maanantai 20. toukokuuta 2019

Kauan sitten tuomien kukkiessa


Tuomien aikaan mua hymyilyttää usein. Siksi, että tuomet ovat ihania ja tuoksuvat hyvälle, oma nenäni kun sitä sietää. Tuomeen liittyy myös vahva muisto, joka vuosien päästäkin tulee joka ikinen kevät mieleen. 
Sinä vuonna kevät oli  myöhemmässä kuin nyt. Oli kesäkuun eka viikko.
Se oli se kesä, kun pääsin yläasteelta. Mulla oli sokkotreffit yhden pojan kanssa ja ajeltiin ympäriinsä pojan isältä lainatulla autolla. Jotenkin päädyimme luonnonsuojelualueelle, jossa käy paljon ihmisiä ja on paljon katsottavaa; on lampea, näkötornia ja muuta. Tuona perjantai-iltana väkeä ei juuri ollut. Jossakin kohtaa (hermostuksissani varmaan?) olin napannut tuomesta oksan, jota pyörittelin käsissäni. Kun lähdön aika tuli ja oli aika taas istahtaa pelkääjän paikalle tuohon sinapinkeltaiseen autoon, totesi tuo sulhasehdokas kulmiensa alta vilkaisten: "Et kai sä oikeesti aio tota autoon sisälle ottaa?" No en mä sitten ottanut, oikeasti en edes tajunnut, että mulla oli moinen. Jätin sinne. 


Jostain syystä tämä pieni asia palaa mun mieleeni joka ikinen vuosi, keväällä tuomien kukkiessa ja mua hymyilyttää. Pojasta tuli aikanaan lasteni isä ja yhteistä taivalta kuljettiin 25 vuotta. Jälkeenpäin voi todeta, että tuosta lauseesta olisi jo pitänyt arvata pojan olevan aurinkoakin tarkempi mies ja rikkumaton siisteysintoilija. Oikein hyvä mies kuitenkin.






Täälläkin joku muisto lasten isästä.


keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Toukokuun viidestoista

Ramppaan koululla innoissani koska tykkään siitä hirveästi ja vaikka bensa maksaa kamalasti ja 
vaikka ärsyynnynkin toisista jota valittaa ja ruikuttaa kaikesta joka mun mielestä on ihan turhaa
ja ajattelen salaa että etpä ole paljoa nähnyt kun jaksat aina nillittää
samalla kadun ajatuksia koska voihan se olla nähnyt ja silti valittaa

Huomaan olevani aika poikki enkä yhtään jaksaisi mitään ylimääräistä
bonuslapsikin ärsyttää ja taas on huono omatunto koska eihän se sille mitään voi että on lapsi ja että mulla on ehkä stressi tai joku muu ihmehomma eikä musta tunnu itseltäni

Yöllä mä herään kun mies tönii ja muistuttaa että hengittää pitää ja sama toistuu yöstä toiseen enkä jaksa asialle tehdä mitään
mutta pää tuntuu yhä omituiselta ja olo on hutera ja tomera yhtäaikaa
paljon pitäisi ja mitään ei jaksa ja yksinolo on ihanaa ja nukkuminen

Mutta pakko jaksaa koska juhlat lähestyy ja töitä ja koulua pitää käydä ja kotonakin on asioita joita vaan on tehtävä koska
enhän voi vaan maata ja odottaa että pää paranee ja kirkastuu ja pyykitkin olisi kuivia ulkonarulla

Työpäivän aamuna olo on taas inhottava mutta menen kiltisti koska pitää ja vaikka mies patistaa lääkäriin ja yöllä taas hengitysmuistutteli ja verenpainemittari huutaa punaisella

Tuntuu luuserilta ja petturilta ja inhottavalta kun kun pariin viikkoon en töissä ole ollut vaan koulussa ja heti sitten kyselen onko mitään tärkeää ja juttelen oireista ja huimaa  
Se kyllä tuntuu hyvälle ja ärsyttävälle kun huolestuvat ja patistavat ensiapuun ja sanon kyllä jaksavani ja käyväni vaan nopsaa lääkärissä 

