin valinnat on selvät ja tietoa tulee. Yritän siis unohtaa koko jutun.
Ajelin siis kaupunkiin, jossa en muista olleeni ikinä ennen ja löysin itseni hienosti perille.  Valintapäivän mentyä niin hyvin  ja sen kunniaksi päätin etsiä yhden kirppiksen ja poiketa siellä. Ja hip hei, tein löytöjä! Aivan tuliterät kengät kolmella eurolla! Ja vielä toinen löytö, ihana vanha pinnatuoli. Kuusi euroa! Netissä niistä pyydetään välillä viittäkymppiä. Kaksi meillä jo on, enää toinen pari löytämättä, jippii. Silmissäni näen pinnatuolit erivärisinä, ihanina, keittiön pöydän ääressä. Vielä kaipaa vähän aikaa ja salapehmittelyä ;)
Mun "uuden uran" tsekkaaminen alkoi ja pää on ihan pyörällä. Aika hullua hypätä ihan täysin tuntemattomaan ilman minkäänlaista ennakkotietoa. Jos olet vaikkapa toimistoihminen, tai oikeastaan nyt mikä tahansa ammattilainen vain, kuvittele meneväsi vaikkapa laivan konehuoneeseen pyörimään ja ihmettelemään. Aivan pihalla kaikesta, mitä tapahtuu, mitä tehdään, miksi ja kenen kanssa. Paljon uusia ihmisiä, niin työkavereita kuin "asiakkaitakin". Mutta päivä ja asia kerrallaan. Olen koettanut tolkuttaa itselleni ettei ne voi odottaa multa juurikaan mitään ja ne myöskin tietää sen. On vaan hiljennettävä omat syyllisyydentunteet sun muut. Työ on niin erityyppistä kuin se, jota olen aina tehnyt, etten osaa oikein suhtautua siihen "työnä". Kukaan ei juokse, ei ole kiire, hektisyydestä ei tietoakaan. Ihmiset ehtii töiden lomassa jutella ja neuvoa. Ja niin tässä työssä kuuluukin, jutella. Ja hei, vessaankin voi mennä koska vaan. Tämä kaikki on niin kum-mal-lis-ta!
Se, että sain kahdelta työtä kanssani tekevältä mieheltä  kehuja jo ekan viikon aikana, on nostanut hurjasti itsetuntoa. 
Kausivaloja olen vähän viritellyt ja koettanut käydä lenkillä (aaltoja!!), pitääkseni pään kasassa. Työasiat pyörii mielessä, mutta se nyt on tässä kohtaa luonnollista. Koetan ottaa iiiihan rauhassa.
Viikonloppu on edessä ja kyllä se varmaan ihan tarpeeseen tulee. Paljon ulkoilmaa ja syyspuuhia suunnitteilla, kotoilua ja bonuslapsia. Omiakin kenties, toivottavasti <3

Kaunista ja hyvää viikonloppua sulle.  




maanantai 1. lokakuuta 2018

Tulta päin!

Otsikko on itseasiassa aika harhaanjohtava, sillä ajatuksena oli kirjoittaa tulevasta talvesta. Kylmästä ja pimeästä. Tomerasti sitä päin on kuitenkin vaan mentävä, halusi tai ei.  Jostain syystä tuleva talvi ahdistaa tänä vuonna ihan kamalasti. Onko syynä suuri kontrasti kesään ja syksyiseen etelänmatkaan, jolloin aurinkoa ja lämpöä on tankattu urakalla? En tiedä, mutta talven tuloa mielelläni pitkittäisin vielä pitkään. Hyvin pitkään.

Ihania ja  romanttisiakin ovat ajatukset villasukista, vilttiin kääriytymisestä, kynttilöistä ja lukemisesta takkatulen loimussa kuumaa punaviiniglögiä hörppien...  Ihania ovatkin, mutta miten usein ja nautinnolla sitä oikeasti tapahtuu? Ikävä sanoa, tai olla realisti, mutta osaan helpommin kuvitella jäiset aamut kylmässä autossa, kun penkinlämmitin ei toimi, kylmät lattiat ja vilunpuistatukset aamulla lämpimän peiton alta noustessa. Tai tulevan kolaamisen väsyneenä päivän jälkeen, kun lunta on tullut 20 senttiä. Tai tunnottomaksi jäätyneet varpaat pienen lenkin jälkeen. Tai lasien raappaamisen aamulla ja illalla ja vähän joka välissä. 
Noh, valittaminen ja itsensä lietsominen talvi-vihaan ei luultavasti juurikaan auta, tänäkään vuonna. Tulta, eli talvea päin, on vaan mentävä ja koetettava keksiä kaikki mahdollinen apu. Kirkasvalolamppua olen katsellut netistä ja pohtinut, mahtaako se oikeasti auttaa. Dee- vitskut on vielä apteekissa, mutta sentään mielessä jo. Ulkolyhtyjä virittelen pikkuhiljaa, villasukkia löytyy.  Kalaöljykapseleita aloin jo popsia ja koetan pitää mielessä virkeiden vihannesten tärkeyden. Hortoilutuotteita on kaappi pullollaan, joten vitskua luulisi ainakin olevan lisättäväksi vaikka vähän joka paikkaan. Avantouinnin aloittaminen uudelleen on harkinnassa, mutta sinne on vähän ajomatkaa. Saattaa kaatua , tai sitten ei..

