lauantai 25. helmikuuta 2017

Parasta just nyt




Varoitus. Teksti sisältää paljon onnea, positiivisuutta ja rakkautta. Jos sellainen ottaa tunteisiin, niin lue mielummin vaikka tämä tai tämä, jotta saat varmasti säilytettyä huonon mielesi ;)
Suosittelen kuitenkin allaolevaa:



Tänään on loistava päivä. Tiedättekö, sellainen, kun tuntuu, että kaikki menee putkeen ja ei niin mikään voi pilata mitään. On hienoa taas huomata, että näitä päiviä on olemassa. Vaikka haurastahan se on, onhan se nähty ja koettu, niin silloin kun siltä tuntuu, pitää ottaa kaikki onni ja ilo irti. Aoitetaan siitä, että on vapaa viikonloppu. Sai nukkua hyvin ja herätä ilman kelloa, hitaasti venyen ja vanuen. Muistissa vielä eilisillan kyhnäys ja pakahdustunteet. Hymy nassulla heti aamusta. Sää on aurinkoinen, sopiva pikkupakkanen ja hangella timantteja. Rauhaisa aamukahvi. Virtuaalinen juttutuokio ulkomailta palanneen ystiksen kanssa. Pikaisesti kasaan kyhätty perheen tapaaminen ja vallaton meno ja meininki. Kiljusten herrasväki-tasoa. Niin parasta ja niin rakasta.
Kotona pientä imuritanssia ja cocacolalla vessanpesua. Välissä otin hörpyn. Pyykkiä ja tiskiä. Vaan näissä fiiliksissä ei tunnu Missään!
Illalla taas kyhnäystä ja juttelua, juttelua, juttelua. Ja kyhnäystä. Ja tieto siitä, ettei huomennakaan tarvitse herätä kelloon. Parasta.
Pientä positiivista kauhua ja jännitystä huomisesta. Siitä kerron sitten ensi kerralla..


keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Hyvin menee, mutta menköön

Näin jälkijunassa haluan toivottaa teille kaikille tärkeille bloggariystäville  Hyvää Ystävänpäivää! Oikeat ystävät, tärkeät ihmiset ja rakkaat ovat elämässä aina jotenkin mukana, joten eihän sen päivän niin väliä ole, eikös...
Tämän talouden naiset oli molemmat hyvin otettuja; saimme molemmat ruusuja ja suklaata omilta rakkailtamme. Niin ihanaa ja sydäntä sykähdyttävää. Ja vieläpä ihan ilman vihjailuja.... Miehetkin tulivat kyllä muistetuiksi. Pakko myöntää, että kyllä mä vaan olin sulaa vahaa kun mies noiden kanssa ovella oli. Huoh...ikuinen romantikko..

Pitkästä aikaa tänään pääsin kampaajalle, ihanaa. Kehtaa taas katsoa itseään peilistä. Kampaaja ihmetteli, miten hiukset on kasvaneet niin paljon. Ihmekö tuo, tarkastin kalenterista, että viime käynnistä on 3,5 kk. Liian pitkät ja haalistuneet olivat, piti äkkiä pätkäistä pois.
Pitkistä hiuksista tuli aasinsiltana mieleen, että tänään tein yökyök-hommia. Putsasin suihkun viemärikaivon. Yökkis. Kun taloudessa on pitkähiuksinen ihminen, pitäisi muistaa kai putsata vähän useammin. Huhhuh..jospa muistaisin ensi kerralla, haju ei nimittäin ollut kovin ruusuinen. Reippauskohtauksessani pesin myös vessan, vaihdoin petivaatteet, pesin pyykkiä ja raivasin takapihalta joulukuusen valoineen pois. Ja imuroin. Sen jälkeen otinkin suklaata ja taputtelin itseäni olalle. 

Parina viime päivänä on ollut upeita auringonlaskuja. Upeita aurinkoisia päiviä myös, mutta niitä on pitänyt seurata töissä lasin takaa. Auringonlaskut taas näkyvät usein juuri kotimatkaa taittaen. Kuvatakin olen koettanut. Kyseenalaisella menestyksellä. Olen myös viimeisen viikon aikana leiponut ystavänpäiväherkkuja ja ilahduttanut niillä suvun vanhojapoikia, 
toiminut ystävälle seuraneitinä tämän jäätyä väärälle puolelle lukittua ovea, lähettänyt toiselle ystävälle ystävänpäivähömppää, saanut itsekin postista ystävänpäiväihanuuksia, kuullut suru-uutisen ja lohduttanut itkevää lasta, viettänyt aikaa vaaleanpunaisten lasien aikaansaajan kanssa, missannut Rimakauhua ja Rakkautta- ohjelman alkuversion, joka mun piti ehdottomasti katsoa, juonut pakuriteetä ja todennut sen ihan ookooksi ennakkoluuloistani huolimatta, kärsinyt säryistä, käynyt töissä, käynyt lenkillä, antanut kampaamossa yllätyshalauksen, tavannut lapsiani yhdessä ja erikseen.. Ja varmaan paljon kaikkea muuta, jonka autuaasti olen jo unohtanut. 