Lääkäriä en saa joten menen kotiin lepäämään  pitäen puhelinta kädessäni koko ajan jotta voin soittaa pilliauton jos olo pahenee ja istun keittiön pöydän ääressä ja katselen loikkivaa pikkujänöä 
Olisi tärkeää nähdä lapsia ja oli sovittu näkevämme koska tytöllä on päivä jota ei toista enää ikinä tule, mutta olo ei nyt anna myöten ja mielessä on että miksi kohtelen iteäni näin vaikka kenen tahansa muun olisin jo raahannut lääkärin pakeille

Mutta huomenna sitten mä kerron lääkärille näistä kunhan vielä tämän päivän ja yön selviän ja sitten voin ottaa vähän lisää lääkettä ja jatkaa taas touhujani ja kaikki on hyvin 
ja kohta on nuorimmaisen juhlat ja mulla kesäloma ja kesä on melkein jo täällä ja kaikkea ihanaa kasvaa maassa  ja lapsetkin on isoja ja ihania ja kissa tahtoo taas ruokaa
ja kohta mä olen taas terve ja aika oma itseni 

ja onneksi illalla saan nukahtaa rakkaan kainaloon 


maanantai 13. toukokuuta 2019

Ystävyysahistus

Asia, joka on ahistanut jo jonkin aikaa, on ystävyys. Jossakin postauksessa asiaa pienesti sivusinkin, mutta ajattelinpa nyt jäsentää päätäni ja pohtia asiaa. Ehkäpä saan teiltä valaisevia näkökantoja, jopa kokemuksia? 
Kuulun seitsemän naisen ryhmään, joka tapaa about kolme kertaa vuodessa. Useamminkin, mutta kaikki pääsevät paikalle about 2-3 kertaa.  Olemme käyneet teatterissa, keikalla, haravoineet, uineet, mökkeilleet, ulkoilleet, talkoilleet, tehneet ruokaa, saunoneet. Matkaa on takana lähemmäs 20 vuotta. Sen aikana on erottu, karattu, synnytetty, kohdattu kuolemaa, sairastettu, muutettu, kipuiltu ja iloittu.  Ihan kaikkea! 
Muutamia vuosia sitten mulla oli ekaa kertaa olo, etten enää ole kotonani tässä porukassa. Huomasin muuttuvani joukossa hiljaisemmaksi ja vain kuuntelevani toisten juttuja, jotka ei enää kuulostaneet minulta. Huomasin nauravani väkinäisesti toisten räkättäessä. Aina kun kehtasin, peruin sovitun. Jälkeenpäin harmitti, olisihan siellä saattanut olla kivaa, niinkuin ennen.
En voi sille mitään, että en viihdy enää seurassa, jossa luodaan uraa, ollaa kokoajan kiireisiä ja voivotellaan sitä, edustetaan zontajakaikenmaailman-naisissa, ostetaan uutta, eletään (mun silmään) hulppeasti, luxuslomaillaan, ja koko ajan tuodaan kaikkea sitä julki. Jotenkin sellainen vähempi ja aitous puuttuu. Jutellessa ei oikein ole enää mitään yhteistä, koska meidän elämät on vaan niiiin erilaiset. Tärkeää on myös aina tavatessa, juominen. Ja se, että sitten umpi- (todellakin umpi) kännissä itketään huonoa parisuhdetta ja muuta. Seuraava päivä menee sitten siihen paranteluun, kun minusta sen voisi viettää kivemmin yhdessä, kun kerran harvoin nähdään, jotain puuhaten tai vain yhdessä ollen ja jutskaillen. Joisin mielelläni viiniä sillai sopivasti.
Huomaan myös, että yksi toinenkin on alkanut siirtyä ikäänkuin samalla "puolelle" mun kanssa. Huomaan, ettei hänkään voi oikein hyvin tässä seurassa. Miten senkään voi ottaa puheeksi, ilman, että loukkaa häntä tai ketään? Tai jos oma fiilis onkin ihan väärä? 
Mikä mua vaivaa? Eihän ystävyyden pitäisi olla tällaisesta kiinni? Voiko ystävyys vain kaatua? Onko se syy kadota, jollei enää viihdy? Eikö se ole ystävyyttä, että kaikki ovat omia itsejään? Onko sitten väärin voida huonosti jos toiset voivat hyvin? Miksi mua ahdistaa? Olenko kateellinen? En ole, omasta mielestäni. Jotenkin vaan jutut eivät enää kohtaa. Huomaako ne muut mun fiiliksen? Tuntuuko niistä samalta? 