Joulu, ihanaa, tulee taas ja pari muuta kivaa juttua on jo talvelle tiedossa. Mieli täytyy vaan pitää virkeänä ja hyvänä, ehkä sen pimeän kaudenkin sitten taas kestää. Hyvä ja positiivinen mieli on aikalailla kaiken aa ja oo. 
Mitä konsteja sulla olisi talven varalle? Millä vinkeillä lähtisit kohti talvea? Miten viluinen kissa oppisi pitämään talvesta muutakin kuin lasin takaa?


tiistai 25. syyskuuta 2018

Kivusta

Paljon ollut nyt joka puolella tekstiä kivusta ja siihen liittyvästä.  Nyt, kun asian kanssa olen viitisen vuotta elänyt, olen jotain jo oppinut. Olen sitä mieltä, että siihen täytyy tottua ja opetella elämään sen kanssa. On niitä jotka  ovat sitä mieltä ettei se ole edes mahdollista  ja niitä jotka sentään yrittävät. Ja ihan kaikkia siltä väliltä. Totuushan on, että kaikki kipu ei vaan häviä, lääkkeistä huolimatta. Toisaalta taas kaikkien kipuja ei taas edes hoideta, vaikka potilaalla siihen tarve olisikin. 
Ajattelen, että aika on se, joka osittain tekee tehtävänsä. Kun kaikki sairaudessa on uutta, etkä ole yhtään sinut minkään asiaan liittyvän kanssa, on kapinointi varmaankin aika normaali tapa. Näin tein itsekin.
Kun aikaa kuluu, huomaa kuin itsestään, että on helpompaa. Eivät ne kivut ole kadonneet minnekään mutta niiden kanssa on oppinut elämään. Oppinut sietämään, tyytynyt. Oppinut ajattelemaan eri tavalla, toimimaan eri tavalla. Toisinaan ennaltaehkäisemään, toisinaan sietämään. Välillä luopumaan. 
Jos tappelee vastaan ja vihaavihaavihaa, on olo entistä hankalampi. Omaa kokemusta on. Paljon.
Ei se poistu, mutta usemmiten sitä sietää paremmin, kun edes mieli on paremmalla tolalla. Ja sitä kokemusta. 
On ihan turhaa sanoa, että kipuun tottuu tai että kivun sietää, kun vaan yrittää. Ei se pidä paikkaansa. Kuitenkin, paljon on kiinni pään sisältä ja siitä asenteesta, millä asiaan suhtautuu. Ja mihin asioihin keskittyy. 

Ote eräältä päivältä:

"Autolla ajo, sattuu aikalailla, mietin pysähdynkö kävelemään. Ajattelen kumminkin, että kestän vielä hetken. Laulan täyttä kurkkua ja vemppaan vasenta jalkaa niin paljon kuin ajaessa pystyy. Sattuu, mutta keskityn lauluun. Ihan kohta pysähdyn, vielä vähän matkaa.... Alkaa koskea jo niin, että hiki tulee otsalle ja alkaa oksettaa. Enää muutama kilometri... kyllä mä jaksan, ihan kohta oon perillä...Kaupunki ja liikennevalot. Tänään ne eivät ole puolellani, punaisia punaisten perään. Kytkimen painaminen tuntuu epätoivolta, mutta on vaan pakko. Puren hammasta ja laulan. Välillä koetan hengittää syvään. Punaisen valon ollessa päällä, sekunnit triplaantuvat. Puuh..puuh...hengitä Helmi, hengitä.  Huomaan että musiikin rytmissä naputtava käsi miltei jo hakkaa rattia. Sattuu. Ihan kohta perillä, ihan kohta... Valo vaihtuu ja jalka meinaa krampata kun nostan kytkintä. Mutisen kirosanoja ja tsemppaan itseäni. Selvisin valoista! Vielä vähän matkaa ja olen määränpäässä. Pääsen kävelemään ja tuuli kuivaa jo otsalla helmeillyttä hikeä. Sattuu toki, muttei enää niin paljon. Huh. 
Lähden kävellen asioille ja koetan taas nauttia syyspäivästä. Muunmuassa verotoimistossa :-D 
Muutama tunti ja ajan takaisin kotiin. Tällä  kertaa pysähdyn kaksi kertaa. "