Eikö kuulostakin hyvältä? Ainakin näiden pinkihtävien lasien läpi näyttää. Virtataso on noussut huomattavasti, johtunee ehkä kevään tuulahduksesta ja auringon pilkistyksestä. Ja tietysti pahemmanlaatuisesta ihastumisesta. 


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Rutiiniin paluun yritys

Läppäritön aika sai aikaan sen, että vieraannuin blogimaailmasta ihan kokonaan. Nyt en meinaa muistaa enää tulla lueskelemaan. Tai ainakaan en "jaksa" kommentoida. Tietyllä tavalla ajateltuna ihannetilanne, mutta toisaalta taas ei. On kuitenkin jollain tapaa ikävä tiettyjä tyyppejä. Koetanpa tässä taas puristaa tekstiä, jospa se tästä taas iloksi muuttuisi. Puoliskin määräsi palaamaan rutiineihin. Pakkohan se sitten on :-D 

Muussa elämässä on ollut kyllä iloa. Ja onnea. Ja autuutta. Ja niitä vaaleanpunaisia pilvenhattaroita. 
Väistämättä näiden taustalla kummittelee kuitenkin koko ajan Pelko. Pelko siitä, että toinen huijaa, valehtelee, esittää. Ja häipyy. Satuttaa. Kokemuksen syvä rintaääni puhuu ja vaanii taustalla. Annan sen olla, pyrin pitämään sen taustalla, mutta silti koko ajan valppaana. Ehkä se ajan kanssa siirtyy takavasemmalle, pienenee ja ehkä häipyy kokonaan. Se vaatii vain malttia ja aikaa. Järki sanoo, että mikään, yhtään mikään ei näytä siltä, että toinen olisi muuta kuin miltä näyttää, mutta ne muistijäljet entisestä...niitä kun ei saa pyyhittyä pois.

On niin paljon, mitä voisi kertoa. Voisi kuvailla tapahtumia, tunteita, keskusteluja, kosketuksia, mietteitä, ajatuksia ja oloja. Toisaalta on hieno tunne, kun ne voi pitää itsellä, omassa päässä, muistella ja odottaa seuraavaa. Leikkiä, että saa pitää kaiken itsellään. Vähän kuin pikkulapsen salaisuus, jota saa vaalia ihan itse. Eikä silti malttaisi olla kertomatta koko maailmalle. Huutamatta onneaan.

Sen lisäksi, että pää on täynnä hattaraa, on koetettava selviytyä normaalielämästä. On pinnisteltävä että asiat saa hoidettua, kun ajatukset ovat oikeasti ihan muualla. On pystyttävä töissä keskittymään olennaiseen, saatava pysymään hektiset langat käsissä, asiat aikataulussa ja homma hallinnassa. Muistettava tilata labra-aika, maksaa laskuja, käydä kaupassa, tavata ihmisiä, olla aidosti  kiinnostunut lasten asioista, ystävän ongelmista. On pestävä auto, hoidettava luvatut asiat, muistettava nukkua, olla oikeaan aikaan juna-asemalla, tehdä ruokaa. Tavallinen elämä tuntuu haastavalta, kun ajatukset on ihan muualla. 

Voisiko sanoa, että HelmiNainen on ihan totaalisen sekaisin. Sekaisin kuin seinäkello. Ja arvatkaa mitä; niin on se toinenkin!
Tiedän, tiedän, kyllä se siitä laantuu ja kaikki voi mennä vikaan ja oos nyt järkevä, itku pitkästä ilosta  jne jne.. Nämä siis oman pään sanomia.  Mutta kun.... Äh, antakaa mun nyt vaan nauttia tästä hetkestä. 

Ai niin. mitä sulle kuuluu?


"Älä elä vaisusti,
älä rakasta laimeasti.
Syöksy pää edellä elämään.
Ota riski.
Siinä voi käydä huonostikin.
Rakkauden kanssa käy usein huonosti.
Mutta mitä sillä on väliä.
Elämä ja kuolema ovat kaksosia.
Ihmisen täytyy murtautua
ulos omasta vankilastaan.
Astua aurinkoon
ja
hengittää syvään."

-jostakin napattu-