Mitä tässä sitten voi tehdä? Enhän mä hauluaisi heitä menettää, mutta en mä myöskään enää viihdy. Tapaamiset on vähän pakkopullaa ja tulee keksittyä tekosyitä. Auttaisikohan aika? Jos vaan sinnittelee mukana, ehkä se tästä? Mitä olet mieltä?

Hirveän surullista tämä ainakin on. 

maanantai 6. toukokuuta 2019

Tällä hetkellä..

Hei, olen ja Helmi 47 vee ja just tällä hetkellä.....

- OLEN rasva ja sokerikoukussa
- OLEN Syke- koukussa
- KUMMASTELEN sitä, miten superinhottavalta verenpaineen mitaaminen voi tuntua. Ihan hirveän epämiellyttävää!
- KOETAN sietää normielämäni ulkopuolella olevan ihmisen ihmeellistä ja aivan tuulesta temmattua pikku piikittelyä
- STRESSAAN. On niin paljon kaikkea nyt. Tulispa jo kesäloma. Oikeasti mulla ei sitä edes olisi, mutta..
- ÄRSYYNNYN pienistä, ylläolevasta johtuen
- PIDÄN ne kuitenkin sisälläni, koska mä olen mä
- AJAN tällä viikolla taas paljon ja olen vasta myöhemmin illalla kotona
- ILOITSEN, että näen koulutovereita pitkästä aikaa
- HOIDIN tänä aamuna hirmuisen monta rästissä olevaa asiaa
- NUKUIN viime yönä hyvin
- HURMAANNUN keväästä ja kaikesta, mitä maasta puskee
- KIUKUTTELEN hiljaa itsekseni naksuvalle korvalle ja kipeälle jalalle
- TOIVON että opin sietämään stressiä
- OPETTELEN sitä
- PSYYKKAAN itseäni sanomaan tällä viikolla kysyttävään asiaan EI. Se vaan ei tee mulle hyvää nyt
- ELÄN sivussa koko ajan myös lasteni elämää, varmaan liikaakin. Mut ku... 
- RAKASTAN tätä kodin tunnelmaa. Ja tota ukkelia.
- OPETTELEN pitkäjänteisyyttä remppa-asiassa. Ei tapahdu niin ei tapahdu, vaikka mä kuinka haluaisin! 
- HALUAISIN Kreikkaan
- TUNNEN suurta onnellisuutta
- LÄHDEN nyt kohti koulua. 

Ciao!

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Vanha vastaan uusi

Tuntuu hullulta, miten erilaisista elämistä sitä on onnellinen. Silloin, kun elin sitä "ensimmäistä" elämääni (25 vuotta), rakennettiin hieno talo. Oli astioita ja kattauksia ja sisustusta ja kaikenlaista. Aika sellaista tavallista lapsiperhe-elämää silti, mitään kroisoksia ei koskaan oltu. Pärjättiin ison lainan taakan alla. Silti oli toisinaan rahaa laittaa merkkiastoiihin, upeisiin verhoihin ja käydä etelänlomillakin. Ei vuosittain, mutta kuitenkin. Muistan, miten kamalan tärkeää oli valita yhden seinän sävy. Oliko se tummempi vai vaaleampi sininen, joista oikeastaan ei kunnolla erottanut edes eroa :) Oli juhlapyhät ja vieraita ja hienoja kattauksia. Jaksoin ja viitsin väkertää lapsille juhlapyhän mukaisia herkkuja, järjestää synttäreitä, olla mukana vanhempainyhdistyksessä ja järjestää toisessa yhdistyksessä kaikenlaisia tapahtumia. Jossain kohtaa pyöritin toiminimellä oikean työn lisäksi toista hommaa, usein tein 14-tuntista työpäivää. Kolme lasta pyöri helmoissa, oli hankalaa teini-ikää, synttäreitä, kolari, liuta leikkauksia, toipilasaikoja, harrastuksia, syntymiä, kuolemia, töitä, jouluja, juhannuksia, omenapuita ja autoratoja. Sitä normaalia arkea.
Kyllä mä silloinkin kai ajattelin olevani onnellinen. Ainakin pääasiassa. Olinkin, rakkausasiat ei vaan olleet hyvin. Tai no, se oli enemmän tapa kuin tunne. 