Ajattelen, että pääosin minä kuitenkin hallitsen kipua, eikä päinvastoin. Kokonaan en saa pois, mutta ei se saamari mua myöskään määrää! Ainakaan 24/7. Piste. 
Tämä ei myöskään ole säälinhakupostaus vaan enemmäkin kertomus yhdestä pienestä hetkestä arjessa. Toisinaan tyhmiä hetkiä on monta, toisinaan vaikka vain yksi. Riippuu päivästä. Saa tämä ehkä jonkun ajattelemaan, ettei kaikki ole aina sitä, miltä se näyttää. 

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Urakkahommia

Ollaan jo reippaasti yli puolen kuun. Osa siitä kaikesta on jo takana ja osa edessäpäin, mutta yhä piisaa puuhaa, ihan yli oman tarpeen. Koetan psyykata itseäni, että asiathan on jo paljon selvitetymmällä tolalla kuin kaksi viikkoa sitten, ei pitäisi olla mitään hätää.. Onneksi on sitä kaikkea ihanaakin vähän joka välissä <3
Poissa maasta oli just niin ihanaa kuin muistin ja kuvittelin. Toki sieltäkin matkattiin kotiin katkenneiden hampaiden ja ison huolen kera, mutta silti. En minä, mutta seurueesta yksi. Hitto, että voi ihminen kuulkaa pelästyä! Jotakin etiäisiä mulla taas tästäkin oli, koska muistan miettineeni alkuviikosta, että harvemmin tulee ajateltua etukäteen, mitä tehdä vieraassa maassa, vieraissa paikoissa, iltapimeällä, jos jotain sattuu. Ja niinpä sattui. Noh, tämäkin asia on hoidossa. Luojan kiitos, että on olemassa matkavakuutukset!
Tavaralaatikot purkautuvat ihan reipasta tahtia ja mielikuvitusta saa käyttää. Konkretisoidakseni ajatusta kehotan miettimään omaa kotiasi ja sitä, että joku nyt toisi sinne toisen kodillisen tavaraa. Minne ne panisit? No, mielikuvitusta ja kaikkea mahdollista olen nyt hurjasti käyttänyt. Ja onneksi on tuo nuorimmainen, joka tarvitsi omaan uuteen kotiinsa yhtä sun toista. 
Vanha koti tuolla 70 kilometrin päässä odottaa siivoajaa. Sinne sitten huomenna. Motivaatio on sitä kohtaa nolla, mutta tehtävähän se on, ei auta. No, sitten sekin on tehty. 
Puhelin on soinut erittäin paljon, soittaa työvalmentaja, soittaa työkokeiluni isompi pomo, hetken päästä pienempi pomo. Soittaa erään opiston opo ja eläkevakuutusyhtiökin soittaa. Kaikki liittyy tulevaisuuteen ja tuntuu sotkulta päässä. Koetan vaan mennä asia ja päivä kerrallaan. Eiköhän jo ensi kuussa olla taas viisaampia. 
Kotivakuutuksia pitää yhdistää/lopettaa, samoin puhelinliittymiä. Netti pitää katkaista ja sähköt kanssa. Muuttoilmoitus ja osoitteenmuutokset. Sairaala antaa odotuttaa tuloksia. Joudunkohan mä vaihtamaan sairaalaa... Kuulutaanko me samaan kirjasto"ryhmään", ei vissiin, sekin tulisi hoitaa. Vanhempi pesukone nököttää keskellä pihaa. Vanhassa paikassa odottaa sohva kaatsille vientiä (ei kelpaa enää kenellekään). Lainaa kärry, hommaa kantaja ja peräkärrykuski."Vanhan" työpaikan kanssa pitää setviä maksamattomat lomat ja niiden maksu. Uusi työtilanne vaatii uuden verokortin ja tässä tapauksessa vaaditaan fyysistä paikallaoloa verotoimistossa. Aaargghh.. Ei tässä ole varmastikaan edes kaikki, mutta kieltäydyn ajattelemasta. Yksi asia kerrallaan ja muut pois mielestä, näin psyykkaan itseäni. Asia kerrallaan. Asia kerrallaan..
Ensi viikolla haastattelu mahdolliseen opiskelupaikkaan. Nuorimmainen tarvitsisi jonkinmoiset 18-vuotishömpötykset ja kaverit kyselee tupareita. 
Pyykkiä, ruokaa, remontintynkää, bonuslapsia.. 