Nyt olen saanut kaikki kolme maailman parasta lastani aikuisiksi ja heillä kaikilla on asiat ihan mallillaan. Paljon, paljon ollaan tekemisissä ja joka kerta mä olen noista rakkaista niin ylpeä. Noin hienoja tyyppejä! Ja mun! 
Nyt asun vanhassa talossa, jossa pääasiassa lämmitetään puilla. Vesi tulee, miten tulee, paine on se, mikä milloinkin on ja kuumaa vettä säästellään. Jos ei jaksa lämmittää, on vilu. No, pakkasella on siltikin, aamuisin. Kotiin kun tullaan, ensimmäisenä laitetaan pökköä pesään. Kahvin keitto tulee vasta sen jälkeen ;) Viltti ja villasukat on yhdet parhaista ystävistä.

Ei ole tiskikonetta. Käsin pistetään menemään. Kummasti sitä oppii säästelemään astioita ja juomaan samasta kupista koko päivän. No problem. Kauppaan on kymmenen kilometriä. Nykyään sujuu jo hyvin, sitä on oppinut pitämään tietyt varamuonat kaapissa, ettei tarvitse lähteä vasiten hakemaan. Ajoitan aina kaikki menot sen mukaan, miten kuljen töihin, ettei tarvitse vartavasten lähteä. 
Talo on vanha ja ihan kaikkea pitäisi tehdä. Vanhassa yksi johtaa toiseen. Jos mielii tehdä remonttia, on ensin tehtävä ison auton kestävä tie. Tai jos haluaisi "vaan" fiksata pintoja, se oikeasti tarkoittaa, että pitää kaivautua ulkoseinään saakka. Tämä käytännössä tarkoittaa, että säästettävä on ja toistaiseksi annettava vaan olla. Ei tämä opiskelijaraha niin kummoinen ole.
Auto on vanha. Se kulkee hyvin ja on tullut ihan rakkaaksi. Mua ei kiinnosta pätkän vertaa, onko sen nokalla mersun tai audin merkki, ne ei oo mulle mikään juttu yhtään. (Hassua muuten, yli 20 vuotta vanha auto on vanha, mutta Helmi 47 vee, on mun mielestä tosi nuori ;) ) En voisi ostaa valkoisia tennareita. Turhaa, täällä ne olisi kuraiset ja pölyiset päivässä. Joku offshoulderpaita näyttäisi täällä lähinnä naurettavalta.
Ja ei, tämä ei ole valitusta. Totean, että näin meillä eletään. Tyytyväisenä.



Iltaisin voin katsella taivaan vaihtuvaa iltaohjelmaa. Usein se on upeampi kuin telkkarin anti. 

Itseni, elämäni ja elämäntapani muuttuminen näkyy myös muutamissa kaverisuhteissa. Valitettavasti. Kun mielenkiinnon ja elämänarvojen kohteet muuttuu, muuttuu toisinaan ystävyyskin. Toisaalta, uusia tulee tilalle. Vaikeita asioita, mutta aina niille ei mitään voi. 

Mä olen täällä onnellisempi kuin ikinä. Joka aamu katselen aamupalalla, miten pellolla hyppii puput ja /tai peurat. Monta aamua olen herännyt tikan nakutukseen. Oravat pomppii puissa. Ulos kun menen, näen joka kerta jonkun eläimen. Mustarastaat pomppii puskissa (ja monta muuta lintua, joita en tunne.) Mieletön sirkutus ja lirkutus valtaa pihan. Jos haluan metsään, sinne on pikku loikka. Ulos voin periaatteessa mennä vaikka alasti. Jos haluan, voi laittaa maahan kasvamaan oikeastaan ihan mitä vaan.
Täällä on jotenkin yksinkertaista. Vaikka hommaa on enemmän, eikä lämpö tai muu olekaan itsestäänselvyyksiä, on elämä aika simppeliä. Se, että puita pitää tehdä, niitä pitää hakea sisään, välillä tapella tulien kanssa, varsinkin tiskatessa pukea tuplavillasukat, koska siinä vetää lattialta erityisesti, auto on aina likainen ja moonta muuta asiaa, on täällä vaan niin hyvä. 



Aamun ilo omassa pihassa.

Täällä on hyvä henki ja hyvä buugi. Ihan samalla täällä on arki, työt, särky, opiskelut, risusavotat, eksät, nyksät ja Elämä kuin muillakin, ei siis romantisoida liiaksi. On stressiä ja kiukkua ja turhautumista, ihan niinkuin teillä muillakin. Tuo kaikki ihana, josta kerroin, tulee vaan sen päälle. 

Vähemmän on mulle enemmän. On vaan niin kauhean hyvä olla. 



keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Vikossa ehtii paljon

Sunnuntai
Äänestettiin ja virvottiin. Toinen meni paremmin kuin toinen ja mulle meinasi iskeä lapsellisena kiukku. Onneksi vaan meinasi, ärsytyskin katosi. Haravointia, kotijuttuja, vähän opiskelujuttuja, vaaliseurantaa ja lätkää. Näistä toisesta miltei sydänkohtaus! En ihmettele, että hopea tuossa kohtaa kirveli. 

Maanantai
Jo edellisen viikon pää ollut ihan outo. Särkee pienesti ja olo on jollakin tapaa hutera. Hyvin kummallinen olo, jota en osaa selittää. Ostin jopa verenpainemittarin, ajattelin että paineet on tapissa. Vähän koholla joo, mutta on ne pahemmatkin olleet. Varasin tiistaiksi labraan ajan, on taas nuo 3 kk:n välein otettavat kokeet päässeet kummasti unohtumaan. Mennyt jo 4,5. Ehkä niistä selviää tähän oloonkin jotain. Heh, varmaan pitäisi muistaa hoitaa itseään hippasen paremmin.
Tavallinen työpäivä, ei ihmeellistä mainittavaa. Töiden jälkeen kävin kaupassa, postissa ja kirjastossa. Varasin edellisviikolla pari opiskeluun tarvitsemaani kirjaa, ja nyt ne olivat tulleet. Illalla 4 h koulutöitä.


Tiistaina töissä oli normin lisäksi mielenkiintoinen kokous. Huomasin taas, että tykkään tästä työstä, vaikka rankkaakin on. Kävin labrassa, ei meinannut verta irrota, aina sama peli, eli luiskahtelevat suonet. Kotona tiskasin, lämmitin, pesin 2 koneellista pyykkiä, hoidin juoksevia asioita netissä, katoin telkkaa ja löllöilin.

Keskiviikkona heräsin tuntia ennen, höh. Otin matkalla kyytiläisen ja ajelin töihin. Kavereiden kanssa treffasin suoraa töistä lähikaupungissa. Oli kivaa, vaikkakin olin nuutunut ja väsy. Koluttiin monta paikkaa, kunkin asioiden mukaan. Kahviteltiin ja nauraa räkätettiin. Hommasin tulevia juhlia varten vähän juttuja, jotka osuivat vahingossa eteen. Illalla olin aivan umpipuhki.