Ei  mene kauaa kun tämä kaikki on hoidettu ja sitten mä relaan. Ai niin, mähän menen töihin! Relaan siis ainakin iltaisin. Ja todennäköisesti keksin, että mulla on tylsää :-D





                        On niitä rauhan hetkiäkin <3


lauantai 8. syyskuuta 2018

Syyskuussa todella rytisee!

Tiedostan, että tulossa on rankka syksy. Vaikkakin kiva, ihana ja odotettu, niin pakkohan sen on olla pääkopalle raskastakin. 
Nuorimmaisen kotoa muutto, tyhjän pesän syndrooma, oman kylän -ja monen rakkaan ihmisen siellä- "jättäminen", uuteen kylään asettuminen, uuteen taloon asettuminen, ihan oikeasti yhteen muutto ja kaiken lisäksi mulla alkaa työt!! Luit oikein. TYÖT. Eläkevakuutusyhtiön kautta olen ainakin seuraavat 3 kk ihan totaalisen uudessa paikassa ja totaalisen uudella alalla. Hiphei ja hitto että jännittää! 
Alkaa arki. Jos viimeiset puoli vuotta on pääsääntöisesti saanut herätä ilman kellon soittoa (mikä on taivaallista), on jo yksistään aamuherätykset outoja. Sielläkin on itsestä kaivettava kaikki potku. Eikä siinä vielä kaikki! Viikon olen kokonaan poissa molemmista maisemista. Näiden kaikkien samaan kuukauteen kasautuessa sen on vaan jollakin tapaa pakko tuntua ja näkyä. Mieli tekisi  kovasti aloittaa joku uusi harrastus, nähdä kylän systeemejä, ihmisiä jne, mutta tajuan, ettei se taida olla nyt viisasta. Ehkä tuossa kaikessa muussa on nyt ihan tarpeeksi opettelua, mietittävää ja ihmeteltävää. Selvittävää. 
Ainoa, jota tosin olen ajatellut jo vuosia, on postcrossing. Jollakin tapaa se on kiinnostanut jo pitkään, mutten ole saanut asiaa vietyä eteenpäin. Kesän ajan olen sitä jo hinkunut enenevissä määrin, mutta olen odotellut osoitteen vaihtumista, jottei tule sen suhteen sählinkejä. Postcrossing on kuitenkin halpaa, eikä sido mihinkään vuorokausi- tai viikkorytmiin. Pientä kivaa sillointällöin, sen voin ehkä itselleni suoda :) Tosin, kiloja se ei kyllä karista. Luultavasti jotakin tuunausta tai muuta pikku sähellystä kehitän uudessa kodissa itselleni kumminkin... 
Tuntuu hassulta puhua uudesta kodista ja yhteen muuttamisesta, niinhän se on suurimmassa määrin nytkin ollut. Vaan nyt ei ole enää sitä paikkaa, mihin "voi" poistua välillä. Eli enemmänhän tämä taitaa olla päänsisäinen juttu. Pitkäänhän olen käynyt nukkumassa yön tai kaksi "omassa kodissa" ja haahuillut kuin vieraassa paikassa osaamatta kunnolla edes nukkua. Olen käynyt siellä  pääasiassa ihmisten vuoksi. No, osa ihmisistä jää ja osa muuttaa ja tapaamiset pitää vaan sovittaa ja järjestää, niin yksinkertaista se on! (huomaatteko pienen syyllisyydentunteen, jota koetan karistaa harteiltani. Vai voiko nainen 46 v tuntea syyllisyyttä siitä, että muuttaa rakkauden perässä ja jättää osan sukulaisistaan?) Ääh, ei kyllä voi eikä saa! Enkä mä ketään jätä! Hyvänen aika, moni suku asuu satojen kilometrien päässä toisistaan ja selviävät silti!! Kyllä mekin selvitään. Nih!!Ja niin, ne pyöräthän pyörii myös toiseen suuntaan, eli mun luo. Eihän se olekaan niin, että mun aina tarvii.
Jep, pientä palopuhetta itselle *virn*. Voihan se olla niinkin, että me ollaan melkein liian yhteenhitsautunutta sakkia. Vai voikohan sellaista edes olla? 
Niin se vaan kai on, että nyt jos koskaan, pitää ja saa olla itselleen armollinen. 
Ja SILTI tää kaikki on ihan huippua ♡



                        Olen koettanut muistaa leikkiä ruualla.



Postcrossing 

Postcrossing Wikipedia