Torstaina niin iso väsy yhä, huono olo, yhä vaan outo olo päässä. Niin outo, että mietin jo kotiin jäämistä. En tohtinut. Töissä lähdettiin retkelle, mukavaa oli ja ihana ilma. Makkarat paistui ja ulkoilmaa saatiin. Töistä painelin suoraa kauppaan ostamaan jotain pääsiäisruokaa,ei hajuakaan mitä. Kahmin sekalaisesti kaikkea ja tunsin oloni idiootiksi. Alkossa poikkesin ja ostin itselleni punkkua. Hieno pullo oli valintani :) Kotiin kovaa pakkaamaan ja huilimaan.  Pari tuntia, ja ajelin lähikaupunkiin, josta hyppäsin junaan jossa mua jo odotettiin. Kiva keikka Hartwallareenalla!! Junailtiin takaisin, seuralainen jatkoi junalla matkaa ja mä autoilin  loppumatkan ja olin kotona yhden aikaan yöllä. Oli kivaa! Olin iloinen, että lähdin, vaikka iltapäivällä tuntui, että takki on niin tyhjä, etten jaksa edes istua. 

Perjantaina aamusta kohti mökkiä lainatulla isolla autolla. 4h ajeltiin, kunnes oltiin perillä. Mökkiä lämpiämään, tulopuuhia, kävelylenkki ja hyvät unet. 

Lauantai Ihanaa, mies antoi nukkua. Vedin 11 tuntia sikeitä. Oma fiiliksensä on siinä, kun heräät ja yöpaidassa lähdet liian suurissa kengissä lompsimaan ulkovessaan. Vähän viluttaa, mutta lintujen liverrys herättää ja aurinkokin jo siinä paistoi.  Puuhommia tehtiin useampi tunti reippaasti, niin kauan, että saatiin auto täyteen. Ja kroppa kyllä huomasi.. Oltiin rauhassa, ruokaa laitellen ja käytiin pitkä metsälenkkikin talsimassa. Illalla saunottiin ja kastettiin talviturkki, hrr..

Sunnuntaina laiteltiin mökki rauhassa lähtökuntoon. Kroppa mustelmilla, jäykkä ja kipeä, mutta mieli hyvä. Hurruuteltiin taas 4h kotiinpäin ja samantien purettiin autosta kaikki puut. Huhhuh, oliko viisasta? No ei, mutta kun auto piti palauttaa. Molemmat olikin sitten jäykkiä ja kipeitä.. 

Maanantaina tein taas kouluhommia, kylvin sisälle vähän siemeniä esikasvatukseen, imuroin ja pesin pyykkiä. Ulkona mun autoon vaihtui itsestään talvirenkaat ja muitakin ulkohommia hoitui. Ihanaa <3  Kävelemässäkin käytiin. Täytyy myöntää, että pienen jumpittelun saattelemana. Patistin miestä pakottamaan mua ulos kävelemäänjoka päivä, keksin mitä tekosyitä tahansa. On nyt hienosti toteuttanut tätä. Ja oikein hyvä niin. Jospa mä jossain vaiheessa alan pitää liikunnasta? Ja sainhan mä muuten vihdoin kutsukortit valmiiksi ja kuoriin. Kesäkuussa sitten juhlitaan. Yritän olla juhlia stressaamatta. Samalla huomaan, etten oikein onnistu.

Jotenkin kovin raskas ja uuvuttava viikko, siitäkin huolimatta, että oli paljon kivaa!  Tiesin kyllä tämän jo etukäteen, koska oli kaikenlaista ylimääräistä menoa ja hösäystä, jota ei meinaa tämä pumpulipää aina jaksaa. Lisäksi hataranhutera inhottavantuntuinen pää vaivasi ihan fyysisestikin. 
Tälle viikolle en ole sopinut mitään ylimääräistä, koetan vain käydä töissä ja keskittyä koulujuttuihin. Pakko rauhoittaa, huomaan niin itsestäni, etten vaan jaksa ihan kaikkea. Koetan malttaa pihapuuhien kanssa, ensin on pakko vähän relata. Ja parannella tämä kipeä kroppa.